Tarinallistamisen uhat? Keskiaikaiset veistokset ja hetken läsnäolo

Tarinat vetävät puoleensa, myyvät ja harhauttavat. Ne ovat monella tapaa välttämätön osa elämän hahmottamista, ja niin niiden tuleekin olla – mutta mitkä ovat niiden rakennusaineet? Viime vuoden marraskuun Helsingin Sanomissa (21.11.2020) toimittaja Jussi Ahlroth nosti esiin tarinallistamisen monimutkaisuuden ja kysyi: ”voimmeko me vain ’mennä itse asiaan’ tarinoiden taakse?”. Oivaltavassa esseessä puhutaan pääosin kirjallisuuteen liittyvästä tarinallisuudesta, mutta kirjoituksen ytimessä on esittää mahdollisuus hetken tajuamisesta; sen hetken, joka on irrallaan tarinallisuudesta.

Tarinallistaminen on kulkeutunut voimakkaasti myös kulttuurin, taiteen esittämisen ja museonäyttelyiden piiriin. Tarina-sana otetaan avuksi, kun halutaan korostaa, ettei ei ole olemassa vain yhtä käsitystä asioista: katsojille tarjotaan siis yksi mahdollinen tarina. Ateneumin taidemuseon vuonna 2016 uusittu perusnäyttely on nimeltään ”Suomen taiteen tarina” ja Kansallismuseo uudisti vuonna 2017 itsenäisyyden ajasta kertovan perusnäyttelynsä otsikolla ”Suomen tarina”. Taustalla näyttäytyy ajatus ”suuren kertomuksen” murtumisesta ja sen korvaamisesta monilla yksilöllisillä tarinoilla, niin sanotuilla mikrokertomuksilla. Tämän voinee nähdä seurauksena postmodernin ajattelun asettumisesta osaksi institutionaalisia käytäntöjä ja ilmaisutapoja. Nyt maailman mieli on taas siirtynyt piirun verran toiseen asentoon ja puhumme uusvilpittömästä metamodernismista. Sen inspiroima tapa esittää kulttuurihistoriaa tai taidetta ei kuitenkaan taida olla vielä hahmottunut, tai ainakaan se ei ole ilmeinen.

Käytän tämän keskustelun apuna nyt omaa tutkimusmateriaaliani. Työskentelyni Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla liittyy johtamaani hankkeeseen Fragmentaarisuus ja kuvakalske keskiajan ja uuden ajan alun esineissä (Koneen Säätiö, 2020–2023), ja siinä keskeinen tutkimuskohde ovat keskiaikaiset moniväriset puuveistokset ja alttarikaapit. Hankkeen yksi tarkoitus on kiinnittää huomiota veistosten fragmentaarisuuteen ja vähälle huomiolle jääneisiin osiin tai yksityiskohtiin.

Keskiajalta säilyneet esineet ovat kulttuurihistoriallisten museoiden, mutta myös taideteollisuus- ja taidemuseoiden arvoesineitä monissa länsimaissa, ja niiden ympärille rakennetaan tarinoita. Keskiajan veistokset kuuluvat yleisesti taiteeksi miellettyjen asioiden joukkoon, vaikka ne eivät olekaan taidetta modernissa merkityksessä. Suomalaisissa kokoelmissa on laskutavasta riippuen noin 700–1000 keskiaikaista puuveistosta. Näistä suurin osa on seurakuntien hallussa, mutta myös museoilla on merkittävät kokoelmat.

Moniväriset puuveistokset olivat oleellinen osa keskiajan hartauselämää etenkin 1300-luvulta lähtien. Katolisissa maissa perinne jatkuu, luonnollisesti päivitettynä omaan aikaamme. Jokainen veistos ja sitä mahdollisesti edelleen kehystävä rakennelma tai kaappi on ainutkertainen ja korvaamaton, kahta aivan samanlaista ei ole. Ne ovat konkreettisina, materiaalisina esineinä kulkeutuneet satoja vuosia ja ovat nyt meidän silmiemme edessä. Vaikka ne on siirretty uskonnollisesta käytöstä museaaliseen kontekstiin, monet kokevat niiden kantavan emotionaalista voimaa.

Vanhan, hartauskäytössä olleen materiaalin museaalisessa tarinallistamisessa on nähdäkseni kolme riskitekijää: ensinnäkin, tarinallisuus voi muuttua tarinoinniksi ja tutkittu tieto katoaa kertomuksen syövereihin. Toiseksi, tarinallisuus voi hyödyntää esinettä vain kuvituksena ja hukkaa siten mahdollisuuden kertoa itse esineeseen nivoutuva ainutlaatuinen tarina. Kolmanneksi, se voi estää katsojaa pääsemästä jonkin tärkeän äärelle, hetken läsnäolon vaikutuspiiriin.

Esineiden tarinallistamista voisi kutsua myös niiden narratiiviseksi kontekstualisoinniksi. Sellaisenaan se ei ole uusi ilmiö, ja painotukset vaihtelevat eri aikoina. Taidehistorioitsija Lena Liepe (2018) on tutkinut keskiajan kirkollisen taiteen museaalista esillepanoa Ruotsissa 1800-luvun puolivälistä 1940-luvulle. Hänen mukaansa katolista perinnettä pidettiin usein kiusallisena evankelis-luterilaisessa yhteiskunnassa, joten teosten uskonnollinen ulottuvuus saatettiin ohittaa näyttelyidenkin suunnittelussa. Mielestäni tämä koskee myös Suomea ja lisäksi se näyttäytyy myöhempinäkin vuosikymmeninä. Tällöin ei ole kyse ainoastaan katolisen perinteen vierastamisesta, vaan uskonnon ylipäänsä. Esimerkiksi Kansallismuseon viimeisin keskiajan esineistöä esittelevä perusnäyttely – joka nyt tämän kirjoituksen ajankohtana on purettuna ja uusittavana – pyrki näyttelyarkkitehtuurin avulla hälventämään niin sanotun kirkkosalin kirkkomaisuutta. Toisaalta keskiajan veistosten merkitykset ylittävät meidän käsityksemme uskonnosta, sillä ne liittyivät laajasti ihmisten kokemusmaailmaan ja asioihin, joita tänään kutsumme vaikkapa lääketieteeksi.

Entä sitten mainitsemani uhat? Tarinan sateenvarjo antaa mahdollisuuden, lähes vahingossa, myös siihen, että esineestä tai esineen avulla kerrotaan asioita, jotka eivät perustu ajankohtaiseen, tutkittuun tietoon. Museon tärkeänä tehtävänä on tarjota yleisölle tiedeyhteisön hyväksymiä tuoreita tietoja, tulkintoja ja oppineita arvauksia. Esineisiin perehtyneillä tutkijoilla saattaa myös olla toisistaan poikkeavia perusteltuja näkemyksiä, jotka moniäänisyyden saavuttamiseksi on mielekästä tuoda esiin. Vuosi 2021 tulee olemaan Tutkitun tiedon teemavuosi ja tämä kansallinen viestintäkampanja tulee monella tapaa tarpeeseen.

Itsestään selvää on, että en tässä tarkoita tieteellisen ilmaisun tuomista näyttelytilaan, vaan tiedon esittämistä selkeällä ja saavutettavuutta edistävällä tavalla. Yhtä selvää on, että vanhojen taide-esineiden esiintuomista ei voi rinnastaa esimerkiksi nykytaiteen esittelemiseen, jossa teoksen tekijä, tekoaika, käyttötarkoitus, alkuperäinen olomuoto tai muu perustavaa laatua oleva tieto ei ole tulkinnallinen. Jutta Emilia Tynkkynen on tuoreessa ja tarkkanäköisessä kirjoituksessaan Mustekala-kulttuurilehdessä muistuttanut instituutioiden vallasta, joka saattaa taidenäyttelytekstien välityksellä ”julistaa, mitä taiteesta ’kuuluu ajatella’”. Vanhojen hartaudellisessa käytössä olleiden esineiden kohdalla lähtökohta on kuitenkin erilainen: tärkeää on tarjota asiallinen pohja katsojan omalle ajattelulle.

Pyhät ja pakanat – Ihmisyyden kuvia -näyttely Hämeen linnassa 2017. Suomen kansallismuseon tuottamassa näyttelyssä esitettiin keskiajan puuveistosten rinnalla nykykuvanveistoa. Esineiden materiaalisuuteen ja ainutkertaisuuteen perustuva kiinnostavuus oli yhtenä tärkeänä lähtökohtana ja näyttelyn varsinaisia salitekstejä täydensivät audiovisuaalinen materiaali sekä kirja. Sanna Teittisen kuratoimassa näyttelyssä Katri Vuola toimi keskiajan osuuden asiantuntijana. Oikealla keskiaikaisia puuveistoksia, vasemmalla etummaisena kuvanveistäjä Mia Hamarin veistos Hysteria. Kuva: Elina Räsänen.

Toinen riskitekijä on esineen oman tarinan sivuuttaminen. Jos keskiaikaiselta veistokselta puuttuu käsi tai nenä, yleisöä voisi houkutella kysymään miksi. Onko nenä murtunut? Onko se veistetty kirveellä poikki? Onko veistos alun perin valmistettu niin, että nenä on tehty irrallisesta puupalasta? Onko veistoksessa näkyvä kirkas väritys 1800-luvulta? Minkälainen alkuperäinen väritys puolestaan on ollut? Esimerkiksi näiden asioiden avulla muodostetut tarinat tulevat näkyviin juuri tietyn, ainutkertaisen esineen kautta eikä niitä voi löytää googlaamalla. Kuitenkin valitettavan usein esineitä käytetään vain kuvituksena: niiden avulla kerrotaan historiasta, tavoista tai perinteistä, mutta itse esine ei saa puheenvuoroa.

Pyhä Olavi, yksityiskohta monivärisestä ovellisesta alttarikaapista, figuuri tammea, n. 1500, Urjalan kirkko, nyk. Tampereen museot. Näyttävä alttarikaappi on ollut esillä näyttelyissä, muun muassa suositussa Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla (Tampereen Museokeskus Vapriikki, 2015). Pohjoismaissa suositun Pyhän Olavin pyhimystarina on helppo löytää verkosta, mutta katsojaa voi kiinnostaa miksi pyhimystä esittävän veistoksen nenä on leikattu irti. Pyhän Olavin nenä ja ylähuuli on ilmiselvästi viistetty poikki terävällä esineellä. Kuva: Elina Räsänen.

Kolmas tarinallistamiseen sisältyvä uhka on siinä, että katsoja unohtaa pysähtyä ja siten päästä ”itse asiaan” tarinoiden taakse, kuten Jussi Ahlroth muotoili nähdäkseni Husserlin fenomenologian hengessä. Tällaisia hetkiä, jolloin tarinallisuus murtuu, tarjoavat Ahlrothin mukaan taide, kirjallisuus tai vanhat rakennukset. Tätä voisi ehkä kutsua myös elämykseksi, ellei sana olisi niin elämysteollisuuden korruptoima.

Keskiaikaisiin veistoksiin syventyminen on niitä mahdollisia paikkoja, joissa ”hetki näyttäytyy”. Ne vaativat keskittymistä. Nopeasti katsottuna vaurioitunut tai kulunut veistos on nykykatsojalle usein rujo tai jollain tavalla outo ja hassu. Se ansaitsee kuitenkin tulla kohdatuksi ilman ironiaa, ja tämä voi olla palkitsevaa: sen avulla voi kokea täyden hetken. Ehkä voimme myös kurottaa kaukaiseen aikaan ja tuolloin eläneisiin ihmisiin, jotka olivat näiden veistosten kanssa vastavuoroisessa suhteessa; veistokset auttoivat, lohduttivat, moittivat, paransivat. Ne elivät.

Eino Leino viittasi tähän veistosten ominaisuuteen kalevalamittaan tehdyssä runossaan ”Ylermi” (1903); siinä kirkon kuvat ja ”paasit” haastavat ylpeää isäntää nöyrtymään. Runon toisessa säkeistössä Ylermille puhuu puusta tehty Neitsyt Maria:

Paasi seinässä pakisi,
puhui Neitsyt puusta tehty:
”Äsken sie sitä katunet,
kun on tuhkana tupasi”

Eläväksi muuttunut ja kommunikoiva puuveistos ei saa Ylermiä nöyräksi, mutta ei siinä onnistu lopulta Jumalakaan.

Pyhä Anna, yksityiskohta monivärisestä Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisesta puuveistoksesta (tammi), Liedon kirkko, nyk. Turun linna, n. 1500. Menetetystä värityksestä huolimatta hahmon persoonalliset piirteet ja elävyys ovat hyvin näkyvissä. Kuva: Elina Räsänen.

Keskiajan veistosten avulla voi synnyttää tunteita ja tunnelmia. Huomion kiinnittäminen itse teokseen ja sen vaurioihin auttaa ymmärtämään sen elämänvaiheita, mutta myös esimerkiksi tekijän käsityötä. Tutkimusperustaiset tulkinnat antavat ainekset ainutkertaisen tarinan rakentamiseen. Ehkä sitä kautta syntyy yhteisesti luotu, rakentava metamoderni kertomus; kaupunkipoliitikko Lilja Tammisen mukaan metamodernismiin voi liittyä ”kutsu taiteen ja tieteen liittoon, joka yhdessä ja hajautetusti pyrkii löytämään taianomaisen kauniin, objektiivisen todellisuutemme”. Hetken läsnäolonkin ihminen saattaa näiden veistosten äärellä tavoittaa. Tämä kokemus voi olla mahdollinen, jos puitteet tunnustavat esineiden yksilöllisyyden ja oman arvon.

Elina Räsänen

Kirjallisuutta:
Ahlroth, Jussi 2020: ”Tarinoita kritisoidaan todellisuuden etäännyttämisestä, mutta ehkä taide voi näyttää todellisuuden”, Helsingin Sanomat 21.11.2020.
Leino, Eino 1930. Helkavirsiä. Muistopainos. Otava, Helsinki.
Liepe, Lena 2018. A Case for the Middle Ages. The public display of medieval church art in Sweden 1847–1943. Kungl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien (KVHAA). Handlingar, Antikvariska serien 55.
Räsänen, Elina 2010. Late-Medieval Wood Sculptures as Materialized Saints: the Embodiment of Saint Anne in Northern Europe. Mind and Matter – Selected papers of Nordik 2009 Conference for Art Historians, ed. by Johanna Vakkari (Taidehistoriallisia tutkimuksia – Konsthistoriska studier 41). Taidehistorian seura, Helsinki, 50–65.
Tamminen, Lilja 2017. On aika herätä uuteen vuosisataan. Blogikirjoitus.
Tynkkynen, Jutta Emilia 2020. Lähiluvussa näyttelyt – Puheenvuoro selkeän taidepuheen puolesta. Mustekala 3/2020, vol 79.
Vähäisiä lisiä -blogissa on aiemmin julkaistu Katri Vuolan keskiaikaisia puuveistoksia käsittelevät kirjoitukset Navigointitaitoja, uskoa ja vähän taikaakin – keskiaikaista esineistöä ulkosaaristossa ja Löytämisen iloa ja muistamisen kamppailua.

Dosentti Elina Räsänen työskentelee SKS:n tutkimusosastolla. Hän johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta Fragmentaarisuus ja kuvakalske keskiajan ja uuden ajan alun esineissä.

Yksi vastaus artikkeliin ”Tarinallistamisen uhat? Keskiaikaiset veistokset ja hetken läsnäolo

  1. ”Toinen riskitekijä on esineen oman tarinan sivuuttaminen. Jos keskiaikaiselta veistokselta puuttuu käsi tai nenä, yleisöä voisi houkutella kysymään miksi. Onko nenä murtunut? Onko se veistetty kirveellä poikki? Onko veistos alun perin valmistettu niin, että nenä on tehty irrallisesta puupalasta? Onko veistoksessa näkyvä kirkas väritys 1800-luvulta? Minkälainen alkuperäinen väritys puolestaan on ollut? Esimerkiksi näiden asioiden avulla muodostetut tarinat tulevat näkyviin juuri tietyn, ainutkertaisen esineen kautta eikä niitä voi löytää googlaamalla. Kuitenkin valitettavan usein esineitä käytetään vain kuvituksena: niiden avulla kerrotaan historiasta, tavoista tai perinteistä, mutta itse esine ei saa puheenvuoroa.” Etenkin tämä näin konservaattorina harmittaa useasti. Kun yhdessä veistoksessa voi olla niin paljon mielenkiintoista ihan itsessään. Hyvä kirjoitus!

Vastaa käyttäjälle Liisa Helle-Wlodarczyk Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *