Silminnäkijän paluu: Ihmistieteiden lyhyt historia

Kenen elämä ja kenen kokemus on merkittävää? Kenen käsitys tapahtuneesta taltioidaan ja missä muodossa?

Vanhassa maailmassa ennen nykyisiä yhteiskunnallisia, taloudellisia, kommunikatiivisia ja tieteellisiä järjestyksiä ja järjestelmiä historia ymmärrettiin yhdeksi kertomisen lajiksi, jonka usein toistettu määritelmä oli silminnäkijän tosi kertomus. Kyse ei siis ollut oppialasta, joka kehkeytyi 1700-luvulta lähtien, kun nykyinen tieteenalojen järjestelmä rakentui tiedeakatemioissa ja yliopistoissa.

Jo varhain ymmärrettiin, että silminnäkijän todistus oli sellaisenaan riittämätön, jos tapahtuneista asioista haluttiin kertoa vähänkään laajemmin. Niinpä historiankirjoittajat useimmiten lavensivat kertomuksiensa lähteiksi toisten luotettavina pitämiensä historioitsijoiden kertomukset.

Silminnäkijän lisäksi auktoriteetti oli luotettava lähde. Asiakirjoja voitiin silmäillä, mutta niiden käsittelyn aika tuli vasta, kun historiankirjoitus lakkasi olemasta pelkästään kertomisen ja kirjoittamisen laji. Sitä alettiin kutsua historian tutkimukseksi ja alettiin pitää tieteenä sanan modernissa merkityksessä. Historioitsijat siirtyivät lähteiden pariin, eivätkä oikeastaan enää luottaneet silminnäkijöiden kertomuksiin tai auktoriteetteihin.

Villit ja me
Historiantutkimus ei uuden näkemyksen mukaan perustunut muistamiseen, vaan tosiasioiden kokoamiseen aina epäluotettavista lähteistä. Historia sai rinnalleen uusia oppialoja. Vähitellen 1800- ja 1900-lukujen mittaan siitä erkanivat erilaiset aikalaisyhteiskuntaa ja vieraita kulttuureja koskevat tutkimusalat. Elettiin eurooppalaisen kulttuurin ja länsimaisen ajattelun mahtiaikaa: oli mahdollista ylemmyyttä tuntien pohtia, miksi ”villit” eivät olleet kyenneet samaan kuin ”me”.

Samalla oman aikalaisyhteiskunnan kuohunta antoi aihetta levottomuuteen. Historia sai rinnalleen sosiologian ja antropologian, jotka nopeasti kyseenalaistivat aiempia itsestäänselvyyksiä. Antropologia haastoi itseriittoisen ylemmyyden osoittamalla, että muut kulttuurimuodot olivat sellaisenaan monimuotoisia ja pohjimmiltaan yhtä hienostuneita inhimillisen kyvykkyyden ilmaisuja. Sosiologia osoitti oman yhteiskunnan jännitteet. Folkloristiikka taas muodostettiin nationalismin möyhentämässä maaperässä yhdistämällä etnografiaa ja filologiaa.

Ruudin- ja pyöränkeksijät
Kuten niin usein, nytkin merkittävät uutuudet syntyivät poikkeamalla vakiintuneista ajattelutavoista ja oppialaperinteistä. Uutta syntyy ylittämällä rajoja, poikkeamalla totutusta ja yhdistämällä eri oppialoja – niin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kuin nytkin. Tuolloin uudet alat kyseenalaistivat historiantutkimuksen tavan jäsentää inhimillistä toimintaa koskevaa tietoa. Pelkkä faktojen seulominen epätäydellisistä lähteistä ei paljasta inhimillisen toiminnan luonnetta.

Lisäksi kaivattiin erilaisia järjestelmällisiä, tilastollisia ja luonnontieteiden mallin mukaisesti eksakteja menetelmiä kausaalisten, rakenteellisten ja systeemiteorioiden mukaisten selitysten synnyttämiseksi. Samalla diakronisuuden sijaan synkronisuutta painottanut kielitiede ja matemaattisiin malleihin tukeutunut taloustiede haastoivat ihmistieteiden kentän.

Uljaimmat yritykset matematisoida ja systematisoida inhimillistä toimintaa koskevaa tutkimusta nähtiin 1960- ja 70-luvulla. Sitten iski skepsis.

Historiantutkimuksen piirissä suhtauduttiin tieteenalojen ja uusien menetelmien murroksiin kahtalaisesti.

Osa ammattikunnasta turvautui perinteisiin keinoihin: tutkija pärjää, jos hän hallitsee lähteensä, ja lähteet hallitaan viettämällä tarpeeksi aikaa arkistossa. Osa yritti uudistaa alaa lainaamalla naapurialoilta niiden menetelmiä usein vaihtelevalla menestyksellä. Alan edustajat yrittivät keksiä joko ruutia tai pyörää uudestaan.

Ruudinkeksijät halusivat räjäyttää uskon luotettavaan tietoon ylipäätään. Historia on vain rivi kirjoja, kerrottuja kertomuksia, jotka noudattavat vakiintuneita kerronnallisia malleja, joita voi analysoida retoriikasta ja kirjallisuudentutkimuksesta lainatuin välinein.

Pyöränkeksijät ajattelivat, että ihmisillä on uskomuksia, maailmankuvia ja mentaliteetteja, joita tulisi analysoida. Osa ymmärsi vilkuilla sivuille: antropologit, etnologit ja folkloristit olivat kehittäneet välineitä ja tutkimustapoja, jotka tavoittivat historioitsijoiden epämääräisiä yrityksiä paljon täsmällisemmin ihmisten tapoja jäsentää omaa todellisuutta ja toimintaa.

Käänteestä toiseen
Monien erilaisten käänteiden – kielellisten, performatiivisten, affektiivisten, hermeneuttisten ja jälkistrukturalististen – ja niin sanottujen uusien historioiden yhdistävä piirre on paluu inhimillisen toiminnan perusehtojen käsitteellistämiseen. Muisti ja muistitieto, dokumenttien reunoille ja ulkopuolelle katoava koettu ja eletty todellisuus ovat tässä katsannossa erityisen keskeisiä.

Edellä leveällä pensselillä maalattu humanististen ja yhteiskuntatieteiden historia on historiakeskeinen – ei siksi, että historia olisi tieteenalana muiden äiti, vaan siksi että inhimillistä toimintaa ja menneisyyttä koskevat tieteenalat ovat tietysti kaikki tavalla tai toisella historiallisia. Kaikki ne rakentavat kuvaa inhimillisestä toiminnasta yleensä ja menneisyydestä erikseen. ”Historia” -nimisellä oppialalla ei sinänsä ole mitään erityistä ja itseoikeutettua asemaa menneisyyttä koskevan tiedon määrittäjänä.

Muistitietohistoria on osaltaan palauttanut tutkimukseen jotakin historia-sanan alkuperäisestä merkityksestä: kyse on silminnäkijätodistajan todesta kertomuksesta. Kyse on kokijan oman näkökulman ja muiston merkityksen arvottamisesta.

Kertomus saattaa elää kerrontatilanteen mukaan: minne, kenelle ja millä tavalla koettu tallennetaan, kirjoitetaanko armonanomusta, kirjettä kotiin vai yritetäänkö jälkikäteen käsittää, mitä oikein on tapahtunut. Se elää myös, kun valtadiskurssi ottaa jonkun tapahtuman määrittelyn oikeudekseen ja tapahtuman kokeneet, hävinneet tai muuten valtadiskurssin ulkopuoliset, eivät pääse sitä määrittelemään.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.