Olen erilaisissa tilanteissa laulanut julkisesti tai puolijulkisesti ainakin virolaisia, norjalaisia, marilaisia, bulgarialaisia, inkeriläisiä, karjalaisia, venäläisiä, nepalilaisia, unkarilaisia ja ruotsalaisia perinteisiä lauluja. Saamelaista joikua tai romanien lauluja en ole. Syyt tälle ovat monimutkaisia, mutta pohjimmiltaan ne liittyvät kulttuurien välisiin historiallisiin suhteisiin ja siihen, miten erilaiset ihmisryhmät omat perinteensä nykyhetkessä kokevat.
Oletan, että moni saamelaisista ja romaneistakin kokisi loukkaavana, jos suomalaisena esittäisin heidän perinnettään julkisesti. Suoraan en ole tästä kysynyt. Asetelma on kuitenkin monimutkainen ja hyvin tilannesidonnainen. Olen esimerkiksi nähnyt upean konserttitallenteen, jossa saamelainen Mari Boine laulaa taustallaan joikaava Norjan radion sinfoniaorkesteri, ja saamelaisen yleisön silmissä näkyy kyyneleitä. Toisaalta en aina ole varma, teenkö oikein opettaessani tai havainnollistaessani inkeroisten tai karjalaisten lauluja: ne eivät ole millään tavalla omaa perinnettäni, vaikka ovat tulleet rakkaiksi.
Tutuilta muusikoilta on viime aikojen kiristyneessä ilmapiirissä kyselty, onko suomalaisella ylimalkaan oikeutta esittää vaikkapa bulgarialaisia tai marilaisia lauluja. Pitkälle vietynä ajatus on pelottava: saako Pohjanmaalta kotoisin oleva ihminen esittää ainoastaan omaa perinnettään – rekilauluja, arkkiveisuja ja vanhoja virsiä? Olisivatko nekin liiaksi muiden, kun laulujen muodot on kuitenkin aikoja sitten omaksuttu toisaalta? Etenkin viime vuosien nationalististen ja rasististen virtausten myötä vaikeatkin keskustelut kulttuuriperinteistä, valtasuhteista ja Suomen alueilla vaikuttaneiden kulttuurien historiallisista suhteista ovat tarpeen. Oman ja vieraan rajoja, kohtaamisia, vaikutteiden kulkemista ja ymmärtämisten mahdollisuuksia on syytä pohtia, ja yhtä lailla sitä, mikä kaikki voi eri tilanteissa loukata tai vahingoittaa.
Saamelaisten ja romanien osalta nykytilanteeseen heijastuu pitkä, kipeä historia. Ruotsin, Suomen, Norjan ja Venäjän valtakunnat ovat vuosisatojen mittaan monin tavoin polkeneet vähemmistöryhmiensä asemaa. Ihmisten luurankoja ja heidän pyhiä esineitään on keräilty pääkaupunkien museoihin, lapsia on sivistämisen nimissä erotettu vanhemmistaan, kielestään ja yhteisöistään. Vähemmistökulttuureita on eri yhteyksissä esitetty toisaalta villin eksoottisina matkailuvaltteina, toisaalta primitiivisinä, alkukantaisina kuriositeetteina. Suomen Lapissa käydään paraikaa kovaa ja monisyistä kamppailua siitä, ketkä kaikki ovat saamelaisia. Lisäksi sekä saamelaisten että romanien julkisella pilkalla on pitkät juuret. Tältä pohjalta on selvää, että esimerkiksi keskeisten nykysaamelaisuuden symbolien kuten joiun tai saamenpuvun ja sen asusteiden käyttö suomalaisissa sketseissä, matkailumarkkinoinnissa tai julkisuudenhenkilöiden edustusasuina on saamelaisnäkökulmasta katsottuna omimista, vääristelyä ja halventamista.
Erityisen visainen kysymys eri perinteiden symboliarvoista on kansanmusiikin harrastajille ja ammattilaisille. Nykykansanmusiikki sijoittuu tavallaan kahden maailman välille. Taiteen piirissä on vapaus soveltaa vaikutteita kaikista mahdollisista suunnista ja rikkoa rajoja, mutta kansanmusiikin opetuksessa on parhaimmillaan läsnä myös tietoisuus siitä, mitä erilaiset perinteet eri ryhmille merkitsevät ja minkälaisia painolasteja ne voivat kantaa.
Jonkun muun kuin omaan taustaan kuuluvan perinteen esittämisen voi mieltää tiedon välittämisenä ja arvostuksen osoituksena: katsokaa, näin upeita ilmaisun tapoja tämä ryhmä on kehittänyt ja pitänyt yllä! Toisaalta etenkin vähemmistön perinteen esittäminen voidaan helposti kokea myös perinteiden omimisena tai vääristelynä. Yksikin esitys voi tulla ymmärretyksi kummastakin suunnasta, kuulijan lähtökohdista ja esityskontekstista riippuen. Tilanteeseen vaikuttaa myös se, kuinka hyvin esittäjä tuntee ja taitaa esittämänsä perinteen, mikä on hänen henkilökohtainen suhteensa kyseiseen perinteeseen, miten hän esityksensä sanoilla tai eleillä kehystää ja kuinka kaupallinen esitys on.
Suullisiin, perinteisiin laulukulttuureihin on aina kuulunut se, että ihmiset ovat kuunnelleet, tulkinneet, kääntäneet, muokanneet ja ottaneet omaksi naapurien ja etäisempienkin ryhmien lauluja. Vieraiden laulujen laulaminen on parhaimmillaan yritys ymmärtää toisia ja heidän tapojaan ajatella ja tuntea. Musiikkiperinteet eivät ole jähmeitä, selkeärajaisia kokonaisuuksia, ja yhteisöjen sisälläkin on usein ristiriitaisia näkemyksiä oman perinteen käytöstä ja rajoista. Monet ”suomalaisen kansanmusiikin” sävelmät ja tarinat ovat yleiseurooppalaista kulkutavaraa. Jotkut luterilaiset virsisävelmät ovat alkujaan kuuluneet maallisiin tanssilauluihin. Romanit ovat sekä omaksuneet asuinseutujensa lauluja että kehittäneet niitä ja opettaneet edelleen. Usein on mahdotonta sanoa, mistä tietty sävelkulku, rytmi tai äänenkäytön tapa pohjimmiltaan on lähtöisin.
Itseäni on viime aikoina mietityttänyt, mikä kaikki missäkin perinteessä kantaa symbolista tai emotionaalista latausta. Laulu koostuu monesta tasosta: kielestä ja sen sanoista, sisällöstä, rytmistä, melodiasta, eleistä ja äänenkäytön tavoista. Yhdessä ja paikoin erikseenkin ne kantavat yksityisiä ja jaettuja tunteita, muistoja ja identiteettejä. Lisäksi lauluperinteisiin kuuluu paitsi perinteisten laulujen toistaminen, myös niiden uudelleen tulkitseminen ja uuden luominen vanhan pohjalta. Uusikin laulu voi olla osa perinnettä.
Olisi kovin hyödyllistä saada eri vähemmistöryhmien edustajilta kommentteja erilaisten lauluperinteiden käytön hienovaraisista ja tilannesidonnaisistakin rajoista. Missä kohdissa kulkevat lauluperinteiden, laulun lajien ja niiden käytön rajat? Minkälaisissa tilanteissa valtakulttuurin edustajan on mahdollista loukkaamatta kertoa vähemmistön lauluperinteestä, demonstroida sitä, ehkä jopa esittää perinnettä tai käyttää joitain sen piirteitä – vaikkapa vain äänenkäytön tapaa tai sen häivähdystä – uuden musiikin tekemiseen? Onko koskaan?
Ja kaikille keskustelijoille kulttuuri-identiteetistä riippumatta muistutuksena: tämä aihepiiri osuu helposti henkilökohtaisiin ja kipeisiin kohtiin. Sanokaa suoraan, mutta olkaa kilttejä.
Hyvää pohdintaa monesta näkökulmasta, tähän minulla ei ole paljoa lisättävää. Haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että teet mielestäni liian jyrkän eron vähemmistöryhmien ja ”valtakulttuurin” välille. Tällainen valtakulttuuri vastaan vähemmistöt -ajattelutapa on ehkä toimiva kuvattaessa menneiden vuosisatojen tilannetta, jolloin Suomi oli itsenäinen tai autonominen ja melko itseriittoinenkin kansallisvaltio. Nykyään talouden, kulttuurin ja politiikan kansainvälistyessä Suomen kaltaisten pienten maiden perinteiset enemmistöt ovat yhä useammissa tilanteissa käytännössä vähemmistöasemassa nekin. Yksittäinen pieni valtio on siis vanhentunut ja nykymaailmassa aivan liian suppea konteksti tarkastella sitä, ketkä ovat enemmistöä tai valtakulttuuria ja ketkä vähemmistöä.
Kehitystä voisi pitää eräänlaisena tasa-arvoistumisenakin, kun kuilu oman valtion omistavien kansojen ja sellaista vailla olevien välillä pienenee. Mutta pitäisi oppia tunnistamaan ja tunnustamaan se, että myös ”enemmistön” kulttuuri ja identiteetti ansaitsevat samanlaista tukea ja hienotunteisuutta kuin vähemmistöjenkin. En kadehdi esimerkiksi saamelaisten tai edes suomenruotsalaisten asemaa kokonaisuutena, mutta sitä kadehdin, että heille on hyväksyttyä kertoa arvostavansa omaa kieltään ja kulttuuriaan, sanoa että ne ovat heille itseisarvoisesti tärkeitä, ja pyytää, jopa vaatia niille yhteiskunnan tukea. Suomenkielisillä ei ehkä 50 vuotta sitten ollut tarvetta samaan, mutta nykyaikana olisi. Me olemme kuitenkin EU:ssa pienempi vähemmistö kuin suomenruotsalaiset Suomessa ja maailmassa pienempi vähemmistö kuin saamelaiset Suomessa.
Tähän asti kaikki trad.-teokset (= kansanlaulut, -sävelmät ja -runot) ovat olleet vapaasti kaikkien käytössä, maailman yhteistä omaisuutta riippumatta siitä, mistä päin maailmaa trad.-teos on peräisin. On surullista, jos tuntemattomien tekijöiden tekemiä lauluja ei jatkossa saa enää laulaa kuin vain ne, jotka ovat sattuneet syntymään samaan kulttuuriin kuin ko. laulun tekijä. Itse kun ei oikein voi valita, millainen musiikki sattuu omaa korvaa miellyttämään.
Yksi omasta mielestäni maailman kauneimmista kansansävelmistä (”Guoktelogiovcci”) sattuu olemaan saamelaista alkuperää. On sääli, jos sitä eivät tästä lähtien saa laulaa ketkään muut kuin ne, jotka ovat sattuneet syntymään saamelaisiksi.
On absurdia, jos tuntemattoman tekijän teoksen suoja-aika on tästä lähtien ikuisuus, kun tiedossa olevien tekijöiden teosten suoja-aika on 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Tuon 70 vuoden jälkeenhän teosta saa Suomessa käyttää vapaasti, oli oma verenperintö mikä tahansa.
Erittäin hyvä aihetta päättyneenä kesänä julkaistu teksti, jonka toivoisin kulttuurin omimista vastustavien aktivistien lukevan. Ei ole minun kirjoittamani: http://seksualisti.blogspot.fi/2016/06/tanssii-fasismin-kanssa-kulttuurin.html
Hyvä juttu, Kati!
Nämä asiat ovat nyt tulevat olemaan enenevissä määrin pinnalla, kun puhetavat muuttuvat muun maailman mukana ja tietoisuus näistä asioista lisääntyy.
Nostat esiin tosi monta hyvää kysymystä, joihin on tietenkin hankala löytääkin yksiselitteistä vastausta. Monia niistä voisi silti lähestyä juuri siten, miten itsekin esität – kysymällä ja kommunikoimalla. Vaikka mikään (vähemmistö)ryhmä ei tietenkään ole monoliittinen kokonaisuus ja erimielisyyksiä löytyy jokaisen ryhmän sisältä, tietynlainen toiminnan ”hyväksyminen” voi silti olla hyvä saada ryhmän edustajilta – kuka nyt itsensä tai jonkun toisen sellaiseksi määrittääkään. Kulttuurien liikkuvuus ja hahmottomuus (siis vastakohtana tarkkarajaisuudelle) aiheuttaa luontevasti sen, ettei yhteisiä pelisääntöjä voi kovin tarkasti määritellä. Kuitenkin suuntaa-antavia mielipiteitä on aika helppo saada, kun vain kysyy.
Mitä tulee tuohon omimisen käsitteeseen, tähän yllättäen pätee parjattu ”näin nämä asiat koetaan” -heitto – tosin tässä ei ole kyse tosiseikkojen ohittamisesta. Mikäli joku loukkaantuu käytöksestäsi, siitä on otettava vastuu, oli kyseessä yksittäinen henkilö, kulttuurinen ryhmä tai vähemmistö. Tämä nousee helposti esiin juurikin taiteen kontekstissa, ja tämä mielestäni vaatisikin tarkempaa pohdintaa. Antaako taiteellinen vapaus tosiaan luvan kaikkeen? Meillä kuitenkin on kansallisia lakeja ja laajemmin esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistus, joiden perusteella voidaan rajoittaa taiteellista vapautta, kuten tiettyjä ryhmiä pilkkaavia, alistavia tai leimaavia tekoja. Näihin voivat sisältyä esim. homofobiset tai väkivaltaan tiettyä ryhmää vastaan kehottavat laulut (laissa esim. kansanryhmää vastaan kiihottaminen). Harvemmin kai silti on lain puitteissa reagoitu, mikäli jokin taidemuoto pilkkaa vähemmistöjä, vaikka voisi olla syytä.
Kuten sanoit, ei varsinaista autenttisuutta ole olemassa, koska kaikki ryhmät ovat hyvin heterogeenisiä ja lisäksi jokainen esitys määrittyy aina esittäjän ja katsojan/kuulijan välisessä tilanteessa. Tässä taiteilijalla onkin aika suuri vastuu, varsinkin jos hän jo itsekin kokee lainaavansa muiden perinteestä. Maailmanmusiikin kentällä tätä keskustelua on käyty enemmän, ja siellä se kietoutuu suureksi osaksi juuri kaupallisuuden läsnäoloon, perinteiden ”tuotteistamiseen” ja siihen, mihin suuntaan (taloudellinen) hyöty lopulta valuu.
Kirjoituksen ydin ja samalla ratkaisu moneen kysymykseen on mielestäni lopussa: ”Olisi kovin hyödyllistä saada eri vähemmistöryhmien edustajilta kommentteja […] Minkälaisissa tilanteissa valtakulttuurin edustajan on mahdollista loukkaamatta kertoa vähemmistön lauluperinteestä […] Onko koskaan?”
Kommunikaatiolla näitä asioita lopulta ratkaistaan. Ja tietämyksen lisäämisellä, auttaen mm. taiteilijoita pohtimaan suhdettaan niihin seikkoihin, joista he taiteensa ammentavat. Ja oman position miettimisellä, itsensä ja oman taiteensa asemoimisella laajempiin konteksteihin – kaikilla ei ole mahdollisuutta ilmaista itseään kuten he haluaisivat, ja sillä on merkitystä, kuka pääsee sanomaan, esittämään, tulkitsemaan, muokkaamaan ja jakamaan perinnettä, kulttuuria, taidetta.
Sitten vielä lyhyt kommentti edelliseen kommenttiin. Mielestäni Kati ei kirjoituksessaan viitannut mitenkään kansallisvaltioiden sisällä tapahtuvaan valtapeliin valtaväestön ja vähemmistöjen osalta, vaan pohti asiaa laajemmin kulttuurisina ilmiöinä, joiden rajoja ei pystykään määrittelemään noin vain. Se on kyllä totta, että on hyvä muistaa että valtaväestökin on vähemmistöä ja jopa toisin päin, kun mennään tarpeeksi syvälle rakenteisiin tai vaihtoehtoisesti tarpeeksi makrotasolle. Silti on mielestäni vähän epäreilua kääntää tässä keskustelussa huomiota suomenkielisten oikeuksiin EU-tasolla, kun on kyse saamelaisten tai romanien kohtelusta tai kulttuurisesta omimisesta. Suomenkielisten asema maailmassa on asia erikseen, eikä poista tai nollaa keskustelua siitä, miten suomenkielinen valtaväestö suhtautuu vähemmistöihinsä.
Ystävällisesti,
-Lari Aaltonen
Kiitos mainioista kommenteista!
Tarkennuksena: en tuossa pohdi sitä, mikä on laillista. Lain mukaan kaikki perinteiset laulut alkuperästä riippumatta ovat täysin vapaasti käytettävissä, muokattavissa ja hyödynnettävissä.
Kaikki kulttuurit ovat myös halki vuosisatojen eri tavoin lainanneet ja muokanneet toistensa perinteitä. Luulen, että jos esimerkiksi länsimaiseen populaarimusiikkiin ei olisi lainattu niin paljon aineksia muualta, ymmärtäisimme ja arvostaisimme muita kulttuuriperinteitä paljon nykyistä heikommin.
Pohdin yllä sitä, mikä mahtaa nykyhetkessä loukata erilaisia vähemmistöryhmiä. Monessa kohden en ole varma: siksi olisin kiitollinen, jos saisin kommentteja myös tältä puolelta. Luulen, että tieto etenkään hienovaraisimmista sävyistä ei kulje kovin hyvin valtakulttuurien piiriin. Osin tämä johtuu epäilemättä siitä, että näihin kysymyksiin me kaikki helposti reagoimme aika vahvasti. Siksi keskustelu voi olla raskasta.
Omalta kannaltani perusasetelma on yksinkertainen: jos joku ihmisryhmä on vuosisatojen saatossa kehittänyt minua ihastuttavia lauluja, ja jos monet tämän ryhmän nykyiset edustajat kokevat tietynlaisen lainaamisen loukkaavan, en halua tehdä niin. Kysymys on siitä, mitä kukin itse haluaa tehdä, mitä katsoo sopivaksi tehdä, mihin piirtää omat rajansa. Yritin tuossa yllä tavoittaa myös jotain siitä, miten hienovaraisia, yksilökohtaisia ja tilannesidonnaisia laulujen aiheuttamat reaktiot voivat olla. Esittäjän on myös mahdotonta olla tietoinen kaikesta siitä, mitä hänen esityksensä voi eri ihmisissä saada liikkeelle.
Blogiteksti on niin lyhyt, että monta mutkaa menee suoraksi. Eivät kaikki vähemmistöt eivät pidä pahana sitä, jos kulttuurin ulkopuolinen esittää heidän lauluperinnettään. Monissa tilanteissa lainaaminen voi tulla tulkituksi myös arvostuksen ja ystävyyden osoituksena. Ja totta kai myös suomenkielinen kulttuuri on laajemmin katsottuna vähemmistöasemassa. Monista syistä johtuen suurta osaa suomalaisista käsittääkseni silti mairittelee keskeisten kulttuuristen symbolien kuten Kalevan tai Finlandian sekalainen käyttö ympäri maailmaa.
Saako pohoissaamelainen laulaa Kolttien lauluja? Saako suomalainen nauraa kuutamoon loukkaamatta italialaisia? Onko venäläisten muusikoiden odotettava, kunnes Ukrainan sota loppuu, ennen kuin ne saavat taas soittaa Stravinskia? Omasta puolestani joskus tunnen jonkun kielen raiskatuksi huonolla käännöksellä vaikkapa luterilaista virtta kunnellessa (en uskonnollisista vaan kielellisista syistä). Ehkei siis kannattaisi esittää joitakin lauluja niiden läsnäollessa, joita se loukkaisi. Mutta kukapa sen aina tietäisi?!