Selittämättömän jäljillä

Haruki Murakami kuvaa kirjailijanuransa alkua novellikokoelmansa Hear the Wind Sing johdannossa. Hän kirjoittaa tapahtumasta, joka vakuutti hänet tulevaisuudesta kirjailijana. Murakami kertoo tavallisesta sunnuntaipäivästä, jolloin hän oli vaimonsa kanssa kävelyllä. Yhtäkkiä hänen käteensä putoaa haavoittunut kyyhkynen ja hän tiesi, “uskaliaasti ja intiutiivisesti”, kuten hän kirjoittaa, että juuri silloin, samalla hetkellä jossain toisaalla, päätettiin hänen ensimmäisestä merkittävästä kirjallisuuspalkinnostaan. Muisto elävän kyyhkysen lämpimästä kosketuksesta opetti hänet läpi elämänsä myös luottamaan johonkin, jota hän kantoi itsessään ja sai hänet unelmoimaan mahdollisuuksista, joita elämä antaa.

Olen lukenut Mieli ja toinen- tutkimushankkeellemme viime vuosina lähetettyjä satoja sekä professori Leea Virtasen 1970-luvulla keräämiä miltei kahta tuhatta kirjettä, joissa ihmiset kertovat arkiymmärryksen ylittävistä kokemuksistaan. Kuten Murakamin kuvaama tapahtuma, myös kirjeissä kerrotut kokemukset tapahtuivat  Bahtinin termein “kynnyksellä”. Ne ovat jotain tavallisen arjen keskellä yhtäkkistä, pysäyttävää, usein valtavaa.  Kokemusta on vaikeaa tai miltei mahdotonta sanoittaa ja vaikeaa kertoa muille. Kuitenkin kokemuksestaan kirjoittavilla on varma käsitys tapahtuman todellisuudesta. Vakuuttuneisuutta vahvistaa kokemuksen aistimellisuus, sen ruumiillisuus. Murakamin kokema haavoittuneen  kyyhkysen putoaminen hänen kädelleen oli näköaistimus, mutta linnun lämpö kädessä tuntui kosketuksena. Meidän aineistomme sekä Leea Virtasen keräämät kirjeet kuvasivat näkö- ja kuuloaistimuksina koettuja hajuja, makuja ja kosketuksia. Aistimellisuus ja kokemuksen moniaistisuus varmistavat vakaumusta siitä, että näin on tapahtunut juuri minulle.

Kokemusten välillä on eroja. Meille kirjoitetuissa kirjeissä ihmiset kertoivat etsineensä selitystä tapahtuneelle usein vuosien ajan. He elivät kynnyksellä myös tietoa ja selityksiä etsiessään. Kokijat olivat lukeneet paljon ja pyrkineet vakuuuttamaan toisia kokemuksensa todellisuudesta. Kuulijat eivät välttämättä luottaneet kertomukseen ja heillä oli tapana epäillä kuulemaansa. Koska kokemuksia ei voida osoittaa luonnontieteeseen perustuvin mittarein todeksi, kertojien elämään uhkasi langeta häpeäleiman varjo.

Juuri tässä on nähdäkseni suurin ero taiteilijan ja meidän saamissamme kirjeissä esitettyjen kuvausten välillä. Taiteilijan ei tarvitse kysyä itseltään eikä häneltä kysytä onko kokemus totta tai mistä se johtuu, koska hänen työnään on asettua alttiiksi selittämättömälle.  Miksi me muut emme voisi tehdä niin?

Kulttuuriset tulkintakehykset jäsentävät  kokemuksia: uskonnollisen diskurssin puitteissa niitä on tapana pitää hyväksyttäviä sikäli kun ihmiset itse myöntävät tulkitsevansa ne uskonnollisina. Ne ovat turvallisesti “yliluonnollisen” kategoriassa. Samoin on esoterian ja okkultin piirissä. Arkiymmärryksen ylittäviä kokemuksia jäsentää yhteiskunnassa kuitenkin ehkä merkittävimmin luonnontieteellinen ja lääketieteellinen tulkintakehys. Sen puitteissa etsitään selityksiä, näyttöä ja syy-yhteyksiä. Jos ei niitä ei löydy, kokemuskin voidaan osoittaa harhaksi. Keskusteluissa arkiymmärryksen ylittävistä kokemuksista kuulijoilla on tapana kysyä, ovatko ne totta. Kokijoiden mukaan heiltä tiedustellaan vain harvoin, mitä ne heille merkitsevät. Murakamille puolestaan hänen kokemuksensa merkittävyys avautuu taiteen tekemisen ja siihen uskomisen kautta.

Osaammeko kysyä toisin?
Mikä antaa meille tutkijoina perusteita ajatella, että kokemuksissa on kyse harhoista? Millä perusteella voidaan kyseenalaistaa ihmisten omille aistimellisille kokemuksilleen antamat merkitykset? Jos ihmiset kuvaavat aistimellisia kokemuksiaan, millä perusteella oletamme että ne olisivat uskomuksia? Tai kokemuksina jotenkin yliluonnollisia?

Mircea Eliade’n mukaan kansanperinteen aineisto tarjoaa mahdollisuuden toisenlaiseen tietoon kuin mitä kulttuurintutkijoilla on ollut tapana esittää. Jos oletetaan, että uskomusten pohjana ovat ihmisten konkreettiset kokemukset  eivätkä mielikuvituksen tuotteet, outoja kokemuksia voidaan pitää hänen mukaansa valtateorioista poikkeavina ja niitä koettelevina tapauksina. Eliade ehdotti, että yliluonnollisten uskomusten kausaalisen selittämisen sijasta tutkimusasetelma käännettäisiin siten, että poikkeavista kokemuksista saatava tieto muodostuu tutkimuksen haastajaksi. Uudet teoriat syntyvät jossain anomalioiden uumenissa. Hänen mielestään ihmismieltä ja inhimillisen tiedon rakennetta voidaan tutkia niiden rajoille asti lähtemällä perinteen- ja kulttuurintutkimuksen aineistosta.

Paljon myöhemmin folkloristiikan professori Leea Virtanen kysyy: entä jos kyse ei olisikaan ainoastaan tarinoista, memoraateista tai uskomuksista vaan siitä, että ihmisille on todella tapahtunut näin.

Mihin kysymys voisi johtaa?
Arkiymmärryksen ylittävät kokemukset ovat virittäneet omaa kiinnostustani kolmeen suuntaan. Tutkin sitä, mitä anomaalisen tiedon uumenissa tapahtuu ja miten se kyseenalaistaa ja rikkoo keskeisiä itsestäänselvinä pidettyjä peruskategorioita. Lukemani kertomukset kokemuksista ovat saaneet minut myös miettimään, miten tutkia siten, että asettuisi alttiiksi selittämättömälle – sen sijaan että selittäisi sitä. Miten käyttää jotain, joka ei vielä ole tietoa? Kirjeissä esitetyt tilan, ajan ja elämän kuvaukset  ovat  tässä suhteessa kiinnostavimmat.  Suurin kiinnostukseni kohdistuu arkiymmärryksen ylittävän inhimillisenä kokemuksena, joka – kuten kaikki inhmilliset kokemukset – jäsentyy ajan ja tilan suhteen mutta joka on hyvin erityinen.

Tila kuvataan kirjeissä usein liikkeessä olevana ja sellaisena, jossa outo kokemus muuntaa tilaa prosessinalaiseksi. Arkiymmärryksen ylittävät kokemukset tapahtuvat tiloissa, jotka saattavat joutua muutokseen tai jotka voivat aikaansaada sellaisia yllättävien tapahtumien myötä. Liike jättää vanan ja luo tilaa, sekoittuu toisiin liikkeisiin ja kyseenalaistaa rajoja.  Jotkut ihmiset kertovat kirjeissään tiloista, joissa erityisesti tapahtuu outoja asioita. Sellaisia voivat olla talot, joissa joku on asunut aikaisemmin. Niihin on kerrostunut aikaisempien asukkaiden elämää ja heidän tarinoitaan. Jotkut kertovat tiloista, jotka saavat heidät toimimaan uudella tavalla, oudon kokemuksen virittäminä. Aika ja tila nivoutuvat kokemuksissa yhteen, ikään kuin materiaaliseksi, kronotroopiksi. Kokemukset myös herkistävät ihmisiä – ja tutkijaa – ajalle ja tilalle ja niiden välisille liikkeessä oleville suhteille.

Toiseksi kirjeiden haastama käsitys ajasta virittää uusia tutkimuskysymyksiä. Outojen kokemusten ajallisuus ei välttämättä ole lineaarinen, vaan mahdollistaa menneisyyden ja tulevaisuuden välisen suhteen jäsentämistä uusista näkökulmista. Esimerkkinä tästä on ennaltatietäminen, prekognitio, joka on yksi tavallisimmista oudoista kokemuksista. Sitä pidetään usein huuhaan ja taikauskon prototyyppinä. Kuitenkin prekognitio esitetään sekä Leea Virtasen että meidän aineistossamme usein voimakkaana ruumiillisena kokemuksena, ikään kuin ajan ruumiillistumana. Antropologi Lisa Blackman on hahmottanut ilmiötä tulevaisuuden ruumiillisena, affektiivisena tuntemisena, “feeling the future”, joka tavoittaa olennaista monimutkaisesta ajallisesta kysymyksestä.  Prekognition kokemusta kuvaa myös Murakamin kuvaus kyyhkysestä.

Kolmanneksi arkiymmärryksen ylittävät kokemukset kyseenalaistavat käsitystä elämän ja kuoleman välisestä rajasta. Se on kokemuksissa harvoin lopullinen tai poissulkeva mutta  tarjoaa sen sijaan lukuisia mahdollisuuksia rajoista neuvottelemiseen. Ihmiset kertovat kuolemanrajakokemuksistaan, joissa he tarkastelevat kuollutta – tai elävää – itseään ruumiinsa ulkopuolelta. He kertovat läheisten vainajien kohtaamisesta ja keskusteluista heidän kanssaan. Kokemukset esitetään surutilanteissa lohduttavina ja tukea antavina. Ne voidaan myös esittää rajankäyntinä, jossa kohtaamiset vahvistavat sosiaalisia siteitä. Niitä ei luoda vain “tässä maailmassa” vaan sisäkkäisten maailmoiden välissä.

Aika, tila ja elämä edellyttävät tiukkaa rajanvetoa niin luonnontieteessä kuin kulttuurintutkimuksessakin. Raja on kuitenkin hauras ja hauraus on vaarallista.  Sen vuoksi rajaa pönkittämään tarvitaan poikkeavaa, ulossuljettua, likaa.  Ja siksi arkiymmärryksen ylittävät kokemukset ovat tietyissä ja merkittävissä kulttuurisissa diskursseissa ulkopuolisia ja torjuttavia.

Marja-Liisa Honkasalo

Marja-Liisa Honkasalo on lääketieteellisen antropologian tutkija ja Turun yliopiston Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksikön tutkimusjohtaja.  Hän on toinen Mielen rajoilla. Arjen kummat kokemukset -kirjan (SKS 2017) toimittajista.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *