Suomi ja muu maailma Moskovasta nähtynä sata vuotta sitten: Entä nyt?

Suomessa on pitkä perinne pohtia Venäjä-suhdetta, mutta lähinnä omasta näkökulmasta. Keijo Korhosta siteeraten, kun eri kansat kirjoittivat kirjoja norsusta, suomalainen kirjoitti otsikolla Norsu ja Suomen talvisota. Nyt kun kansainvälinen tilanne on Venäjän Ukrainaa ja NATO:a koskevien vaatimusten takia jännittynyt, kiinnostus Venäjän näkökulmien tuntemiseen on kasvanut.

Kiinnostus venäläiseen näkökulmaan heräsi jo poliittisen historian opintojeni alkuvaiheessa, jolloin Neuvostoliitto perestroikan muutosten jälkeen lopulta hajosi. Tämä tausta osoittaa sen miksi jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa. Menneisyyttä koskevat kysymykset asetetaan nykyhetkessä, nykyisen tiedon ja näkökulmien perusteella. Toisaalta tapahtumien ja motiivien arvioiminen edellyttää menneisyyden toimijoiden itseymmärryksen tavoittamista, jottei harjoiteta vain nykyhetken tarpeita oikeuttavaa historiapolitiikkaa. Neuvostoliiton ja Suomen suhteiden ensimmäisellä vuosikymmenellä, 1920-luvulla toimijoiden itseymmärrystä kehystivät mm. bolshevismi ja nationalismi. Yhteiskuntajärjestelmien eroista huolimatta molempia maita yhdisti se, että valtaa niissä käyttivät sisällissodissa voittaneet eliitit.

Suomi Moskovasta nähtynä -tutkimuksen kansi.

Siksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän, sittemmin Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan sisältyi 1920-luvun alussa vahva ideologinen tavoite, Suur-Suomi tai maailmanvallankumous. Ensimmäisen maailmansodan ja vallankumousten mullistuksista seurannut ideologinen ulottuvuus ei hävinnyt kokonaan, mutta se jäi vuosikymmenen kuluessa molemmissa maissa pääosin pragmaattisen, valtion etuun pohjaavaksi nähdyn ulkopolitiikan taustalle. Neuvostoliiton ulkopoliittisia lähtökohtia yleisesti sekä alueellisesti, läntisissä rajanaapureissa ja Itämerellä, muokkasi länsimaiden puuttuminen Venäjän sisällissotaan. Näitä vahvisti konflikti itsenäistyneen Puolan kanssa, jota käytiin juuri Valko-Venäjän ja Ukrainan alueilla. Puolan ja Neuvosto-Venäjän 1920 käymä sota, joka aaltoili Kiovasta Varsovan edustalle, oli taustana Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvotteluille Tartossa. Tarton rauhansopimus allekirjoitettiin 14.10.1920 vain kaksi päivää Puolan ja Neuvosto-Venäjän aselevon jälkeen.

Huolimatta ideologisesta jännitteestä länsimaiden, Iso-Britannian ja Ranskan kanssa, Neuvostoliiton ulkopolitiikan päävastustajaksi nousi käytännössä Puola. Keskeiseksi kumppaniksi tuli Saksa, joka samoin kuului ensimmäisen maailmansodan häviäjiin ja oli myös menettänyt alueita itsenäistyneelle Puolalle. Suomen suhteen Neuvostoliiton päätavoitteena oli pitää Suomi erillään Puola-johtoisista reunavaltioliittosuunnitelmista sekä Itä-Karjalan tavoittelusta. Länsivaltojen vaikutuksen ehkäiseminen tuli vasta tämän jälkeen.

Saksan ja länsivaltojen välien paraneminen vuonna 1926 Locarnon rajatakuusopimuksen pohjalta tulkittiin neuvostojohdossa uhaksi maan eduille, nimenomaan erityssuhteelle Saksan kanssa, mutta myös mahdollisina läntisinä takuina Neuvostoliiton rajanaapureille. Tämän estämiseksi Neuvostoliitto kävi hyökkäämättömyyssopimusneuvottelujen sarjan reunavaltioiden kanssa vuosina 1926–1932. Aasiassa etupiirikonflikti Iso-Britannian kanssa näkyi aktiivisena kamppailuna Kiinan sisällissotaan vaikuttamisessa.  Välien kärjistyminen huipentui Neuvostoliiton vuoden 1927 sodanuhkakriisiin. Sen aiheutti paitsi diplomaatti- ja kauppasuhteiden katkeaminen Iso-Britanniaan ja neuvostoedustajiin kohdistuneet sekä Neuvostoliitossa tapahtuneet terrori-iskut, myös sisäinen valtakamppailu maan johdossa. Kun sodanuhka oli jo ohi kansainvälisissä suhteissa, Stalin tukijoineen pitkitti sitä useita kuukausia Neuvostoliiton sisällä varmistaakseen Trotskin tappion. Neuvostoliitto solmi silti hyökkäämättömyyssopimukset länsinaapuriensa kanssa 1929, mutta Suomen kanssa vasta Mäntsälän kapinan epäonnistuttua 1932.

Nykyhetken näkökulmastakin kiinnostavasti Neuvostoliiton 1920-luvun ulkopolitiikasta voi nostaa kolme teemaa: 1) Suomen osalta puolueettomuuden, tai vähintään liittoutumattomuuden varmistaminen, 2) Länsirajan turvallisuuden tai etupiirin varmistaminen. Nyt Ukraina vaikuttaisi korvanneen käytännön haasteena Puolan. 3) Läntisen yhteistyön tulkitseminen herkästi uhaksi omille rajoille ja pyrkimys sen estämiseen. Näiden teemojen painottumiseen vaikuttivat usein myös maan johdon sisäpoliittiset tarpeet, talouspolitiikasta valtakamppailuun.

Pidempiä jatkuvuuksia ja eroja voi Venäjän ja Suomen suhteissa hahmottaa vielä seuraavasti. Suomalais-neuvostoliittolaisissa suhteissa 1917–1990 korostuivat sisäisen ja ulkoisen yhteen kietoutumien käytyjen sisällissotien pohjalta, aluekiistat ja etupiirivaatimukset. Suomalais-venäläisiä suhteita autonomian ajalta nykypäivään taas luonnehtii pienen maan ja suurvallan sekä kansallisvaltion ja monikansallisen valtion suhde, ja suotuisissa olosuhteissa nopeasti kehittyvät taloussuhteet. Toisin kuin Suomen kohdalla, eteläisten naapuriensa osalta Venäjä vaikuttaa nyt palanneen Neuvostoliiton perintöön.   

Aappo Kähönen

Dosentti Aappo Kähösen tutkimus Suomi Moskovasta nähtynä — Suurvaltapolitiikan, sisällissodan ja vallankumouksen leikkauspisteessä 1920–1930 ilmestyi SKS:n tiedekustantamon kustantamana vuonna 2021.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.