Romantiikan lapsi aamujumpassa

Blogissamme on aiemmin käsitelty vaellusta, vuorikiipeilyä ja luonnonpakkojen kohtaamista. Tuomas on teksteissään pohtinut historiallisia kerrostumia ihmisen itseymmärryksessä ja maailmankuvassa ja niiden seurauksia tavalle katsoa taidetta tai kohdata luonto.

Välillä, kun olen etsinyt omasta elämästä tarttumapintaa näille pohdinnoille, on mieli eksynyt arkisille poluille – ei edes tutun kansallispuiston jyrkkärinteisiin sienimetsiin, vaan arkiliikuntaan. Subliimin kokemukseen aamujumpassa.

Äkkiä ajatellen esimerkiksi yliopistokampusten liikuntapalvelut työntekijöille ja opiskelijoille ovat kaukana romanttisesta vaeltelusta kaukomailla tai vuorilla. Paremminkin kyse on jumppaamisesta juuri utilitaristisessa tarkoituksessa, tukeehan säännöllinen liikunta opinnoissa tai työssä jaksamista, siis ylläpitää veronmaksukykyä. Tarpeeseen lisätä kansalaisten liikuntaa ovat tänä syksynä heränneet ministeriötkin ja antaneet uudet terveyttä edistävän liikunnan linjauksensa. Tarvittavat punnerrukset on kätevää käydä tekemässä työmatkalla, jolloin jumppatuokio vie mahdollisimman vähän aikaa muulta arkiselta suorittamiselta. Oma jumppani on keskiviikkoaamuisin, jolloin iltapäivystyksen vuoksi voin tulla vähän tavallista myöhemmin töihin.

Mutta onko jumppa niin arkista kuin luulisi? Olen harkinnut suosikkiohjaajani kutsumista aikanaan karonkkaani, niin merkittäviä hänen vetämänsä ryhmäliikuntatunnit ovat jaksamiselleni vuosien varrella olleet. Kyse ei ole vain lihaskuntoliikkeiden määrästä ja säännöllisestä tekemisestä, tunneilla tapahtuu jotain muuta.

Yritän selittää. Jos joskus olette olleet monta kuukautta venyttelemättä, ja sitten yritätte tehdä muutamia yksinkertaisia liikkeitä, voitte ymmärtää paremmin.

Aamujumpassa omaa ruumista venytetään eri suuntiin rauhallisen musiikin tahdissa. Venyttäminen tuntuu jo lämmittelyliikkeissä piinalliselta ja varsinaiset venytykset koettelevat kehoa. Tavalliselle istumatyöläiselle rajat tulevat vastaan varsin tavallisissa asennoissa: olkapää ei pysy lattiassa, nilkka ei kestä painoa, pää ei käänny.

Mutta silti venyttäminen on ihanaa. Liikuntasalin hämärässä ajatukset keskittyvät itseen, ne lakkaavat olemasta ajatuksia ja pelkistyvät tuntemuksiksi. Ajantaju katoaa, kipua ja mielihyvää ei erota toisistaan. Vaikka asentoa vaihdetaan usein, välillä ehtii miltei nukahtaa. Olla hetken poissa, säpsähtää takaisin tähän hetkeen, omaan särkevään ruumiiseen. Parhaassa tapauksessa kokemus seuraa iltaan asti – jäseniä kolottaa vähän pitkin päivää, työtehtävien tekemisen taustalla häilyy käsillä olevaan hetkeen kiinnittävä tietoisuus omasta lihallisuudesta.

Ihan niin kuin vaeltaessa, paitsi että vuorenhuippuja tai niiden yllä taivaan sinessä liitelevää haukkaa ei näy. Aamujumpassa katse kääntyy liikuntasalin seinään kiinnitetystä peilistä takaisin itseen ja sisäänpäin. Vuorta, metsää tai nummea ei tarvita, sillä kunnollisessa jumpassa subjekti ja objekti sulautuvat toisiinsa. Hiukan selittämättömän hyvänolontunteen täytyy olla aika yleinen, niin tiuhaan lehdet näin alkusyksystä uutisoivat kuntosaleilla treenaavista istumatyöläisistä. Tuskinpa heitä pelkät ministeriön suositukset ajavat. Artikkeleiden kuvituksissa kaikenikäiset toimihenkilöt roikkuvat metallisista telineistä hikisinä ja punaisina. Trendikkäät vermeet eivät tee näystä ylevää klassisessa mielessä.

Sen sijaan tunne, jonka vallassa he ovat, voi sitä ollakin.

Venyttäkää, syventäkää, hengittäkää. Tunnette olevanne enemmän olemassa, kaiken keskipisteessä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *