Stalinin vainojen pitkä perintö

Jussi-poika ei vaan kirjoita – se vain rakentaa sosialistista yhteiskuntaa eikä puhu sukulaisillen mitään miten työ suju. Pistä minnun vähän vihaksi kuin ei äidille kirjoita, kyllä se siellä kai hyvin voi, joskus kuulen toisilta. − Elsa Korven kirje Amanda Pollarille 6. joulukuuta vuonna 1934 tai 1935.

Näin kuvaa amerikansuomalainen Elsa Korpi noin vuonna 1934 tai 1935 kirjeessään, jonka hän on lähettänyt Newportista Yhdysvaltojen koillisosasta sisarelleen Amanda Pollarille Seinäjoelle. Elsan ja Amandan veli Juho Virtanen – tuttavallisemmin Jussi – kuului niiden noin 5000–7000 amerikansuomalaisen joukkoon, jotka lähtivät 1930-luvulla Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvostoliittoon rakentamaan sosialistista ihanneyhteiskuntaa.

Studiokuva neljästä miehestä pöydän ääressä, oikealla istuu Juho (Jussi) Virtanen. Kuva otettu New Yorkissa noin 1920–1930-lukujen taitteessa. SKS KRA, KRAK2021:1:33.

Vielä 1930-luvun puolivälissä Elsa elätteli uskoa ja toivoa siitä, että vaikka veljeltä ei ollut hetkeen saapunut kirjeitä lapsuudenperheelleen, niin ”kyllä se siellä kai hyvin voi”. Myöhemmissä Elsan kirjeissä tuo toivo on vaihtunut suruksi. Kun Jussista tai tämän puolisosta Lempistä ei ollut kuulunut enää useaan vuoteen mitään, kirjoitti Elsa sisarelleen vuonna 1945 seuraavasti:

Minä sain Lempin osoitten ja kirjoitin hänen äitillen ja sieltä Lempin veli vastasi minulle, että Lempi kirjoitti viimeisen kirjen Lokakuussa vuosi [sitten] ja sanoivat, että se ei ole enä monen vuoten puhunut Jussista mitään että kai se on sorakuopassa, vaikka en minä sitä vielä usko, niin itkin koko joulupäivän sitä surkeutta, kuin sinne läksivät heillä oli täällä hyvä elämä. Tässä joku vuosi sitte niitä vangittin paljon Karjalassa etenkin täältä menneitä, että ne muka meinas Karjalan suomalaistutta. Tänne tuli yksi misis Karjalasta takaisin se oli ehkä v. 1937 en muista varman ei Jussia silloin vielä oltu vankittu, mutta paljon toisia oli ja ehkä hänkin myöhemmin. − Elsa Korven kirje Amanda Pollarille joulukuussa 1945.

Vaikka tietoja Jussin kohtalosta oli vain vähän, kirjoitti Elsa muiden kuulumisten lomassa kirjeissään säännöllisesti aina kadonneesta veljestään. Kuten viimeisimmästä sitaatista käy ilmi, hän on myös aktiivisesti kysellyt Jussista ja pyrkinyt saamaan tietoa niiltä, jotka pääsivät palaamaan Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin. Todennäköisesti juuri palaajien mukana Atlantin taaksekin alkoi tihkua huhuja Neuvostoliitossa vuosina 1937–1938 äärimmilleen kiihtyneistä vainoista.

***

Jussi Virtanen oli yksi niistä useista – lähteistä riippuen – tuhansista tai kymmenistä tuhansista suomalaisista, jotka joutuivat Neuvostoliitossa Stalinin vainojen uhreiksi. Läheisensä vainoissa menettäneiden ja kadottaneiden yhteenlaskettu määrä oli ja on vielä paljon suurempi. SKS:n meneillään olevassa Stalinin vainojen muistot -hankkeessa jo vastaanotetut aineistot sekä tehdyt muistitietohaastattelut valottavat koskettavalla tavalla paitsi vainojen uhrien vaiheita myös sitä epäselvyyttä ja surua, mikä tietymättömiin kadonneiden omaisia sekä heidän jälkeläisiään on kohdannut.

Vainot Neuvostoliitossa alkoivat vähitellen kiihtyä 1920-luvun lopulta alkaen. Maatalouden pakkokollektivisointi, useaan eri otteeseen toimeenpannut pakkosiirrot, suuri terrori vuosina 1937–1938 sekä pakkotyö vankileireillä tai työarmeijassa koituivat tuhansien suomalaistenkin kohtaloksi. Kesti kuitenkin vuosia ja vuosikymmeniä ennen kuin tietoja todellisista tapahtumista ja uhrien kohtaloista tuli edes jossain määrin saataville.

Stalinin kuoltua vuonna 1953 hänen seuraajakseen nousi Nikita Hruštšov, joka vuonna 1956 pitämässään salaisessa puheessa kritisoi Stalinin henkilökulttia. Hruštšovin kaudella poliittisten vainojen uhreja alettiin myös ensimmäisen kerran rehabilitoida. Vuosikymmeniä jatkuneen pelon ilmapiirin vuoksi moni Neuvostoliitossa asuva omainen ei kuitenkaan uskaltanut alkaa selvittää sukulaistensa vaiheita viranomaisteitse ja anoa läheisensä rehabilitaatiota. Kansainvälisesti Punainen Risti oli niitä harvoja tahoja, mistä Neuvostoliiton ulkopuolella asuneet omaiset saattoivat etsiä tietoa kadonneista sukulaisistaan – usein kuitenkin tuloksetta.

Vasta perestroika ja ennen kaikkea Neuvostoliiton hajoaminen toivat vähitellen laajamittaisesti tietoa vainojen uhreista saataville. Arkistojen avautuminen sekä toisaalta internetin yleistyminen mullistivat tiedonsaannin ja -kulun. 1990-luvulta lähtien ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä alkoivat myös vainojen uhrien tietoja koonneiden tutkijoiden kuten Juri Dmitrijevin, Eila Lahti-Argutinan sekä Leonid Gildin julkaisut levitä laajalle. Heidän uraauurtavat elämäntyönsä ovatkin olleet monille omaisille ainoa tai tärkein lähde kadonneiden ja kuolleiden sukulaisten vaiheiden selvittämisessä.

Monista Stalinin vainojen muistot -hankkeen haastatteluista käy ilmi, miten kadonneen omaisen vaiheiden selvittäminen on usein ollut pitkällinen ja monta sukupolvea vaatinut prosessi. Useissa haastatteluista on tullut ilmi miten juuri epätieto on voinut olla omaisille ahdistavampaa kuin varsinainen tieto läheisten joutumisesta vainojen uhreiksi. Kysyttäessä, mitä ajatuksia ja tunteita viimein saatu tieto sukulaisen vangitsemisesta 1940-luvun alussa herätti, eräs haastateltava kuvasi tuntojaan seuraavasti:

Toisaalta se oli semmoinen… voi kuulostaa hassultakin, mutta semmoinen konkreettinen tieto. Kaikki asettui paikoilleen. Että näin on käynyt. − SKSÄ 2021:39.

Psykologiassa termillä epäselvä menetys (englanniksi ambiguous loss) on viitattu omaisen katoamiseen tai muuhun menetykseen, jolla ei ole selvää selitystä eikä päätepistettä. Tutkijoiden mukaan tällainen menetys, joka jää epäselväksi ja johon liittyy avoimeksi jääneitä kysymyksiä, usein pitkittää suruprosessia ja on erityisen vaikeasti käsiteltävä kokemus omaisille. Tässä valossa myös Stalinin vainoissa sukulaisensa menettäneiden kokemukset ovat hyvin ymmärrettäviä. Haastateltavan kuvaama ”konkreettinen tieto” voi tuoda mukanaan suuren helpotuksen – olkoonkin, että tieto syyttömänä kuolemaan tuomitusta tai vankileirille lähetetystä sukulaisesta on joka tapauksessa järkyttävä. Varmuus siitä mitä on tapahtunut kuitenkin mahdollistaa sen, että tapahtumien herättämiä tunteita on mahdollista käsitellä.

Toisaalta tieto voi myös aiheuttaa suurta tuskaa. Varman tiedon puuttuessa moni on myös elättänyt toivoa omaisen elossa olosta tai edes siitä, että tämä olisi saanut kokea luonnollisen kuoleman. Tieto vainojen uhriksi joutumisesta on tullut useille syvänä järkytyksenä. Kuten toinen haastateltava kuvaa sukulaismiehensä reaktiota tämän kuultua velipuolensa menehtymisestä Stalinin vainoissa:

Ei meillä siinä vaiheessa vielä ollut mielessä, että hänet olis teloitettu, että kyllä se oli semmoinen pommi kaikille ihan tosiaan niin kuin kerroin, että Arvokin alkoi itkemään. Vaikka oli sodan käynyt mies ja oli nähnyt vaikka mitä, niin itku tuli. − SKSÄ 2021:8.

Tiedon puutteen lisäksi epäselvyyttä kadonneiden omaisten kohtaloista on lisännyt se, että heistä on monissa perheissä myös vaiettu. Niin Suomessa, Yhdysvalloissa kuin Neuvostoliitossakin vainot olivat pitkään sekä sisä- että ulkopoliittisesti arka aihe. Sen vuoksi monissa suvuissakin on pysytty hiljaa, ja aihe on saatettu kokea häpeälliseksikin. Ei ole myöskään harvinaista, että alkuperäisaineistojakin on voitu pelon vuoksi tietoisesti hävittää – usein itsen tai läheisten suojelun tähden. Myös 1930–1940-lukujen vainoista, sodista ja suurista muuttoliikkeistä johtuen aineistoja on hävinnyt tai säilynyt perheissä usein vain satunnaisesti. Tämä on tehnyt selvitystyöstä entistä vaikeampaa.

Säilynyt alkuperäisaineisto sekä suvuissa kulkenut muistitieto, mitä hankkeessa SKS:n arkistoon tallennetaan, onkin tästä syystä niin arvokasta. Alkuperäiset asiakirjat, kirjeenvaihto ja muistelmat avaavat näkökulmia muun muassa siihen, mitä vainoista ja läheisten kohtaloista Neuvostoliitossa on aikanaan tiedetty – ja miten tapahtumista on tuolloin kirjoitettu tai puhuttu. Hankkeen muistitietohaastattelut puolestaan valottavat sitä miten vainot ovat vaikuttaneet jälkipolviin sekä mitä merkityksiä tapahtumille annetaan tänä päivänä.

Niin alkuperäisaineistoista kuin haastatteluistakin käy riipaisevalla tavalla ilmi miten yksin monet omaiset ovat jääneet selvitystyönsä kanssa. Vaikka Stalinin vainoissa on arvioitu kuolleen saman verran suomalaisia kuin talvisodassa, selvitystyön tekeminen on pitkään jäänyt yksittäisten tutkijoiden, järjestöjen ja omaisten vastuulle. Ilman viranomaisten tukea tietojen saaminen uhrien vaiheista on käytännössä ollut hyvin vaikeaa.

***

Elsa Korpi sai ilmeisesti 1960-luvun alussa jotain kautta viimein tietää veljensä Jussin todella kuolleen. Silti Juho Virtasen kuolinaika, -paikka ja -syy selvisivät vasta hänen jälkeläisilleen yli puoli vuosisataa hänen menehtymisensä jälkeen. Eila Lahti-Argutinan kokoaman ja kirjoittaman Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun –matrikkelin (2001) noin kahdeksantuhannen muun nimen joukosta löytyy nimittäin myös Juho Frederikinpoika Virtanen. Vuonna 1932 Yhdysvalloista Neuvostoliittoon muuttanut ja Petroskoin suksitehtaalla työskennellyt Virtanen oli vangittu, tuomittu ja teloitettu Petroskoissa vuonna 1938 Neuvostoliiton rikoslain pahamaineisen pykälän 58 nojalla. Hänet rehabilitoitiin eli hänelle myönnettiin virallinen maineenpalautus Neuvostoliitossa vuonna 1958.

Vielä tänäkään päivänä kaikkien vainoissa kadonneiden kohtalo ei ole selvillä. Työ heihin liittyvän muistitiedon sekä vainojen ylisukupolvisten vaikutusten tallentamiseksi kuitenkin jatkuu. Tavoitteena on se, että mahdollisimman monen vainoissa menehtyneen tai kadonneen tarina sekä omaisten kokemukset saadaan säilytettyä tutkijoille sekä tuleville sukupolville.

Lähteet:
Lahti-Argutina, Eila. 2001. Olimme joukko vieras vaan: Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Turku: Siirtolaisuusinstituutti.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Juho Fredrik Virtasen arkisto.
SKS:n arkisto: Stalinin vainojen muistot -hankkeen haastattelut.

Meeri Siukonen

Yksi vastaus artikkeliin ”Stalinin vainojen pitkä perintö

  1. Äitini ainoa sisar meni Suomessa naimisiin venäläismiehen kanssa. Onnellinen pariskunta muutti Neuvosyoliitton. Enoni Kaino Aaltonen oli yrittänyt -60 luvulla jäljittää sisartaan suurlähetystön kautta. Ikävä kyllä en tiedä asiasta muuta kuin, että tätini ja hänen miehensä olivat kadonneet jäljettömiin. Äitini ja myös eno ovat jo manan mailla, eikä dna-testi, jonka tänä keväänä tein, tuonut esille yhtään Venäjällä asuvaa sukulaista.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.