Suon kutsu

Vihreäharsoinen haltiatar sanoi: ”Kauneinta on suo. Sitä ei voi selittää. Liukukaa kerran veneessä mustaa suojokea, kun taivas on himmeän sininen, ja kuu paistaa, ja suosta nousee usvaa ja väkevän pursun lemua!”

Näin tunnelmoi Katri Vala runossaan Haltiattaret kokoelmassa Kaukainen puutarha (1924). Mielikuva on vahva: usvainen joki, kuutamo, suopursujen väkevä tuoksu. Kansanperinteen suoaineistoista lehahtaa suopursun huumaavan tuoksun ohella kuolema, sairaus ja eräänlainen ”puolimaailman” henki; suo ei ole kunnolla elävien eikä kuolleiden, vaan liminaalinen rajamaailma. Suo torjutaan pelottavana, mutta se myös kutsuu ja houkuttaa. ”Aalo, Aalo, piikaiseni, tuletkos suden seuraan suolle?” ovat kohtalokkaat sanat Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa (1928). ”Niin tänä hetkenä meni häneen Daimoni, niin että hän riivattiin”.

Suolle halutaan epämieluisten henkilöiden suksivan tai todetaan alistuneesti, ettei tilanne sen kummempi ole missään: suo siellä, vetelä täällä. Heinänkorjuussa upottavalla suolla liikuttaessa jalkaan pistettiin suosukset (nevasukset, sivakat, lotakot). Tuskin on suomalaista, joka ei muistaisi Mika Myllylän tuskaisaa harjoittelua myyttisellä Tervanevan suolla.

Suon syntyyn ovat vaikuttaneet piru tai jättiläiset – vallankin jättiläistytöt tai akat. ”Suot ovat syntyneet siitä, kun jättiläistytöt kantoivat esiliinoissaan sammalia ja heittivät niitä järviin” tai ”Piru kuluki järvii myöten ja sitä hyvin upotti niin se sano jotta kaikkivaltias ol kaikki hyväks tekevinnää vaan tuokii on keskentekonen. Luoja sano jotta ei sinua varten siihen siltaa tehä eikä kapeita kannaksii. Niin piru sano jotta suan mie siihen sillan. Luoja sano, jotta kesken se luonti siulta jääpi ja kesken se on”.

Suo liittyy myös raudan syntyä ja alkuperää koskevaan loitsuperinteeseen. Rautaa jalostettiin ennen suomalmista. Syntymyytti kuvaa malmin taontaa haavoittavaksi raudaksi: ”Susi juoksi suota myöten, karhu kangasta samosi. Suo läksi suen jaloissa, kangas karhun kämmenissä. Kasvo rautaset okahat suen sorkkien tiloihin, karhun kämmenten aloihin. Itse seppä Ilmarinta, takoja iän ikunen etsivi pajan sioa. Etsi päivän, etsi toisen, jopa päänä kolmantena löysi suolta rauta ruohon, teräs heinän hettehestä. Tuohon painoi palkehensa, tuohon ahjonsa asetti. Pani paian palkeheksi, housut hormiksi rakenti, turkkinsa tuhottimeksi”. (SKVR VII I, 502 katso myös www.finlit.fi/skvr) Rautaesineiden kaksijakoinen olemus – hyödyllisyys ja toisaalta vaarallisuus – lisäsi niiden maagista merkitystä. Siksi rautaesineiden aiheuttamia haavoja parannettaessa verensulkuloitsuissa kuvailtiin, kuinka rauta on saanut alkunsa yhtä kaksijakoisista elementeistä: suosta ja vesistöjen pohjasta (Henni Ilomäki. Loitsun mahti 2014).

Ehkä tunnetuin suohon liittyvä runomittelö on kerrottu Kalevalan kolmannessa runossa, jossa nuori Joukahainen kohtaa vanhan Väinämöisen. Lopputuloksen muistamme: Väinämöinen laulaa sanan voimalla nuoren uhoajan suohon, ”lauloi suohon suonivöistä, niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista”. Kalevalan viimeisessä runossa Väinämöinen puolestaan tuomitsee Marjatan pojan, puolukasta siinneen, surmattavaksi ja suolle vietäväksi. Suolle myös manattiin tauteja, kiroja, ne siis suljettiin ihmisten asuttaman maailman ulkopuolelle. Keskiaikaisissa kehtolauluissa personoitua surmaa pyydetään tulemaan ja hiljentämään lapsi: ”Tule surma suota myöten, tauti talvitietä myöten” (SKVR V I, 1350). Anna-Leena Siikalan mukaan keskiaikaisissa kuvitelmissa alisen maailman esteisiin kuului mm. pohjaton suo, jonka vaivalloinen ylittäminen viivästytti tuonpuoleiseen matkaavaa.

Vaaroista huolimatta himoittuja ovat olleet suon aarteet: lakat (hilla, suomuurain, nevamarja, valokki) ja karpalot. Lakkoja syödään sellaisenaan, niistä valmistetaan hilloa, mehua, likööriä, marmeladia ja erilaisia leivonnaisia. Kirpeitä karpaloita syövät ihmisen ohella soilla liikuskelevat kurjet ja riekot. Puolukka-karpalomehun tiedetään auttavan varsinkin munuais- ja rakkotulehduksissa. Suopursu on lievästi myrkyllinen, mutta toisaalta sitä on käytetty sekä rohtona, mausteena että desinfioimiseen. Rohtona suopursua käytettiin reumaan ja ihotauteihin. Sitä voitiin myös nauttia teenä. Kasvin lehtien ja kukkien keitinvedellä hävitettiin syöpäläisiä kotieläimistä ja karkotettiin luteita.

Unelma onnesta, suoranaisesta aarteesta, on elänyt aina. Aarretarinat kertovat suohon tai suolähteisiin kätketyistä rahoista, kulta- tai hopeaesineistä, silkistä, kupariporteista. Aarrepaikoilla paloi aarretuli, aarnivalkea, joka tietyin ajoin puhdisti maahan kätketyt kalleudet. Aarrepaikan saattoi nähdä unessa tai sille johdatti yliluonnollinen eläin, litomato; siellä kukki sananjalka, maa kumisi tai pysyi aina sulana. Aarteen sai tietyillä ehdoilla, jotka joskus olivat peräti mahdottomia: yksiöisen poikalapsen on noudettava aarre yksiöisellä varsalla yksiöistä jäätä myöten, on viskattava kirves tai muu metalliesine kohtuuttoman kaukaa aarteen yli tai uhrattava valkeatukkainen poikalapsi. Ville Karhu Leppävirralta kertoo ovelasta aarteenetsijästä: ”Sanottiin siihen sota-aikana kätketyn iso veneellinen rahoja. Aarteen tekijä oli vaatinut, että sinne viedään valkotukkainen poikalapsi. No, mies oli jättänyt jäniksen sinne. Vene oli jo noussut niin, että kokka näkyi. Mutta silloin kuului ääni: ’On rist’suu, ei oteta!’ ja vene painui umpeen.”

Suotarinoita kerrotaan yhä. Suoseura järjesti yhdessä Maaseudun Sivistysliiton kanssa Suotarinoiden keruukilpailun vuonna 1998. Aineistoa kertyi kaikkiaan 7000 sivua 945 kertojalta. Aineisto on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Joensuun perinnearkistoon. Osa kirjoituksista on julkaistu antologiassa Suon syvä syli (1999). Kirjan toimittaja Arto Seppälän sanoin: ”Lähes jokaisella suomalaisella on omia suokokemuksia; syksyinen marjastusreissu, uurastus suometsien ensiharvennuksessa, maanviljelysmaan raivaus, turpeen nosto kuumana kesäpäivänä, turvekylpy, avaran ja villin suoluonnon luoma nautinto tai mystinen pelon maa.”

Kuvat: Jouni Ojutkangas
Musiikki: Asko Nikula

Liisa Lehto

Arkistotutkija Liisa Lehto on työskennellyt SKS:n arkistossa vuodesta 1984 ja on keskittynyt arkiston moninaiseen asiakas- ja tietopalveluun. Omimpia alueita hänelle ovat kansanusko, uskomustarinat ja erilaiset muistitietoaineistot. Erityisesti karjalainen muistitieto ja kotiseutumatkailu ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteina.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.