Separaattorin käyttöohjeet

Vanhan arkistovirkailijan sydän muljahti, kun luin Kati Mikkolan blogitekstin otsikon ”Vaikea asiakas puolustautuu” (19.4.2013). Mitä aineistoa en ole löytänyt? Olenko unohtanut jotain? Mikähän fataali erhe tässä paljastuukaan?

Huoleni oli aivan turha, mutta jäin pohtimaan erilaisia asiakkaita: opintotyön aihetta etsiskeleviä tai gradunsa kanssa tuskittelevia opiskelijoita, arkistoaineistoja hakevia sukututkijoita, kyläkirjantekijöitä, elokuvaihmisiä, kirjailijoita, eri alojen tutkijoita, väitöskirjaansa viimeisteleviä – koko sitä ihmiskirjoa, joka kansanrunousarkistossa asioi. Käyntejä, soittoja, sähköposteja. Muistelin joitain erityisen hankalia salapoliisitehtävänomaisia etsintöjä, tuskanhikisiä puhelinkeskusteluja ja erityisesti joitain häpeän punaa nostattavia ”asiantuntijalausuntojani” milloin mistäkin asiasta.

Tietopalvelussa toimivan tehtävä ei ole niitä helpoimpia. On hyvä omata jonkinlainen asiakaspalveluun soveltuva asenne, kohtuullisessa tilassa olevat hermot, ripaus kärsivällisyyttä, kuuntelemisen halu ja kyky. Huumorintajustakaan ei liene haittaa.

Asiakaskirjojen vanhat merkinnät kertokoot, mistä joskus saattaa olla kysymys:

  • Eräs naishenkilö tarvitsisi loitsutaitoisen loitsimaan katutapahtumaan.
  • Mieshenkilö etsii Venäjän karttaa vuodelta 1911.
  • Juopunut mieshenkilö haluaisi puhua jonkun kanssa.
  • Toimittaja kaipaa juttuunsa nopeasti jotain hauskaa Lönnrotilta Ylä-Savosta.
  • Asiakas etsii runoa, jossa olisi keinutuoli.
  • Radiotoimittaja haluaisi haastatella ohjelmaansa Martti Haaviota tontuista ja kodinhaltijoista.
  • Erittäin aggressiivinen mieshenkilö kysyy, miksei hänen mielipidekirjoitustaan ole julkaistu Karjala-lehdessä.
  • Naishenkilö kysyy, mitä on maalaisjärki.
  • Mitkä ovat Suomen lipun mittasuhteet?
  • Mitkä ovat separaattorin käyttöohjeet?

Kysymykset esitettiin aikana, jolloin netti ei ollut pääasiallinen tiedonhakupaikka. Wikipediaa ei käytetty niin hartaasti ja hyväuskoisesti kuin nykyään. Ehkäpä kansanrunousarkisto vaikutti paikalta, josta apua tai neuvoa olisi helppo tiedustella.

Asiakkaan ei ole siis mitään syytä tuntea huonoa omaatuntoa kysyessään mielestään vaikeita. Etsiskelen ihan mieluusti reunahuomautuksia, kaivelen kortistoja ja rapistelen arkistoparvella vanhoja sidoksia. Ehkä jopa mieluummin kuin keskustelen sähkötolppien arkkitehtuurista tai kartiomaisesta aikakäsityksestä.

Liisa Lehto

Arkistotutkija Liisa Lehto on työskennellyt SKS:n arkistossa vuodesta 1984 ja on keskittynyt arkiston moninaiseen asiakas- ja tietopalveluun. Omimpia alueita hänelle ovat kansanusko, uskomustarinat ja erilaiset muistitietoaineistot. Erityisesti karjalainen muistitieto ja kotiseutumatkailu ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteina.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *