Runo, rytmi ja toisto

Runous perustuu monenlaiselle toistolle ja toiston variaatiolle. Siinä toistuvat sanojen painot tai äänenkorkeudet, äänteet, tauot, rakenteet ja ajatukset. Erilaisia toiston ja variaation lajeja pohditaan SKS:n juhlasalissa 26.–27.5. työpajaseminaarissa Parallelism in Verbal Art and Performance.

Parallelismi tarkoittaa yksinkertaisimmillaan asioiden rinnakkaisuutta, yhdensuuntaisuutta tai kertaamista. Tyypillisimmillään kyse on kahdesta tai useammasta ainakin osin samansisältöisestä, mutta erilaisesta säkeestä: Laitan reppuni laulamaan, tarinaa kertomaan. Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän ikuinen.

Nykyinen pop- ja rockmusiikki, virret ja vanha kalevalamittainen kansanruno ovat kaikki mitallista, rytmiltään melko tarkasti säädeltyä runoa, ja etenkin jälkimmäiset parallelismia puolillaan. Juuri parallelismi on kuitenkin tyypillistä monille niistäkin runoperinteistä, joita tiukkoja runomittoja etsivä ei runoiksi edes tunnistaisi. Monet vapaamittaisemmista runokulttuureista – myös itämerensuomalainen itkuvirsiperinne ja suuri osa usein proosana luettua Vanhaa Testamenttia – perustuvat sille, että ensin sanotaan asia, ja sitten sanotaan se kerran tai monta kertaa uudestaan toisilla sanoilla: muunnellen, lisäten tai vastakkaisena. Paikoin näistä toiston rakenteista voi kasvaa hyvinkin monimutkaisia verkostoja, joissa muodot kytkevät asiasisältöjä toisiinsa. Joskus tutkijat joutuvat myös pohtimaan, kuinka kaukana samankaltaiset rakenteet voivat olla tullakseen vielä käyttäjiensä tunnistamiksi.

Oman lisänsä moninaisuuteen luovat vielä erilaiset esitettäessä syntyvät rytmit: äänensävyt, intonaatiot, tauot, melodiat, puheen tai laulun rytmit, eleet ja liike. Nykyrunoa lukiessa unohtaa helposti, että suurin osa runoudesta tapasi olla laulua, hyräilyä tai resitaatiota. Laululyriikkaa ei nykyään automaattisesti lasketa runoksi, eivätkä kaikki hyvätkään laulutekstit näytä kirjoitettuna kummoisilta. Laulussa musiikin rytmi usein tukee sanojen kielellisiä rytmejä, herättää ne eloon. Joskus käy myös päinvastoin: musiikin rytmi pilkkoo, sekoittaa tai muuttaa kielen rytmin, asettuu sitä vastaan. Lopputulos ei silti välttämättä ole mitenkään kömpelö, vaan parhaimmillaan taidokas kudos musiikkia ja sanaa.

Runoudesta tehdyt teoriat syntyvät usein tietyn aineiston ja tutkimusperinteen puitteissa. Länsimaisen runon teoria on syntynyt eurooppalaisten säännöllisiin tavumääriin pohjautuvien perinteiden pohjalta. Tutkijat olivat pitkään esimerkiksi sitä mieltä, että Afrikassa tai Amerikan alkuperäisasukkailla ei ole runoa ollenkaan. Omista perinteistä poikkeavia runon rakenteita oli vaikea tunnistaa. Tarvittiin tiettyihin suullisiin kulttuureihin perinpohjin tutustuneita tutkijoita kertomaan, että poetiikka voi perustua myös toisenlaisille säännöille kuin Ilias ja Odysseia, Shakespearen näytelmät tai Beatlesin klassikot.

Parallelismi-seminaarin yhtenä pontimena onkin tarkastella ilmiötä sekä erilaisten suullisten perinteiden että erilaisten näkökulmien kautta. Muotojen rinnakkaisuutta voi tarkastella niin tekstin sisällön, runomitan kuin esittämisenkin kannalta. Jos näkökulma vaihtelee indonesialaisista suullisista perinteistä saarnoihin, nenetsien epiikasta ja kalevalamittaisesta runosta moderniin stand up -komiikkaan ja itkuvirsistä vanhoihin englantilaisiin loitsuihin, ei ainakaan tarvitse pelätä aineiston lukitsevan aiheen käsittelyä liian tiukkaan uomaan

Yksi vastaus artikkeliin ”Runo, rytmi ja toisto

  1. Päivitysilmoitus: Runolaulu yhdistää suomalaisia ja irokeeseja - haastattelussa Thomas McElwain - Taivaannaula

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.