Turhia tohtoreita ei ole

”Tohtoreita ei pitäisi kouluttaa, jos heille ei ole töitä”, kirjoitti dosentti ja tutkija Aku Visala ansiokkaassa blogikirjoituksessa, joka käsitteli tutkimustyön kuormittavuutta. Vaikka kirjoitus nosti esiin kivuliaita ja tunnistettavia seikkoja, joista mieluusti näkisin akateemisessa maailmassa keskusteltavan enemmänkin, tuon sitaatin kohdalla huomasin pysähtyväni erimielisyyden merkeissä.

Visalan lausahdus perustunee siihen ajatukseen, että tohtorikoulutus ja tohtoreiden määrä on kasvanut eksponentiaalisesti viimevuosikymmeninä. Tämä kehitys on hyvin tiedossa ja näkyy myös omassa tutkimusaineistossani: Kun 1960-luvulla suomen kielen alalta väitteli seitsemän ihmistä, oli 1970-luvulla väitelleitä jo 19 ja 2000-luvulla peräti 77. Kasvu näkyy kaikilla aloilla, sillä tohtorintutkintojen määrä on nelinkertaistunut viimeisten 20 vuoden aikana.

Mihin nämä kaikki tohtorit sitten tungetaan? Jäävätkö he työttömiksi?

Yksinkertaisesti todettuna: pääsääntöisesti eivät. Tohtorien työttömyys on edelleen alhainen ja alhaisempi kuin esimerkiksi maisteritutkinnon suorittaneilla, alemmista koulutusasteista puhumattakaan.

Vaikka mielestäni Visalan lausahdus perustuu väärinymmärrykselle, luulen käsittäväni, mitä hän tarkoitti. Kyse lienee kahdesta seikasta: toisaalta siitä, työllistävätkö muut sektorit valmistuneita tohtoreita ja toisaalta siitä, millainen kuva väitöstutkijoilla on väitöksensä jälkeisestä työurasta.

Suomessa on naurettava tilanne sen suhteen, miten moni väitelleistä työllistyy yksityiselle sektorille. Prosentuaalinen osuus on niin pieni, että kun se kasvaa prosenttiyksikön kymmenesosia, Helsingin Sanomat uutisoi räjähdysmäisestä kasvusta. Vaikka suunta on oikea, olemme auttamattomasti jäljessä esimerkiksi muita Pohjoismaita. On tärkeä ja tarpeellinen kysymys, mikseivät yritykset rekrytoi enempää tohtoreita palkkalistoilleen.

Yhtä tärkeä kysymys lienee, hakeutuvatko tohtorit mielellään akateemisen maailman ulkopuolelle töihin. Kuten Visala kirjoittaa, monia tutkijoita ajaa väitöskirjatyön pariin puhdas kiinnostus ja rakkaus tieteeseen ja omaan tutkimusaiheeseen. Olemme siitä samaa mieltä, että yliopistojen pitäisi jo jatkotutkinto-oikeutta myöntäessään pyrkiä varmistamaan, että tohtorikoulutettavalla on realistinen käsitys, mihin väittelemisen jälkeen voi työllistyä. Homma on kieltämättä kinkkinen: ihmisten intohimot ja tulevaisuudennäkymät voivat muuttua radikaalistikin väitöstyön aikana. En siis kannata mitään rajausta jatko-opiskelijasisäänottoon sen mukaan, kuka haluaa yliopiston ulkopuolelle töihin ja kuka ei. Jollakin tapaa akateemisen uran vaihtoehdot pitäisi kuitenkin ottaa puheeksi – ehkä entistä ponnekkaammin ja selkeämmin.

Ylipäätään toivoisin, että liikkuminen akateemisesta maailmasta muihin tehtäviin ja taas takaisin olisi mahdollista ja joustavaa. Niin kauan kun tutkijoiden arvioinnissa tuijotetaan ykskantaan julkaisutahtia, mikään tällainen iloisa ajatustenvaihto ja ihmisten liike ei kuitenkaan ole mahdollista. Yliopistojen tutkimuksen tehokkuuden ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen arvioinnissa pitäisi ottaa laajemmin huomioon myös se, miten tutkijat vaikuttavat paitsi yksityisellä myös julkisella sektorilla. Tähän asiaan voi onneksi vaikuttaa politiikalla, terkut vain sinne opetus- ja kulttuuriministeriöön.

Tutkijantyötä nyt vajaat kolme vuotta tehneenä olen oppinut suunnattoman paljon itsestäni ja stressinsietokyvystäni, monipuolisia tiedonhakutaitoja ja timanttista ongelmanratkaisukykyä, ollut vaikeammissa sosiaalisissa tilanteissa kuin koskaan, esiintynyt kriittisimmälle yleisölle ikinä ja johtanut ypöyksin suurta projektia, josta toivottavasti tulee parin vuoden päästä väitöskirja. Nämä taidot ovat hyödyksi paitsi akateemisessa tutkimustyössä myös yrityksessä, se on selvää. Tohtoreiden koulutusmääriä suunnitellessa ei siis niinkään pitäisi tuijottaa nykyistä työmarkkinatilannetta ja puhua tutkimusrahoituksen auttamattomasta niukkuudesta vaan pyrkiä avoimesti ja laajasti edistämään sekä tohtoreiden työllistymistä yliopistojen ulkopuolelle että väitöstutkijoiden itsensä ymmärrystä siitä, miten monipuolisia ja sovellettavia taitoja tutkimustyö opettaa. Vakaumuksellisena humanistina nimittäin ajattelen, että tohtoreita ja sivistystä ei yhteiskunnassa voi olla liikaa.

Lotta Aarikka

Lotta Aarikka tekee väitöskirjaa Turun yliopiston suomen kielen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen oppiaineessa otsikolla ”Murteentutkimuksen metodit ja ideologiat 1871–2018”. Väittelemisen jälkeen Aarikka haaveilee tekevänsä Lauri Kettusen Suomen murteet -kirjasarjaan liittyvää postdoc-tutkimusta ja työtä poliittisen vaikutusviestinnän parissa, mutta ennen kaikkea unelmoi, että voisi tehdä molempia. Vapaa-ajalla Aarikka pienviljelee, hupsuttelee kahden töppötassuisen koiransa kanssa ja tappelee internetissä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *