Tuulesta temmattua

Näin ilmaston lämpenemisen uhkakuvien maailmassa jää joskus miettimään, mistä tuuli mahtaa oikein puhaltaa. Valtiolliset tuulet vaihtelevat ja jotkut pieksevät tuulta sitä ensin haisteltuaan. Tuntuu, että tuulellakäyvät huutavat tuuleen, vaikka olisi mitä pikimmin pantava tuulemaan! He ovat niin kuin tuulen vietävät oljet, niin kuin akanat, jotka tuulispää tempaa mukaansa. Tiedämme toki, että kun tuuli käy heidän ylitsensä, ei heitä enää ole ja lopulta: the answer, my friend, is blowin’ in the wind.

Missä tuulet oikein lymyävät ja mistä ne aika ajoin ilmaantuvat?

Tuulenpesä, tuulen mytty, tuulen koura on etenkin lehtipuihin, lähinnä koivuihin, kasvava epämuodostuma, joka on ollut varsin tärkeä taikaesine. Arkistomuistiinpanojen mukaan tuulenpesää on säilytetty taloissa, jottei tuuli tekisi vahinkoa rakennuksille. Se saatetaan ripustaa tallin kattoon, jotteivät noidat vahingoittaisi hevosia, se pannaan lapsen pään alle, jotta tämä herkeäisi itkemästä tai sillä karkotetaan painajainen. ”Tuulesta karannut kihinä parani, jos paikkaa hautoi puissa olevalla tuulenpesällä ”(Hollola); ”Tuulimaahinen väsyttää ja nostaa kuumetta. Se paranee vedellä, joka on laskettu tuulenkouran läpi ”(Salmi). ”Jos tuuli painaa elukan, että tulee kuivaskarvaiseksi, niin haetaan järvestä kolmesta aallosta vettä ja siihen pannaan koivun tuulen kopria ja se vesi lämmitetään ja sillä pestään elukkaa ja luvetaan että Puu puhdas Jumalan luoma/vesa Jiesuksen vetämä/tuuli puhas Jumalan luoma/henki Herran huokoama./Jos tuuli pahan tekee/koivun latva parantaa, /tuulen kopra tunnustaa. (Kokkosalmi, 1889). Konkreettisimmillaan on ajateltu, että tuulet ”pesivät” tässä kourassa – ne nukkuvat tai lepäävät lehtipuussa ’tuuliemon pesässä’.

Tuulen voimaa tarvittiin moneen: kaskitulien sytyttämiseen, tuleentunutta viljaa kuivattamaan, tuulimyllyn siipien pyörittämiseen, sadepilvien kiidättäjäksi tai veneen purjeisiin tai yleensä vesillä. Luonnollisesti näin tärkeää luonnonelementtiä on pyritty myös manipuloimaan. Tuulta on vasiten nostatettu. Kuunnellaan Oksenja Mäkiselkää, joka nostaa tuulta kaskenpoltossa:

Ota oksa, syö kävytki,
jätä miulla musta jälgi.
Rebo ieli reyrettelöö,
Musta jälles murratteloo.
Rebo iel, Musti jälessä,
muutpa Mustilla jälessä.
Tule tuuli tuulemahe,
Ilman lindu liehumahe.
Tuule, tuule tuulijaine.
Tuulijaizel akka kuoli,
Tule tänne tuulemahe.
Tiäl siul akka annetahe,
paksu perze paiskatahe,
levie perze lepsatahe.

Erityisen kiintoisa on käsitys suomalaisista taitavina tuulennostajina. Olaus Magnus kertoo suomalaisten jopa harjoittaneen tuulenmyyntiä. Kauppias möi ostajalle nahkahihnan, köyden, nuoran, lankakerän tai rihman, jonka solmuja avaamalla saattoi tuulen vahvuutta säädellä. Artikkelissaan suomalaisten tuulenkaupasta J.R. Aspelin viittaa erääseen matkakertomukseen vuodelta 1563: ”Laivuri oli varta vasten matkustanut lappalaisen noidan luo tuulta ostamaan. Hän oli maksanut 10 kruunua ja naulan tupakkia palttinakaistaleesta, jossa oli kolme tuulta nostattavaa solmua ja joka sidottiin purjeen kulmaan”.

Tuulta on voitu nostattaa huutamalla, laulamalla, rukoilemalla, huhuilemalla, loitsimalla, joikumalla – tapoja on ollut monia. Tärkeänä osana nostossa on ollut vihellys tai koirankutsumainen huudahdus. ”Oli kerta Kelontekemässä Maan Juho, vanha äijä, lähtenyt kalanpyyntiin. Ämmä oli pyytänyt lehmää hakemaan mettästä, että saat sie saalista sittenkin. Mutta äijä ei lähtenyt lehmää hakemaan, vaan meni kalalle. Niin akka alkoi loihtia: ”Nouse tuuli, tuulemahan, ilman rinta riehumahan, kisko kivet, kisko kannot, maasta mättähät tokaise! Eteläinen, ämmi rukka, liikuttele liinojasi, heiluttele helmojasi. Meren Musti, tsöööh!”

Kelontekemän ämmi ei ollut ainoa nainen, joka on nostanut tuulta vahingontarkoituksessa. Annikaisen virsi kertoo Turun tyttö Annikaisesta, joka varoittelee muita tyttöjä petollisesta kestistä (= hansakauppias), jota on havitellut miehekseen. Hän on tehnyt kaikkensa: ”Lihat ostin, leivät ostin, oluet ostin, kalat ostin kaikenlaiset, viidenlaiset viinit ostin kestin syödä, kestin juoda, kestin kestiä pitä’ä”.

Mies pettää kaikki tytön toiveet ja lähtee pois. Syvästi pettynyt Annikainen ei jää toimettomana rannalle itkemään, vaan kostaa: hän nostattaa myrskyn kaatamaan laivan ja hukuttamaan miehen.

Runon vaihtelevia toisintoja on talletettu 1820-luvulta 1900-luvun alkuun Hämeestä, Savosta, Karjalasta ja Inkeristä. Erityisen kiinteästi laulu on liittynyt Sääksmäen Ritvalan helkajuhlaan. Helkavirsiä lukuun ottamatta Annikaisen virren toisinnot painottuvat Inkerin ja Etelä-Karjalan alueille – inkeriläisille, itäsuomalaisille ja rajakarjalaisille runoille yhteisiä ovat Annikin Jumalalle osoittama rukous ”Tuo Jumala suurta tuulta, Ja tuo rajuinen ilma” ja veden varaan joutuneen kosijan ilkkuminen. Syitä tämän teeman painottumiseen voi etsiä monelta taholta. Varsin monipuolinen analyysi runon hahmosta ja sen teemoista on suullisen ja kirjallisen kulttuurin kohtaamisista kertovassa Laulut ja kirjoitukset -julkaisussa.

Tuhoa tuottavien tuulien vastapainoksi kannattaa muistella niitä lukemattomia lauluja ja runoja,  joissa lempeä tuuli vain hiljaa henkäilee, illan tuuli soittaa jo latvaa pihlajan tai lounatuuli lohduttaa meitä.

Olkoot tuulenne suotuisat!

Liisa Lehto

Arkistotutkija Liisa Lehto työskentelee SKS:n arkiston asiakas- ja tietopalvelussa. Hän on opiskellut folkloristiikan ohella mm. uskontotiedettä, kirjallisuutta ja kansatiedettä. Kansanusko ja uskomustarinat ovat hänen ominta alaansa. Karjalainen muistitieto ja kotiseutumatkailu ovat olleet viime vuosina hänen kiinnostuksensa kohteena. Julkaisuja: Kaipaus Karjalaan, SKS 2010.

2 vastausta artikkeliin ”Tuulesta temmattua

  1. Jo vain se mie killa tulinki hyvinki hyvälle tuulelle!

    Oivallista on siun wanha kieli ja wanha tietämys.
    Oikhein tuo sielua lämmittää täällä armottoman
    koillisen hyisen ankarassa syleilyssä ja Jäämeren
    lahukaisen parmaksella marrasta vartoillen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *