Soittimen paikka on soittajan käsissä

Seinällä roikkuu tuohitorvi. On roikkunut pitkään, vuosikymmeniä ellei vuosisadan. Olemme Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, henkisen kansankulttuurin aarreaitassa, jonne kulttuuria on kerätty teksteinä, kuvina ja äänitteinä – ja jossa soittimen paikka on seinällä.

Seinäkoristeellakin on tarinansa. Se on nimittäin truba, jonka kansanmusiikintutkija A.O. Väisänen osti keruumatkallaan Inkerissä vuonna 1914. Vaikka soitin ei kuulu SKS:n varsinaisiin perinnekokoelmiin, sillä on läheinen suhde useisiin seuran kokoelmissa oleviin aineistoihin. Soittimesta näyttääkin lähtevän monta näkymätöntä lankaa eri puolille taloa.

Yksi lanka vie käsikirjoitusaineistoihin, joista löytyy Väisäsen matkakertomus kyseiseltä keruumatkalta. Siinä hän kertoo myös seinälle päätyneestä trubasta:

Ilta oli myöhäinen kun lähdimme takaisin Kosemkinaan. Rva Taaluksella oli jo toinen trubittaja tiedossa; tällä vaan ei ollut trubaa. Ostamani truba keralla ajoimme seuraavana aamuna Ropsuun, meren rannalle. Matti Pukonen, soittaja, valitti, että hänen hyvä trubansa oli säretty. Valitti, että Muurahaisen truballa ei saa kaikkea soitetuksi ja sitäpaitsi on raskas; ”antaa tumman iänen, ei anna sirkeetä”.

Toinen lanka vie kuvakokoelmaan. Väisänen dokumentoi keruumatkaansa myös kameralla. Seuran arkistoon päätyi muun muassa kuva matkakertomuksessa mainitusta trubittaja Juhana Tobiaksenpoika Muurahaisesta, jonka Väisänen kohtasi Inkerin Kattilassa.

Johannes Muurahainen, kuvaaja A.O. Väisänen Inkerissä 1914. Kuva: SKS

Johannes Muurahainen, kuvaaja A.O. Väisänen Inkerissä 1914. Kuva: SKS

Kolmas lanka johdattaa nuottikäsikirjoituksiin. Väisänen nuotinsi Muurahaisen soittamia sävelmiä ja nuotit kuuluvat arkiston kokoelmiin.

s_02816_02_007_s

Ja lähteepä soittimesta neljäskin lanka, se vie äänitekokoelmaan. Väisäsellä oli keruumatkalla mukanaan varhainen äänityslaite fonografi, jolla hän äänitti Muurahaisenkin soittoa. Se kuulostaa tältä:

Matkakertomus, valokuvat, nuotinnokset ja äänitteet päätyivät kaikki SKS:n perinnekokoelmiin. Sen sijaan truba päätyi seinälle koristeeksi. Sellaista se on kun kansankulttuuri kohtaa perinneinstituution: aineettoman ja aineellisen kulttuurin rajat asetetaan instituutioiden logiikan mukaisesti. Vuosikymmenten varrella SKS:aan päätyneitä esineitä on siirretty myös museoihin, mutta tietynlainen lisäarvo syntyy siitäkin, että toisiinsa kytkeytyvät aineistot ja esineet löytyvät samasta talosta.

Ja tuolla truballapa voisi tapailla vielä sävelmääkin, Muurahaisen tai Pukosen tapaan tai ihan toisin. Pukonenhan oli kyllä sitä mieltä, että ”Hää vuhisee; nii on rankka puhhuu eikä anna ääntä; tää pasun ei ole kun miehen tappo.”

Kati Mikkola

Tutkijatohtori Kati Mikkolan erikoisalaa ovat kansanperinteen kerääjät, isänmaallisuus eliitin ja kansan näkökulmista, uutuuksien vastustus 1800-luvun Suomessa sekä maallistuminen ja uskonnollisuuden muutos. Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta Koneen Säätiön rahoittamassa Helsingin yliopiston ja SKS:n tutkimushankkeessa Rajavetojen kulttuuriperintö: perinnearkistot suomalaisuuden rakentajina.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *