Tradition lempeä voima

Väitöskirjan kirjoittaminen on pitkä ja monivuotinen työ, jonka lopussa häämöttää kaivattu ja pelätty päivä, juhla ja koettelemus, väitöstilaisuus. Mutkaisen loppusuoran viime metreillä fokus tiivistyy yhteen päivään ja muutamaan tuntiin.

Väitöspäiväksi määrättiin 16.3.1974 ja vastaväittäjäksi hankittiin akateemikko Eino Jutikkala. Oppiaineen apulaisprofessori Matti Lauerma käytti ainakin kuukausia tunnelman luomiseen muistelemalla kerta toisensa jälkeen, kuinka ankara opponentti Jutikkala olisi.” (Reino Kero, väitös 16.3.1974)

Tiedekunnan edellisessä väitöstilaisuudessa oli vastaväittäjä ollut alkoholilta huomattavasti liikutettu, joten kustos Aira Kemiläinen katseli ja nuuhki epäilevästi sekä opponentti Jokipiitä että varsinkin minua. (Jussi T. Lappalainen, väitös 27.5.1972)

Akateemiseen kertomusperinteeseen kuuluvat olennaisena osana jännityksellä ja muodollisuudella herkuttelevat väitöstarinat. Luentosalin ovelle hyytynyttä väittelijää rohkaistaan kustoksen käsilaukusta löytyvällä konjakilla. Unettoman yön viettänyt kalpea doktorandi elvyttää ajatuksenjuoksuaan piristävillä rohdoilla ja puhuu levottomia kateederista. Lektionsa päättänyt väittelijä kääntyy vastaväittäjän puoleen ja aloittaa: ”Nyt pyydän teitä, arvoisa..” – ja nimen kohdalla täydellinen blackout. Jokainen väitökseen valmistautuva on myös päässyt nauttimaan öisen mielikuvituksensa tuottamista vanhan tarinan värikkäistä variaatioista. Mielessä kaihertaa pelko, että vastaväittäjä saa yhdellä elegantilla ja syvämietteisen tarkalla kysymyksellä vetäistyä maton väittelijän jalkojen alta kollegoiden, suvun ja ystävien edessä.

Dosentti Tuomo Polvinen oli ankara mutta asiallinen vastaväittäjä. Lauri Hyvämäki lohdutteli: ’Muista – se on hetken häpeä ja ikuinen kunnia’. (Olli Vehviläinen, väitös 7.5.1966)

Väitös jännitti tietysti respondenttia, ja eräässä vuosiluvun painovirhettä koskevassa kohdassa sekaannuin asianmukaisen perusteellisesti. Näytelmän jännitystä ja kuulija outoutta tilanteeseen nähden osoittaa serkkuni Mauno Saloheimon sutkaisu hänen poistuessaan salista ensimmäisen tunnin lopulla: ’Ampukaa se Jutikkala’. (Veijo Saloheimo, väitös 13.5.1971)

Väittelijä tuntee oman tutkimuksensa läpikotaisin. Mistä siis kauhunsekainen jännitys? Väitöskirjatyön puolustaminen tavallisessa seminaarihuoneessa, villapaidassa ja farkuissa, tutkijaseminaarin tuttujen jäsenten seurassa, ei tuntuisi kovinkaan hurjalta hetkeltä, vaikka itse keskustelu olisi sama. Painetta kasaa väitökseen liittyvä pitkä ja monimutkainen akateeminen traditio. Iso sali ja yleisö. Tarkat vuorosanat, tiukka pukukoodi. Väitöksen ja karonkan pitkät ja monimutkaiset valmistelut. Väittelijä lukee hiki otsalla helmeillen ohjeita (”Miehillä musta pitkäliepeinen hännystakki, mustat liivit, valkoinen frakkipaita, jossa on kovitettu edusta ja kaulukset. Housujen sivusaumassa on satiininauhat.”) eikä silti saa vastausta polttavan ajankohtaiseen kysymykseen sukkiensa väristä. Lähetetäänkö vastaväittäjän puolisolle kukkia jos hän on mies? Ketä karonkkapuheessa kiitetään ensin? Onhan tukka hyvin?

Väitöskirjassani oli myös traditionaalisia tai pikemminkin traditionalistisia piirteitä, mm. se formulatio, että väitöskirja tarkastettaisiin ’puoliltapäivin’ ja että ilmoitin nimeni alla olevani ’filosofian maisteri ja lisensiaatti’, siis seppelöity maisteri, ja ’eteläsuomalainen’. (Matti Klinge, väitös 13.6.1967)

Tohtorikaronkka oli Kämpin kabinetissa. Akateemiseen tapaan oli frakin kanssa nyt mustat liivit. Toista tuntia muistelivat vieraani tapauksia, jolloin väittelijä oli luullut tulleensa hyväksytyksi, mutta väitöskirja olikin hylätty (Jouko Teperi, väitös 2.12.1959)

Mikko Juva oli asiallinen opponentti, jonka kanssa keskusteleminen oli nautinto. Hänen kommenttejaan kuunnellessani katselin välillä, miten nuoripari lemmiskeli kevätauringon lämpimässä tuomiokirkon portailla. Kuulijoitten joukossa oli myös vanha Ilmari Salomies, emeritusarkkipiispa. Kesken kaiken hän lähti penkistä liikkeelle, tuli aivan katederini eteen ja sanoi:’ Menen käymään hammaslääkärissä mutta tulen pian takaisin’. (Pentti Lasonen, väitös 11.5.1969)

Vuosisataiset perinteet tekevät väitöspäivästä ikimuistoisen juhlan, liittävät väittelijän osaksi pitkää jatkumoa. Ne myös antavat selkeän kaavan – nykytermein askelmerkit – jotka vapauttavat miettimästä tilaisuuden kulkua. Historian siivet havisevat äänekkäästi ja yleisökin tuntee arjen yläpuolelle nostavan sykähdyksen.

Traditio on ihmisten tekemää ja ajassa muuttuvaa. Ymmärsin sen lempeän voiman, kun hiljattain väittelin Turun yliopistossa. Huonosti nukkunut väittelijä ei päässyt käyttämään viimeistä tuntia suunnittelemaansa ”keskittymiseen rauhassa”. Sen sijaan hänet kutsuttiin historian laitokselle, jossa kustos huolehti päivän päähenkilöiden ja kollegoiden väitöskestävyydestä tarjoamalla syötävää ja kahvia. Väittelijä, jonka ajatus keskittymisajasta oli muistuttanut populaarikulttuurin kuvaa kuolemaantuomitun viimeisistä hetkistä, olikin iloisten ilmeiden, hauskojen juttujen ja olalle taputtelun keskellä. Yhdessä lähdettiin yliopistonmäelle, otettiin valokuvia auringonpaisteessa ja juteltiin niitä näitä. Ennen kuin huomasinkaan olin puhujapöntössä lukemassa lektiota. Sen jälkeen päivä olikin yhtä juhlaa – ihan niin kuin monet väitelleet kollegat olivat kertoneetkin. Traditio määrää kaavan, ihmiset tunnelman.

Akateeminen kertomusperinne keskittynee jatkossakin kahvipöytäuskottavimpiin tarinoihin kuin niihin, joissa väitöskirja tulee asianmukaisesti tarkastettua ja kaikilla on mukavaa. Minustakin ne ovat paljon hauskempia. Kuten vaikka tämä:

Väitöspäivä oli kommelluksia täynnä. Tuntia ennen tilaisuuden alkua huomasin, että frakkipaita oli jäänyt kotiin – 50 kilometrin päähän Tohmajärvelle. Paita tuotiin taksilla pukinetalo Kekäläisestä. Sitten kohti juhlasalia ja ovi kiinni, ovi loksahti lukkoon takanani. Lektio unohtui, tietenkään työhuoneen avain ei sattunut olemaan frakin taskussa. Oli ruokatunnin aika ja vahtimestari oli ruokatunnilla. Jotenkin selvisin ongelmasta, en muista miten. Kommelluksella oli kuitenkin vapauttava vaikutus, viimeisen tunnin aikana ei jännitys ehtinyt kohota sietämättömäksi. (Antti Laine, väitös 8.10.1982).

Sitaatit ovat teoksesta Päiviö Tommila (toim.): Miten meistä tuli historian tohtoreita. Suomen Historiallinen Seura 1988.

Kirsi Keravuoren väitös Rakkaat poikaiset!”. Simon ja Wilhelmina Janssonin perhekirjeet egodokumentteina (1858-1887) tarkastettiin Turun yliopistossa 12.9.2015.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *