Seitsemän veljestä ilman seitsemää veljestä

Romaani järjestäytyy, luo rakenteita, taloutta. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä alkaa panoraamakuvauksella Jukolan talosta, pihasta, taloudenpidon tolasta, mutta sitä seuraa itsensä veljessarjan järjestäminen. Osalle veljeksistä annetaan ikä, osalle fyysisiä ominaisuuksia, mutta kootaan heitä hiukan yhteenkin, ikään kuin yhdeksi talolliseksi: ”Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa […]”

Muutoin Kiven lukijat muistavat veljekset tietysti toukolalaisten herjalaulusta ”Seitsemän miehen voima”, jossa veljekset kuvataan tyyppeinä joita luonnehtivat pikemminkin erot kuin samuudet. Veljet siis nimenomaan poikkeavat toisistaan, ovat toisiinsa nähden ominaisuuksiltaan melko teräväpiirteisiä, helposti tunnistettavia, kuviteltavia hahmoja. ”Seitsemän miehen voima” onkin kuin lukuohje romaaniin, sillä sen kajahdettua esimerkiksi Lauria on vaikea muistaa muuna kuin mäyränä. Ei häntä Timoonkaan sekoita, vaikka nämä kaksosia ovatkin.

Akseli Gallen-Kallela, Veljekset huutavat Hiidenkivellä, luonnos, loppukuva, 1906-1907, tussi siveltimellä, 20,5 × 32 cm, Ahlströmin kokoelma, Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Tero Suvilammi.

Mutta vaikka veljeksistä on moneksi, yksi olio he toisaalta ovat, yksi seitsenpäinen metsäperäläinen. Heidän voimansa syntyy siis siitä, että heitä kyllä on seitsemän eli monta, mutta he toimivat yhtenä joukkona, kaikki samassa kompuksessa, kaikki ikään kuin yhtenä ja samana voimana. Hyvässä ja pahassa toki: kaskea poltetaan taitavasti miehissä, kun taas Hiidenkivellä tuo velijoukko muuttuu ”monipäiseksi, monijalkaiseksi hirmueläimeksi”, joka itseänsä repien morisee, puhkaa, huokailee, liikkuu, pyöriskelee ja kiiriskelee. Yksittäinen hirmueläin siinä näin voimailee, vaikka parvi pääluvun perusteella onkin. Tämä monitulkintaisuus myös hallitsee Kiven romaania alun panoraamasta aina viimeiseen lukuun saakka, ja siinähän veljet järjestetään uudelleen sarjaksi itsenäisiä isäntiä.

Jos kuitenkin voima ilmenee toimintana – ja Seitsemän veljestä on täynnä kuvauksia kätten töistä, urotöistä, kosolti fyysisyyttä kysyvistä töistä ja toimista – on tuo toiminta romaanissa useasti myös pelkkää reagointia, kimpoilua, vastaus johonkin ulkoisenoloiseen ärsykkeeseen. Toisin aseteltuna: jos Seitsemästä veljeksestä poistaisi seitsemän veljestä, mitä romaanissa tapahtuisi? Varmasti jotain, varmasti ainakin liikettä, liikkeen eloa, mutta tuon liikkeen tavoittamiseksi olisi välttämätöntä kysyä, mitkä inhimilliset ja ei-inhimilliset seikat veljien oloa puhde- sekä urotöineen ylipäänsä pohjustavat. Mikä – veljien omaan katsantoon samastuen – on tuo ulkoinen tai ulkoisuuden alue, josta veljekset eriytyvät ja johon heidän toimintansa kuitenkin liittyy?

**

Rakenne järjestäytyy, luo yhteisöjä, tuotantoa, lisää rakenteita. Niin, pidättäydyttiinpä veljissä tai ei, on hyvä uumoilla, mikä heitä liikuttaa. Ensinnäkin veljet sysää kimpoilemaan järjestäytyvä yhteiskunta ja erityisesti siihen liittyvät ulkoisen kurin muodot. Tunnetustihan Seitsemässä veljeksen ensimmäisiä dramaturgisia lähtökohtia – jos veljesten karkumatkaan liittyvää poikkeamaa kertomuksessa ei oteta lukuun – on uuden rovastin heihin teroittama tarkka silmä, mitä sitten seuraa lukkarin piinapenkki, karkaukseen päättynyt yritys oppia lukemaan. ”Ja te tiedätte, mikä kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme itsiämme opeta kiltisti lukemaan”, tietää Aapo, ja niin tietää lukijakin: ihmisen kolkka eteläisessä Hämeessä näyttää olevan koston, uhkailun ja suvaitsemattomuuden ”viholaispesä, se kurja kekonen joka sateessa höyryy ja ryöhää”. Sellaisen voiman edessä veljessarjainen väkivahvuuskin tuntuu jokseenkin mitättömältä.

Tunnustetusti ihmiselon kaikenmoinen tempoilu ja kompastelu onkin voimaa, jos se energiana (tai oikeammin: eksergiana) ohjataan hyödyllisiksi koettuihin asioihin, yhteen, esimerkiksi tuotantoon ja taloudenpitoon. ”Missä on järkes?” hokee sama Aapo eri muunnelmina kyllästymiseen asti – ja järki taas on Seitsemässä veljeksessäkin orastavan modernisaation määrittämää raitista valistuneisuutta, terhakasta kansansivistymistä ja ennen kaikkea, Immanuel Kantin klassista muotoilua tulkiten, punkeamista itseaiheutetun alaikäisyyden ikeestä aikuisuuteen, itseohjautuvuuteen – mikä tosin tarkoittaa nimenomaan ohjautumista kohti tuotantoa, kohti hyödyllisyyttä, kohti järjenkäyttöä. Siten ”takaisin ihmisiin” merkitsee: ei hyödytöntä kiekonlyöntiä, ei äkkiarvaamattomia päihtymisiä, ei raatelevia tappeluksia ja muita töykeitä raivaustöitä, ei häränveriorgioita. Mutta on se samalla ei leikillekin, ei eläimyydelle, ei hyödyttömälle tuhlaukselle, ei ekstaasille.

Kantin määritelmä pätee Seitsemän veljeksen lähtökohtiin itse asiassa hämmästyttävän hyvin. Jos Kiven romaania tahtoo lukea kasvukertomuksena, on hyvä pitää mielessä, että Jukolan haltijoijat eivät ole alkujaan aivan metsäläisiä eivätkä siten yksioikoisesti vartu eli kasua sivistyneiksi yhteiskunnan jäseniksi. Ensimmäinen Jukolan isäntä toimi näet etevästi isojaon yhteydessä ja hankki talolle rutkasti varallisuutta, viljeli teräistä viljaa, ja kuuluipa veljesten isäkin olleen ”parhaita lukijoita”. Siksi kertomus heidän jälkeläisistäkään ei ole yksioikoinen tuhkimotarina, vaan ehkä oikeammin kuvaus kasvavista yhteiskunnallisista paineista, kuvaus moneutta – erilaisuutta – hylkivästä, puhtauteen ja nuhteettomuuteen pakottavasta ja siten luonnoltaan melko lailla ahdistavasta kulttuurista.

Jos näin on, ja yksi ulkoisuuden alue, josta veljekset Kiven romaanissa eriytyvät, on suvaitsematon ja pakottava kulttuuripiiri, silloin Seitsemän veljestä kertoo toki myös tuohon piiriin vedetyistä, liki perkeleellisten ristiriitojen iestämistä olennoista, jotka ”itsensä-kieltämisen, työn ja toimen” tietä käydessään kieltävät nyt paljon muutakin kuin itsensä. Ja koskapa tuo kulttuuri vielä painostaa jäseniään paitsi tuotannolla myös raittius-, lukutaito- ja siveellisyysvaateillaan, eikö pako Impivaaraan oikeastaan ole vain luonteva, jopa tervehenkinen yritys paeta sitä taloutta, joka rakenteistaa, järjestää ja järkeistää moneuttakin? Eikö se vain annakin hengähdystilaa sivilisatorisesta kuristusotteesta?

Oli miten oli, Jukolan talon häviö paljastaa itse asiassa myös toisen veljekset liikuntoon ajavista tekijöistä. Isä löi talossansa laimin työn sekä toimen, eivätkä romaanin alkaessa pojatkaan olleet kyenneet kyntöön ja kylvöön; ”sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon metsä-otusten pyyntöön.” Metsä näet, ”metsä houkuttelee”, on siinä ”salaista vetoa”. Tässäkin mielessä veljeksiä ympäriöivä kulttuuripiiri on ahdistava: se on aikaa sitten vaihtanut eräkulttuurin maan- ja heinänviljelykseen eikä paluuta, edes rinnaneloa sallisi. Ensimmäisen retkensä Impivaaraan veljekset tekevätkin tavallaan vielä lain suomissa pykälissä: nahkapeitturin kanssa tehtyyn välikirjaan kirjataan muun muassa, että voivat he nyt omilla maillaan pyydystellä, elää ja tehdä tahtonsa mukaan.

**

Yhteisö järjestäytyy, luo itselleen ulkoista.  Jos esivallan koura ja kosto pyrkii saamaan veljet osaksi yhteiskuntaa – tai niin he ainakin uskovat – panee Toukolan väki heitä halvalla ja heille vastaan, jopa lietsoo kokemusta vähäisenkin yhteisöllisen arvostuksen menettämisestä. Ei yksin lukkari, vaan myös muut alun vastoinkäymiset, varsinkin tappelus Toukolan poikain kanssa, saavat Juhaninkin huokailemaan: ”Peeveli! tämä maailma on suurin hulluus mikä löytyy auringon alla. […] Mitä on siis tämä elämä? Helvetin porstua.” Tuomas taasen sanailee samassa yhteydessä: ”Kova leikki on tämä elämä ja maailma.”

Maailma, mikä maailma, tämä ihmisten, järjestäytyneisyyden, lain kouran maailma. Seuraa siksi johtopäätös: metsään! ”Siellä, siellä kohta pyllyilemme.” ”Siellä vasta kannallamme seistään; syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan ytimeen asti.” Metsään, sanalla sanoen toiseen maailmaan, joka monessa mielessä on läheisyyttä eläimyyteen, eläimen elämään, eläinten monenkirjaviin tapoihin olla. Tähän liki-eläimyyteenhän Seitsemässä veljeksessä viitataan harva se hetki. Lukkarin penkissäkin veljet ovat milloin kuin visakalloiset sonnit, milloin kuin puuhevoset, piikki-porsahat, kravunsyötit ja märehtivät pukit. Mutta metsässä, männyn haarukalla eivät he olisi enää kuin oravat; he olisivat oravina. Ero on hiuksenhieno, mutta tärkeä.

Siispä muutto Impivaaran saloille ei ole yksin konkreettinen, vaan myös metafyysinen ja miksei psykopatologinenkin siirtymä: isättömät, äidittömät, sijattomat mutta ennen muuta valistuksen mittapuilla alaikäiset veljet pyrkivät lähemmä metsän edustamaa lintukodon rauhaa, pois maailman melskeistä. Mutta penikoitaan suojeleva metsäkin on toisaalta kaikkea muuta kuin auvoa kuolemanrauhaa, sillä siellä veljiä ajaa villiintyvä mielikuvitus, unet, houreet, humala, Taula-Matilta kuullut kertomukset sekä tuli, ukkonen, härjät ja muut hallitsemattomat luonnonvoimat. Kiehtova yksityiskohta muuten: jos Aapo on veljeksistä likimpänä sivilisatorista järkeä – siis etiikaksi naamioitua pakkomiellettä ”panna kaikki halut ja himot järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä joka makeammalle maistuu” – kertoo hän toisaalta myös kiinnostavimmat, järkeä vastaan käyvät legendat.

**

Talous järjestäytyy, luo yksilöitä. Metsän ilmentämälle moneudelle on Seitsemässä veljeksessä vastapainonsa, ja se on myötäsyntyinen, jos kohta vaivihkainenkin pyrintö suoriutua eroon veljeydestä itsestään. Tämä epäsuora yksilöllistymisen vaatimus – ei enää monipäisiä, monijalkaisia hirmueläimiä – heittyy romaaniin jo alussa. Jos näet on talosteleminen, taloutta pitäminen, tuumaa Aapo, ”niin yksi olkoon esimies ja isäntä”. Moneus on siis saatava yhden alaisuuteen, tässäkin, mitäpä sitten Juhani käy vanhimpana oitis herrastelemaan: ”Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun! […] Minä olen isäntänne; minunpa kämmenpäistäni imetään kerran vereni teidän tähtenne.” Julistus luo kahteen kertaan kinaa veljissä, mitä sitten Juhani hölmistyneenä ällistelee: ”Miksi iskette kiinni löysään sanaan?” Miksi ”takerrutte vimmatusti turhaan, merkittömään sanaan”?

Hyvästä syystä, Juhani, hyvästä syystä. Seitsenpäinen metsäperäläinen, ”vimman villityt pojat” tuntevat kyllä metsän salaisen vedon, mutta niin tuntevat he myös yhden – yksilöllistymisen, yksityistymisen, yhteen suuntautuvan tuotannon – kiihtyvän imun. Romaanin suurena teemana lukutaito on tässä mielessä se Seitsemän veljeksen aiheista, joka osuvimmin kiteyttää repivän ja mahdollisesti ratkaisemattoman ristiriidan yhden ja moneuden, tuotannon ja hyödyttömän tuhlauksen, kyläkulttuurin ja metsän, Toukolan kylän ja Impivaaran, kirjoitetun sanan ja esikäsitteellisen merkityksen välillä. Kysymys lukutaidosta kiteyttää näet sitä ahdistusta, jota valistuksen hyväntahtoinen, mutta kieltävä ja epäpuhtauksia karsastava ihmiskuva tuppaa langettamaan – tuotannosta nyt puhumattakaan. Erikoinen yhtälö tämäkin: valistus luo ulkoisuutta, itselleen ulkoista, jota se torjuu ollakseen valistusta.

Rapukäynti itseaiheutetun alaikäisyyden tilasta aikuisuuteen on yhtä kaikki lisääntyvää itseohjautuvuutta, itseriittoisuutta ja siten oikeastaan myös syvenevää yksilöllistymistä, riippumattomuutta muista: veljeksiä, jotka eroavat toisistaan yhä selvemmin. Yksilöllistymisen paine tuntuisi puolestaan olevan keskeisimpiä syitä, miksi vastaavasti – yhä uudelleen ja uudelleen – metsä houkuttelee. Syyt ovat ymmärrettäviä: lukemaan oppiminen, tuotantoon mukautuminen, yksilöksi tuleminen, koko ”tämä raatamisen järjestys” on loppuviimein aika raskasta ja ahdistavaa, koska se on, kuten veljet itsekin tiedostavat, paitsi työtä ja toimea myös ”itsensä-kieltämistä”.

Ja ahdistus taas on Kiven romaanissa kauttaaltaan ihmiserityistä, ihmiselle ominaista, ehkä nimenomaan inhimillistä, paikallisympäristöistään eriytyvää itsetietoisuutta. Yhtäältä ihminen ahdistaa alati muita eläimiä, mutta myös eläimyyttä keskuudessaan, esimerkiksi veljeksiä sudenpoikasina. Toisaalta kuitenkin ihmisyys on jo itsessäänkin raskas retki, kova leikki ja helvetin porstua – eli jotain aivan muuta kuin mitä sammalhuoneissansa oravainen kokee. ”Tännepä synnyin kurjaksi matkamieheksi. Miksi en avannut silmiäni halkihuulisena jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa?”, murehtii Timo, ja syystä metsä toden totta houkuttelee: siellä elämisen paino tuntuisi jakautuvan, leviävän eläimyytenä pitkin korpia. Metsissä ulkoisuutta ei näyttäisi olevan, olisi vain yhtä, samaa, jatkuvaa eloa.

Akseli Gallen-Kallela, Ottelu Hiidenkivellä, 1906, mustaliitu, tussi, 31,5 × 23,5 cm, Ahlströmin kokoelma, Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Viimeiset sanat olkoot joka tapauksessa jälleen Aapon, jossa tämä ristiriita lie verevimmillään. Jopa hän, liki papista käyvä puoliherra, osaa tunnustaa: ”Mitä tiedän minä? ja miksi haastelemme lahjoista? Täällä metsissä ne katoovat tietämättömyyden sumuun, haihtuvat pois kuin lirisevä puronen santaan.” Metsässä elämän eloisa voima sanalla sanoen kadottaa inhimillisen yksilöitymisen oraat, esimerkiksi lahjakkuudet, sekä seitsemän erillistä miestä. Tuotantoon ohjautuvassa, erityislaatuisia isäntiä ja lukutaitoisia yksilöitä, oman elämänsä herroja synnyttävässä kulttuuripiirissä tietämättömyyden sumu taas lie – ainakin ajoittaisina kokemuksina – omanlaisensa siunaus sekä lohdun sija, onhan siihen ”katoominen” mitä ilmeisimmin rajojen katoamista, ja siten myös yksilön, rakenteen, talouden.

Vesa Kyllönen

Kirjallisuus
Bataille, Georges: Noidan oppipoika. Kirjoituksia 1920-luvulta 1950-luvulle. 1998. Suom. Tiina Arppe. Helsinki: Gaudeamus.
Bataille, Georges: Uskontoteoria. 2016. Suom. Roni Grén. Tampere: niin & näin.
Freud, Sigmund: Ahdistava kulttuurimme. 1972. Suom. Erkki Puranen. Helsinki: Weilin + Göös.
Joensuu, Juri: Seitsemän veljeksen villitsemänä. Transgressio Aleksis Kiven romaanissa. Teoksessa Outi Oja et al, toim., Rappauksia. 2004. Jyväskylä: Atena. s. 129˗140.
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä ja opas sen lukemiseen. 2020. Helsinki: SKS.
Lyytikäinen, Pirjo: Vimman villityt pojat. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen laji. 2004. Helsinki: SKS.
Kant, Immanuel: Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus? Teoksessa Juha Koivisto, Markku Mäki & Timo Uusitupa, toim., Mitä on valistus? 1995. Tampere: Vastapaino. s. 76˗86.
Siltala, Juha: Suomalainen ahdistus. Huoli sielun pelastumisesta. 1992. Helsinki: Otava.

2 vastausta artikkeliin ”Seitsemän veljestä ilman seitsemää veljestä

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *