Seurapiiristä kirjallisuuspiiriksi

”Mitäs jos luettaisiin kaikki se!” Tästä kommentista alkoi lahtelaisessa opettajainhuoneessa ystävystyneen joukon kirjapiiri runsaat kuusi vuotta sitten. Ensimmäinen kirja oli Kata Kärkkäisen Jumalasta seuraava. Sitä on seurannut 24 muuta, pääosin kaunokirjallisuutta, enimmäkseen kotimaista.

Keväisissä taulunpyyhkiäisissä käyty satunnainen kirjallisuuskeskustelu johti siihen, että eri puolille Suomea hajaantunut seurapiiri on pitänyt yhtä. Kuluneiden vuosien aikana piiriin on syntynyt seitsemän lasta ja useimmat piiriläiset ovat vaihtaneet työpaikkaa. Keskustelut lahtelaisen kouluelämän kuohuista ovat vaihtuneet keskusteluiksi kaikesta mahdollisesta mitä kirjat ovat eteemme avanneet.

Vuosien mittaan on ollut valaisevaa huomata, että lukupiirillämme on myös laajempi yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ulottuvuus. Kirjallisuuspiiriä perustettaessa olimme totisesti ajan hermolla. Jo kolmas kokoontumisemme ylitti Päijät-Hämeessä uutiskynnyksen, kun Etelä-Suomen Sanomien toimittaja teki meistä jutun.

Nyt reilun kuuden vuoden jälkeen olemme osa ilmiötä, josta tehdään akateemista tutkimusta. Samana päivänä kun kirjallisuuspiirimme vietti juhlaistuntoa 25:nnen kirjan kunniaksi, Suvi Ahola väitteli Helsingin yliopistossa väitöskirjallaan Lukupiirien Suomi – Yhteisöllistä lukemista 149 suomalaisessa lukupiirissä vuonna 2009. Innoituksensa tutkimukseensa hänkin sai lukupiireistä kirjoittamistaan lehtijutuista.

Lukupiireillä on Suomessa toki 2000-luvun buumia pitempikin historiansa. Aholan mukaan ensimmäinen lukupiiri perustettiin Pohjanmaalla jo 1760-luvulla – yli sata vuotta ennen kuin ensimmäiset suomeksi kirjoitetut kaunokirjalliset teokset julkaistiin. 1800-luvulla lukupiireistä tuli yhteiskuntaluokat lävistävä tapa hankkia sivistystä ja harjoitella yhteiskunnallista keskustelua. 2000-luvun lukupiireille on Aholan mukaan tyypillistä se, että ne ovat erityisesti koulutettujen keski-ikäisten naisten toimintaa. Hänen tutkimissaan lukupiireissä suurin ammattiryhmä olivat opettajat, seuraavana tulivat terveydenhuollon ammattilaiset, toimittajat, sihteerit ja kirjasto- ja yliopistoväki.

Aholan huomiot sopivat myös omaan kirjallisuuspiiriimme. Myös se, että lukupiireissä on kirjallisuuden ohella olennaisesti kyse yhdessäolosta ja ihmissuhteista. Kiitollisena mietin kaikkia niitä reissuja, joita olemme kirjojen parissa yhdessä tehneet. Olemme saaneet pahasti turpaamme eri puolilla maailmaa – Afganistanissa, Nigeriassa, Saksassa – pakoilleet kommunisteja Virossa, pokkuroineet herroja Intiassa, filosofoineet ovivartijan kopissa Pariisissa, kuunnelleet Beatlesia japanilaisessa parantolassa, tylsistyneet Kallion kapakoissa, olleet ilman ja saaneet liikaa ja väärissä paikoissa. Olemme matkustaneet maalla, merellä ja ilmassa, uponneet jäihin Ahvenanmaan saaristossa ja tuijottaneet loputonta tundraa neuvostoliittolaisessa junassa. Ja mikä parasta: matka joka toiselle on toiveiden täyttymys, on aina jollekin toiselle reissu, joka olisi voitu jättää tekemättä.

Kati Mikkola

Tutkijatohtori Kati Mikkolan erikoisalaa ovat kansanperinteen kerääjät, isänmaallisuus eliitin ja kansan näkökulmista, uutuuksien vastustus 1800-luvun Suomessa sekä maallistuminen ja uskonnollisuuden muutos. Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta Koneen Säätiön rahoittamassa Helsingin yliopiston ja SKS:n tutkimushankkeessa Rajavetojen kulttuuriperintö: perinnearkistot suomalaisuuden rakentajina.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *