Tyhmyrien juhla

Lapsuuden kodissani joulu oli monipäiväinen juhla, johon kuului erilaisia pyhiä ja profaaneja kohokohtia. Elin keskellä vahvaa perinneyhteisöä, jonka maailmassa kirjallinen ja virallinen kulttuuri oli kietoutunut tiiviisti yhteen suullisen ja esityksellisen kanssa. Vasta yhteisön kadottua olen tullut tietoiseksi sen erityispiirteistä.

Yksi joulunpyhien ehdottomasti odotetuimpia leikkejä oli tyhmä kuningas, Tapanin päivän viettoon kiinteästi kuulunut leikki tai näytelmä. Joku läsnäolijoista – yhtä hyvin isoäiti kuin lapsenlapsi – valittiin epämääräisellä huutoäänestyksellä tyhmäksi kuninkaaksi. Ainoa ehto oli, ettei viimevuotista tyhmää kuningasta saanut valita uudestaan. Äänestys oli kaoottinen ja vailla sääntöjä. Valinnan jälkeen kuningas jätettiin yksin ja muut vetäytyivät toiseen huoneeseen valmistelemaan näytelmää. Roolit jaettiin ja juoni rakennettiin nopeasti. Esityksen aihe oli valitulle sattunut nolo tapaus kuluneelta vuodelta. Väki palasi esiintymään, ja tyhmän kuninkaan tehtävänä oli tunnistaa roolihahmot. Oikeiden arvausten jälkeen näytelmän olisi pitänyt loppua, mutta omasta esityksestään innostunut seurue vei esityksensä loppuun, halusi tyhmä kuningas sitä tai ei.

Tyhmä kuningas oli usein tulipunainen, aina kiusaantunut ja joskus hän ei kestänyt esitystä ilman, että parahti itkuun tai suutahti. En aina lapsena ymmärtänyt, miksi isä, isoäiti tai setä saattoi olla niin tolaltaan näytelmästä ja miksi muut aikuiset muuttuivat kokoajan hilpeämmiksi. Veljen, siskon tai serkun joutuminen kohteeksi oli erityisen hauskaa.

Tyhmänä kuninkaana itseäni ei naurattanut. Sain kahdeksanvuotiaana silmille esityksen salatupakoinnista, mutta en tunnustanut syyllisyyttäni. Erehdyin kuitenkin korjaamaan savukemerkin. Kyse ei ollut Coltista vaan paljon halvemmasta puoliaskista Gold Dollareita. Jäin kiinni ja esittäjät jatkoivat naureskellen esitystään. Seuraavana vuonna valmistauduin vapautuneesti juhlaan, mutta en enää muista kenelle lankesi tyhmän kuninkaan vuoro.

En tiedä, miten laajalti perinne Suomessa tunnetaan ja onko sitä tallennettu tai tutkittu. Perinneyhteisön jäsenenä minulla ei ollut aavistustakaan, että vääriä kuninkaita ja aasipiispoja oli joulunaikana juhlittu tuhansia vuosia.

Moderni ja postmoderni maailma luo perinteensä vanhojen kerrostumien päällä. Se saattaa murskata ne alleen, mutta usein uusilta näyttävät perinteet ovat vanhaa kierrätystavaraa. Juhliin kulkeutuu mukaan viimeistään myöhäisellä kivikaudella kaudella syntyneitä piirteitä, ehkä vanhempiakin. Ikä ei tietenkään tee asioista toistaan arvokkaampia – usein päinvastoin. Joskus perinteen tunnistaminen uudessa yhteydessä on pelkkää knoppologiaa, joka ei selitä sen merkitystä nyky-yhteydessä. Parhaimmillaan kerrostumien tunnistaminen johtaa meidät tajuamaan omaa toimintaamme ja antaa jopa keinoja todellisuutemme muokkaamiseen.

Kirkkoisä Augustinus, aistillisuutensa riivaama käännynnäinen ja kiihkeä kristinuskon dogmin luoja ja julistaja, rähisi 400-luvulla eräässä joulusaarnassaan seurakunnalleen, joka oli riehaantunut joulun tuntumassa vietetyn Pyhän Cyprianuksen juhlassa ryyppäämään ja mässäilemään. Augustinuksen aikana kyse ei ollut vain perisynnin vaivaamaan ihmispolon sortumisesta lihaniloihin, vaan pakanajumalien – kirkkoisämme mielestä demonien – viettelyksistä. Cyprianuksen juhlinta muistutti epäilyttävästi roomalaisten lupercalia -juhlaa ja muita Välimeren alueella meidän joulunaikaamme sijoittuneita juhlia.

Kirkkoisä Augustinuksella oli siis perinteentutkijan silmää: hän tunnisti pyhimyksen kultin valekaavussa esiintyvän pakanallisen kerrostuman.

Pyhän Cyprianuksen juhlinta ei ankarista nuhteista huolimatta laantunut. Kun paavi Johannes VIII kruunasi Kaarle Kaljupään keisariksi Paviassa 29. joulukuuta 875, esitettiin coena Cypriani eli Cyprianuksen pidot. Näytelmässä tunnetut Raamatun henkilöt söivät, joivat ja rypivät muissa lihan iloissa. Läntisen kristikunnan ylimmät maalliset ja hengelliset johtajat näyttävät viihtyneen samassa nurin niskoin käännetyssä maailmassa, jonka juuret ulottuvat Kaksoisvirtain maan väärän kuninkaan päivään.

Meno jatkui ja yltyi keskiajan kristinopin opetuskeskuksissa katedraalikouluissa ja yliopistoissa sydänkeskiajalla. Kaikenlaisia vääriä kuninkaita, aasipiispoja ja muita vääriä auktoriteetteja valittiin. Suomalaiset tutkijat ovat löytäneet viitteitä teinien keskiajalla esittämistä pilasaarnoista ja näytelmistä. Martti Haavio on kirjoittanut pienen tutkielman maailma nurin niskoin -teemasta, jonka piirteitä löytyy niin oppineesta latinankielisestä lauluperinteestä kuin kansankielisestä perinneaineksesta.

Haavio selittää nurin kääntämistä muutosaikojen pyrkimyksillä järjestää todellisuutta ”me ja muut” -jaolla. Hän tunnistaa sen suomalaisen yhteiskunnan vaikeudessa käsitellä vuoden 1918 jakolinjoja mutta yhtä lailla siinä, miten konservatiivinen sivistyneistö 1950-luvulla torjui uuden modernistisen runouden. Toinen kulttuurintutkijoiden guru Mihail Bahtin näkee ilmiössä karnevalistisen todellisuuden kääntämisen, jossa metafyysisen sävyn saava juhlinta kaataa arkipäivää kahlitsevat hierarkiat. Historioitsija Emmanuel Le Roy Ladurie on tutkinut, miten karnevaali saattoi kääntyä verilöylyksi, kun normaalit sosiaaliset pidikkeet herposivat. Samalla tavalla itsenäisyyspäivänä Tampereella Kiakkovieraiden karnevalistinen mielenilmaus ja varjojuhlat leikitteli humalanhuuruisesti väkivaltaisten vapauden unelmien kanssa.

Ehkä kirkkoisä Augustinus oli oikeassa, ehkä hänellä oli perinnekerrostumien lisäksi silmää yhteiskunnallisen hierarkian kumoamisyrityksille.

Maailman kääntäminen nurin on meillä siirtynyt joulua edeltävään aikaan. Joulun alla vietettävissä pijkkujouluissa työyhteisöt ja muutkin riehaantuvat juhlimaan ja haastamaan omaa hierarkiaansa, Vanhan maailman hierarkkisessa ja patriarkaalisessa maailmassa Cyprianuksen pidot, väärän kuninkaan ja aasipiispan juhlat ja karnevaalit olivat uskonnollis-metafyysisten merkitystensä lisäksi tilaisuuksia, joissa saatettiin käsitellä patoutuneita jännitteitä – ja joskus tämä käsittely riistäytyi käsistä. Epäilemättä pikkujoulut vastaavat samaan tarpeeseen. Hierarkkiset yhteisöt tarvitsevat asioiden nurin kääntämistä. Samalla tavoitellaan tietysti yhteisöllisyyttä ylipäätään. Mutta yhteisö ei ole koskaan mikään auvola, vaan se on aina ja kaikkialla jännitteinen kokonaisuus, johon erilaiset yksilöt sovittautuvat kukin omaa tahtoaan ja tavoitteitaan sovitellen.

Nurin kääntämiseen kuuluu pilkka, parodia, sosiaalinen riski – omista totutuista ja turvallisista rooleista poikkeaminen. Lapsuuteni tyhmän kuninkaan leikkiin osallistunut rikkoi roolit, harrasti julmaa pilkantekoa ja tiesi voivansa itse joutua sen kohteeksi.

Toivotan rauhallista joulua, hyvää uutta vuotta ja rohkeutta aina joskus kääntää maailma nurin!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *