Savumerkkejä, Lönnrotin piippu ja kuolemantuomio

Teoksessani Savumerkkejä. Tupakointi suomalaisessa kirjallisuudessa 1800-luvulta 2000-luvulle (2019, SKS) tutkin tupakoinnin kulttuurisia merkityksiä suomalaisessa kirjallisuudessa suullisesta kansanrunoudesta oman aikamme romaaneihin. Analysoin ja tulkitsen monia suomalaisen kirjallisuuden klassikoita ja uudempia teoksia tupakoinnin näkökulmasta eräänlaisella kaksoisvalaistuksella: yhtäältä kysyn, mitä tupakointi kirjallisuudessa merkitsee, ja toisaalta, miten se jotakin merkitsee. Ensimmäinen kysymys tarkoittaa sitä, millaisia merkityksiä tupakointi kirjallisuudessa saa; toinen sitä, miten tupakointia esittämällä annetaan merkityksiä muille asioille. Teos teokselta ja pääosin historiallisia kehityskulkuja seuraten selvittelen, miten ja miksi Suomen kirjallisuudessa tupakoidaan.

Samalla, kun monet tunnetut teokset saavat uusia tulkintoja tupakoinnin näkökulmasta, tietämys tupakoinnille todellisuudessakin annetuista merkityksistä terävöityy. Myös merkitysten moninaisuus yllättää, sillä tupakoinnin symboliarvo suomalaisessa kirjallisuudessa näyttäytyy selvästi merkityksellisempänä ja suurempana kuin on tähän saakka huomattu.

Historiallisessa pääkertomuksessaan Savumerkkejä-teos osoittaa, kuinka miesten hallitsemaa, patriarkaalista yhteiskuntaa ja kulttuuria on kannateltu myös tupakoimalla. Suuressa osassa analysoimiani romaaneja korostuu, että tupakointi on miesten asia, miehille yhteistä, miesten välistä tekemistä ja toimintaa. Useimmissa naisten tupakointia kuvaavissa teoksissa tupakoiva nainen astuu miehisen alueelle ja ylittää soveliaisuuden rajan, on langennut, prostituoitu, uhka tai naurunalainen.

Tupakointia hallitsevien miehisten merkitysten takia naisten tupakoinnin tarina on kuitenkin lopulta paljon miehistä tarinaa kiehtovampi. Tämänkin teokseni tuo esille. Naisisen tupakoinnin kirjallisuushistoria alkaa suullisesta kansanrunoudesta, jossa tupakan synty kuvataan naisen seksuaalisuuden synnyttämäksi. Se jatkuu Seitsemän veljeksen Rajamäen Kaisan eli Nuuskanaama-Kaisan patriarkaatin – ja romaanin itsensä! – merkityksiä horjuttavassa hahmossa. Tupakoinnin merkitysten analyysin myötä Kaisa, suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäinen tupakkaa käyttävä nainen, paljastuu tulkinnallisesti paljon moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin mitä on aiemmin ajateltu.

Kautta kirjallisuushistorian miehet ovat pyrkineet pitämään naisia oman tupakointitilansa ulkopuolella, kun taas naiset koettelevat ja ravistelevat sen rajoja tupakoimalla kaikesta huolimatta. Yllättävän pitkään, Minna Canthin nuuskaavasta Kauppa-Loposta Salaman ja Meren naisten tupakoinnin kuvauksiin, nämä rajojen rikkomisen merkitykset säilyvät. Analyysini osoittaa, että viimeistään (tai oikeammin vasta) Kaurasen Sonja O. kävi täällä -romaani (1981) rikkoo rajusti rajoja myös näiltä osin: romaanin Sonja ylittää ahtaat luokka- ja sukupuolirajat myös pikkusikareidensa voimalla.

Teokseeni tarkemmin tutustumalla saa selville vaikkapa juuri sen, millaisia merkityksiä miesten ja naisten tupakointi suomalaisessa kirjallisuudessa on saanut. Muita, suomalaista kirjallisuutta uusille tulkinnoille avaavia tupakoinnin merkityksiä löytyy samoin paljon. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Vähäisiä lisiä -blogiin valitsin niistä esiteltäväksi Lönnrotin piipun ja kuolemantuomion merkitykset:

”Hän syö sopivaa ja hyvää ravintoa ollakseen sairas varsin hyvin,
mutta enemmän velvollisuudesta kuin hyvästä ruokahalusta. Ei
edes kahvi eikä piippu tahdo enää maistua.”

Tällä tavalla raportoi Elias Lönnrotin tilaa asiainhoitaja Carl Gustaf Borg muutama päivä ennen tämän kuolemaa. Koko yli kahdeksankymmentävuotisen ikänsä velvollisuudentuntoisesti työskennelleen Lönnrotin voimien ehtyminen näkyy aidon ruokahalun puutteena. Kuitenkin Borgin sanojen ”edes” ja ”enää” myötä tulee esiin kaikkein vahvin todistus kuoleman läheisyydestä: vanhus ei tunne entistä vetoa kahviin eikä piippuun. Näistä kahdesta piippua elämäkerturi Aarne Anttila on oikeutetusti luonnehtinut Lönnrotin ”ainaiseksi ystäväksi” – niin kiinteä osa se oli hänen jokapäiväistä elämäänsä. Kirjoitustyötä tehdessä Lönnrotilla oli jopa apuna omatekoinen ja omintakeinen teline, josta piipun sai huulille poltettavaksi niin, että molemmat kädet olivat vapaita työskentelemään, kirjoittamaan ja paperiliuskoja lehteilemään.

Lönnrotin piippu on yksi Savumerkkien harvoista esimerkeistä kirjallisuuden kuvitteellisten esitysten ulkopuolelta. Sen mukana olo kertoo yhdestä teoksen tärkeästä tavoitteesta: tulkinnat kaunokirjallisten teosten tupakoinnin esityksistä ovat yhteydessä todellisen elämän tupakointiin ja sille annettuihin merkityksiin. Kuvitteellinen kirjallisuus tuo esiin jotakin myös siitä, miksi todelliset ihmiset ovat historian eri aikoina tupakoineet, miksi he edelleen tupakoivat, aloittavat ja lopettavat tupakoinnin – tai jättävät kokonaan aloittamatta.

Tänä päivänä tuntuisi hullulta linkittää tupakointiin terveyden ja hyvinvoinnin merkityksiä. Lönnrotin maailmanaikaan ja pitkään sen jälkeenkin se oli kuitenkin aivan tavallista. 1800-luvulla piippu kuului suomalaisuusasiaa ajaneen sivistyneistön perustykötarpeisiin. Topelius, Runeberg, Lönnrot ja muut olivat kaikki kovia piippumiehiä, heidän piippunsa koristeellisia, komeita ja pitkiä. Vaikkakin maalattu vasta sata vuotta tapahtuman jälkeen, G. Paaerin akvarelli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamiskokouksesta esittää todennäköisesti todenmukaisesti sen, miten piiput hyllyllä, pöydällä, suissa ja käsissä kuuluivat kokoustajien, Lönnrotin ja tämän kumppaneiden, arkipäivään ja juhlaankin.

G. Paaer: SKS:n perustava kokous 16.2.1831.

Lönnrotin piippuun voidaan liittää tavanomaisia miestenkeskisyyden merkityksiä, mutta teoksessa tekemäni tulkinnan mukaan se on kuitenkin ennen kaikkea elämänmaun ja elämästä nauttimisen symboli. Lönnrotin piippu edustaa elämänvoimaa, jonka ehtymistä Borg raportoinnissaan kuvaa. Kun piippu ei maistu, ei elämäkään maistu. Tällaisia merkityksiä löysin muitakin.

Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1870) veljekset aloittavat piipun polton vasta palattuaan Impivaarasta sivistyksen ja kulttuurin pariin romaanin epilogissa. Piiput edustavat romaanissa merkitykseltään muun muassa mieheyttä, sivilisoitumista, kulttuuristumista sekä rajallaoloa suhteessa yhteiskunnalliseen vastuuseen ja luonnolliseen vapauteen. Tapahtumaketjussa, jossa Juhani ja Aapo saavat Simeonin luopumaan uusista itsemurhayrityksistä, piippu kuitenkin viittaa ennen kaikkea elämänmakuun, elämässä kiinni pysymiseen ja elämänvoimaan. Itsemurhayrityksen aiheuttaman kriisin jälkeinen kolmen veljeksen yhteinen piipunpoltto antaa tilaisuuden tarkempaan harkintaan ja voimaannuttaa elämään edelleen. Piippu suussa Simeonin kerrotaan elämäänsä jatkavankin. Nykytietämyksen vastaisesti tupakointi Seitsemässä veljeksessä symboloi elämässä kiinni pysymistä eikä lainkaan sairautta tai kuolemaa – päinvastoin niitä vältellään piipunpolton avulla.

Niin, elämä ja kuolema. Ristiriitaisuus tupakoinnin merkityksissä tulee esille voimakkaimpana silloin, kun ollaan näiden kahden rajalla. Sitä kuvaa esimerkiksi Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) kohtaus, jossa rintamakarkuruudesta tuomitut oman armeijan suomalaissotilaat kuulevat kuolemantuomionsa:

Kun sotatuomari oli lopettanut, sanoi nuorempi kirahtaen:

–– Anna tupakka, saatanan koira.

Sotatuomari ja luutnantti ottivat kumpikin hätäisesti esiin tupakkansa ja tarjosivat kilvan. Tuntui kuin miehen kirous olisi vain lisännyt heidän alttiuttaan. Luutnantti kaivoi kiireesti tulta ja sotapoliisiryhmän rivissäkin rapisivat tulitikkuaskit. Jokainen oli valmis täyttämään hätäisenä tuomittujen pienimmätkin toiveet.

Luutnantti epäröi. Pitikö hänen antaa miesten polttaa tupakkansa loppuun vai aloittaa heti. Pitkittäminen tuntui kiduttavalta. Täältä oli mitä pikimmin päästävä. Hän oli kyllä ammuttanut useampia ihmisiä, mutta ne olivat olleet joko kommunisteja tai sitten vihollisen vakoilijoita, eikä heidän ampumisensa ollut mikään kysymys. Mutta ensi kertaa hän oli teloittamassa omia sotilaita.

Tupakka kuolemaantuomitun viimeisenä toiveena on tuhansista yhteyksistä tuttu konventio. Harvoin tulee ajatelleeksi sen merkitystä, joka on toiselta puoleltaan sama kuin Lönnrotin piipulla: tupakka edustaa elämää, elämänmakua ja elämänvoimaa. Se on maku, joka kuolevan suuhun elämästä jää. Samalla tupakka on kuitenkin kuoleman asialla. Se on vaarallista, tappavaa ja tuhoavaa. Kuoleman hetkellä tupakka paljastaa elämän merkityksettömyyden.

Kuolemaantuomitulle tupakka on elämän ja kuoleman raja. Siksi luutnantin epäröiminen kohtauksessa on ymmärrettävää: he ovat käytännössä jo kuolleet, miksi pitkittää elämää? Samalla rajallaolo, viimeisen tupakan ja viimeinen elämänvoimasta nauttimisen hetki, on sallittava. Koska kyseessä on oman armeijan sotilaiden eikä vihollisen teloittaminen, ampumisesta tulee luutnantille ”kysymys”, jossa ”pitkittäminen tuntu[u] kiduttavalta”. Tuntemattoman sotilaan kuolemantuomioepisodissa tupakka on ongelma elämän ja kuoleman, ajallisuuden ja ajattomuuden välillä. Se on ristiriitaisesti elämän ja kuoleman maku samaan aikaan.

Tutkijalle kiinnostavinta tupakoinnin merkityksissä on niiden tämäntyyppinen ristiriitaisuus. Kaikki ne vuosisadat, jotka tupakka on tunnettu Amerikan kolonisaation jälkeen Euroopassa ja globaalisti, sen merkityksen perusta on muodostunut ristiriidoista. Satojen vuosien ajan ei esimerkiksi ollut ollenkaan itsestään selvää,  tulisiko tupakointia pitää sairauden vai terveyden lähteenä. Vasta nykylääketieteen varmat todisteet tupakan myrkyllisyydestä ja tappavuudesta ovat onnistuneet kaventamaan tällaisen merkitysten moneuden ja ristiriitaisuuden osoittamalla, että tupakka tappaa.

Lönnrotin, Kiven ja Linnan esimerkit kuvaavat tupakoinnin positiivisia ja ristiriitaisia merkityksiä, jollaisia löytyy lukemattomilta suomalaiskirjailijoilta kansalliskirjallisuuden synnystä tähän päivään. Kukaan heistä ei ollut tupakoinnin asialla tappavaa ainetta mainostamassa, vaan he elivät, kuvasivat ja kuvastivat elämää, jossa tupakointi oli muutakin kuin myrkkyä, sairautta ja kuolemaa. Tupakalla on aina ollut merkitystä antavia, symbolisia tehtäviä. Vuosisatoja ihmiset ovat tunteneet tämän symbolisen tupakan, vaikkeivät ole olleet täysin selvillä materiaalisen tupakan vaikutuksista. Oma aikamme sitä vastoin tuntee kattavasti materiaalisen tupakan, ja siksi elämänvoimasta ja elämänmausta on tullut aika siirtyä elämän ja kuoleman rajan kautta viimeiseen merkitykseen, kuolemantuomioon.

Mika Hallila

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *