Tautiset ajat, inhimillinen sitkeys ja SKS:n perustaminen

Marraskuussa 1433 eräs Olaus Magni, Kirkkonummen kirkkoherra kirjoittautui ruttoepidemian koettelemassa Pariisissa yliopiston teologisen tiedekunnan jatko-opiskelijaksi. Olaus oli valmistunut viitisen vuotta aiemmin yliopiston filosofisesta tiedekunnasta ja saanut oikeuden ”opettaa kaikkialla”. Latinaksi licentia ubique docendi -termistä juontuvat myöhemmät akateemiset lisensiaatin ja dosentit arvot. Itse asiassa nimitys vastaa pääministerin Juha Sipilän taannoista tuohtunutta tokaisua ”kaiken maailman dosenteista”. Alun perin se tietysti tarkoitti niin yleispäteväksi ja vakavaksi osoitettua oppineisuutta, että sen katsottiin olevan käypää missä tahansa läntisen kristikunnan kolkassa.

Olaus täydensi opintojaan ylemmässä teologisessa tiedekunnassa myrskyisänä aikana: ruttoepidemian lisäksi oli meneillään Ranskan ja Englannin välinen 100-vuotinen sota. Pohjoisen perukoilta tullut jatko-opiskelija sattui kuulumaan vielä yliopiston englantilais-saksalaiseen kansakuntaan, joka oli poliittisesti epäluotettava ja jota yritettiin lakkauttaa. Kansakunnan talous oli kuralla ja vuoden 1434 tilinpäätös oli tappiollinen. Kansakunnan kokouksiin näyttää asiakirjojen perusteella osallisuneen vai kaksi tai kolme henkilöä: Olaus Magni Suomesta, Albertus Vorden ja Robertus Esschinc Hollannista. Luottamustehtävät jaettiin heidän kesken eikä Olauksen alku taloudenhoitajana ollut ruusuinen, mutta sittemmin hän eteni rehtoriksi asti ja toimi kansakuntansa edustajana Ranskan kuninkaan luo lähetetyssä lähetystössä. Aikanaan Olaus valittiin Turun piispaksi.

Vuonna 1602 Danzigia – tai niin kuin nykyään sanotaan Gdánskia – koetteli samoin ruttoepidemia, viimeinen noin sataan vuoteen. Kaupunki kuhisi Ruotsista saapuneita pakolaisia, jotka olivat jättäneet maansa säästyäkseen uskonnollisen fanaatikon ja hirmuhallitsijan Kaarle Kustaanpojan teloituksilta, kidutuksilta ja vangitsemisilta. Kaarle-herttua ei vielä tuolloin ollut uskaltautunut julistautua kuninkaaksi, vaikka oli syrjäyttänyt veljenpoikansa Sigismundin Ruotsin valtaistuimelta. Pakolaisten joukossa oli eräs Theodoricus Petri Nylandensis tai kuten hän kutsui itseään ruotsiksi Didrik Persson Ruutha. Kaikesta päätellen hän menehtyi epidemian uhrina, vaikka varmuutta ei ole. Kaarle-herttuan hirmutöitä luetelleessa teoksessa Hertigh Carls Slacktarebenck maisteri Didrik mainitaan menehtyneiden pakolaisten joukossa ilman tarkkaa vuotta.

Theodoricus tai Didrik Uusmaalainen oli oppinut, jota saamme kiittää latinankielisen laulukokoelman Piae Cantiones toimittamisesta ja painattamisesta. Kokoelma ilmestyi Greifswaldissa 1582 ja sen päättää kevään kukkaloistoa ylistävä laulu Tempus adest floridum, Nyt on kukkaisaika, joka lienee toiminut 1690-luvulla gotlantilaisen kirkonmiehen Israel Kolmodinin laatiman virren Den blomstertid nu kommer esikuvana. Useimmat meistä tuntevat virren suomennoksena Jo joutui armas aika, joka painettiin yhden Euroopan pahimpien katovuosien ja nälänhätien jälkeen suomenkieliseen virsikirjaan vuonna 1701. Virsi ja sen latinankielinen esikuva johtavat 1200-luvun alun Tiroliin ja siellä tehtyyn eroottiseen kevätrunoon, jossa latinankieliset ja vernakulaarit keskiyläsaksaksi kirjoitetut säkeistöt ylistivät kevään koittamista ja nuoren miehen ja naisen kohtaamista. Säkeistöllinen, loppusoinnullinen ja jambiseen mittaan laadittu Suvivirsi sisälsi runsaasti alkusointuja, joita usein pidettiin suullisen kalevalamittaisen runouden keskeisimpänä tunnuspiirteenä. Suvivirsi oli siis moninkertaisen kulttuurisen muokkaamisen, mukailun ja omimisen tulos, joka saattaa selittää osan sen suosiosta. Toki virren käyttö Ruotsissa ja Suomessa koulujen kevätjuhlissa on tehnyt siitä kulttuurisesti niin merkitsevän, että sen käytön sopivuudesta on 2000-luvun Suomessa pitänyt lausua aina Eduskunnan oikeusasiamiestä myöten.

Syksyllä 1831 SKS:n aloitellessa toimintaansa Keisarillinen Aleksanterin yliopisto päätettiin sulkea koleraepidemian takia. Vain neljä vuotta aiemmin Turku oli palanut ja johtanut yliopiston siirtämiseen suuriruhtinaskunnan uudehkoon pääkaupunkiin Helsinkiin. Epidemia pyyhkäisi kaupungin yli ja hautausmaat täyttyivät. Vähitellen kaupungin elämä elpyi, yliopiston opetus käynnistettiin ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaneet nuoret maisterit ja ylioppilaat pääsivät edistämään asiaansa, suomenkielen ja kirjallisuuden luomista, kansanrunojen kokoamista ja kansallisen identiteetin rakentamista. Seuran ensimmäisistä puuhamiehistä suomenkielen lehtori Carl Niklas Keckman kuoli ennen aikojaan, mutta hänen kumppaninsa Elias Lönnrot jaksoi jatkaa vanhoille päiville asti.

Elias Lönnrot joutui itse koleraepidemian myrskynsilmään ja kertoi kuulumisistaan Samuel Roosille 27.9.1831:

Täällä on tähän asti ollut niin paljon tekemistä Choleran kanssa, etten ole ennen kyennyt kirjoittamaan, vaikka useinkin olisin toivonut. Heti Helsinkiin päästyäni jouduin minä toimittamaan Lääkärin virkaa Sandvikin Lasaretissa, jossa oli 40 vuodetta Cholera tautisia varten. Pian täytettiin nämä siat, niin että, ennenkuin toinen 20 sairasta vastaanottava Lasaretti saatiin valmistetuksi Kruunuhakaan, jo muutamia piti maata lattiallakin. – Ensimmäinen yli-Lääkäri täällä Sandvikissa oli Prof. Ursin. Hään anto Sairaille joka toinen tiima grij Wismathoxidia ja välittiimat vuorottain Tinct. Opii gttxv. Siitä parannuskeinosta ei ollut suurta apua. Likimiten kaikki kuolivat, mutta oli myös alusta-alkain paljon kiivaampi tautikin kuin sitte. [Elias Lönnrotin kirjeenvaihto]

Vähän myöhemmin hän kuvasi hoitoon ja lääkäreihin kohdistunutta ennakkoluuloista mellakointia toisessa kirjeessä 8.10.1831:

Ajat ovat aivan surulliset – Kuus vikkoa olen ollut sodassa Cholerata vastaan, ensin likimiten kuukauden kaupungissa, nyt yli puolen maalla. Mitäs silloin Lääkäristä on, kuin ihmiset pelkäävät saavansa häneltä myrkkyä! Myrkyttämisen huuto nostettiin ensin Venäjällä. Syystä eli syytä sanottiin Puolalaisten palkanneen Juudalaisia myrkyttämään kaivoja ja ruoka-aineita Venäjän maalla. Jos jotain voittoa tästä huudosta oli sen kautta että Venäläiset äkistyivät kiivammaksi Puolalaisia vasten, niin on se saattanut paljo enemmin vahinkoa. Pietarissa nousi kapina kansan seassa, sairasten makohuoneet revittiin rikki, lääkärit paiskattiin alas akkunoista ja itellä Esivallalla oli työtä saada kansaa hillityksi. Täällä alkunsa saanut levisi myrkyttämisen huuto Choleran kanssa muihin maihin. Salmilla polttivat nimismiehen, joka jakasi lääkkejä Cholera-tautisille. Täällä Helsingin ympäristöllä on kansa yhtä villitty. Wiimein määrättiin minä Sibbon pitäjään Cholerata seisahtamaan. Jo edellepäin oli sinne lähetetty tavallisia lääkkeitä. Koettaaksensa, jos ne ei olisi myrkkyä, syötettiin niitä katille. Ynnä muiten oli katille myös annettu oksenuspulveria oksensi itsensä kuoliaksi. Tästä pääteltiin kohta että nimitetty pulveri oli myrkkyä., josta se oksensi itsensä kuoliaksi. Tästä pääteltiin kohta että nimitetty pulveri oli myrkkyä. [Elias Lönnrotin kirjeenvaihto]

Olen loikkinut kahdensadan vuoden harppauksia 1400-luvulta 2000-luvulle. Pandemia koettelee taas ihmiskuntaa niin kuin ne ovat koetelleet enemmän tai vähemmän säännöllisesti viimeistään neoliittisesta vallankumouksesta lähtien, kun ihmiset ryhtyivät viljelemään maata, kesyttämään kotieläimiä ja vaihtamaan mikrobeja niiden kanssa ja ennen kaikkea asettuivat asumaan tiheästi yhdyskuntiin, joilla oli maailmanlaajuisia verkostoja erityisesti täällä Euraasiassa. Ehkä tässä yhteydessä ei ole kyse vain irrallisesta anekdootista, kun muistutan että Turun tuomiokirkossa säilytettävä Suomen kristillistämiseen liittyvä Pyhän Erikin pyhäinjäännös on joskus 1300-luvulla kääritty kiinalaiseen silkkiliinaan, johon on kuvioitu sikäläiseen mytologiaan liittyvä eläinhahmo.

Ihmiskunta on muodostanut kulttuurisen, taloudellisen ja mikrobisen vaihdon verkoston vähintään 10 000 vuotta. Epidemiat ovat kiertäneet ja kiertävät maapalloa jokseenkin säännöllisesti. Yksilöiden ja yhteisöjen lähimuistissa ne saattavat olla harvinaisia tapahtumia, mutta vähänkään pitemmässä ajallisessa perspektiivissä ne eivät ole.

Poimintoja yksilöiden ja instituutioiden katoamisesta ja kyvystä selvitä on loputtomiin. Ne ovat kaikki esimerkkejä inhimillisen toiminnan yhtäaikaisesta hauraudesta ja sitkeydestä. Yksilöinä – ja totta kai myös yhteisöinä ja instituutioina – olemme katoavaisia ja alttiita häviämiselle, mutta samalla ihmislajilla on vahva kyky resilienssiin, joustavuuteen ja sitkeyteen, vastoinkäymisten sietämiseen ja omien toimintatapojen, arvojen, aatteiden ja aineellisten ja aineettomien resurssien edelleen siirtämiseen. Tätä kykyä on kuvattu monin eri tavoin. Yksi niistä liittyy latinan verbiin tradere, ’antaa, jättää, uskoa tai antaa hoidettavaksi’, jonka johdannainen on sana traditio eli ’luovutus, antautuminen, kertomus’. Sittemmin termi traditio omaksuttiin keskiajan kristillisen kirkon piirissä tarkoittamaan kirkon piirissä eteenpäin siirrettyjä käytäntöjä ja uskomuksia. Yksi reformaation keskeisimmistä kiistoista koski juuri kirkon traditiota: oliko se osa jumalallisesti annettua pyhää kertomusta vai vain ihmistekoisia uskomuksia ja tapoja?

Karkeasti kuusisataa vuotta sitten nykyisen Saint-Julien-le-Pauvren pienessä kirkossa Pariisin vasemmalla rannalla pari hollantilaista ja yksi suomalainen opiskelija vastasivat englantilais-saksalaisen kansakunnan perinteiden ja toiminnan siirtämisestä eteenpäin, siis toimivat traditio-sanan alkuperäisessä merkityksessä. He huolehtivat sisällöistä ja arvoista, institutionaalisista puitteista ja taloudenpidosta. Niin tekee myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Helsingin Kruununhaassa vuonna 2021, 190 vuotta perustamisensa jälkeen.

Tuomas M. S. Lehtonen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.