Roma in the Centre: Archiving Roma Cultural Heritage

SKS:n juhlasaliin kokoontuu 21.–22.10. kansainvälinen joukko eri alojen asiantuntijoita ja tutkijoita keskustelemaan romanien kulttuuriperinnön tallentamisesta. Yleisölle avoimessa kutsuseminaarissa keskiössä on romanien toimijuus ja sen näkyväksi tekeminen. Mitä kaikkea se voisi tarkoittaa kansanperinteen ja muistitiedon tallennuksessa?

Vähemmistöistä ja arkistoista puhuttaessa puheenparressa on painottunut viimeisen vuosikymmenen aikana ajatus ”arkistojen hiljaisuuksista”. Kyseinen keskustelu on nostanut esiin niitä moninaisia tapoja, joilla tietyt ryhmät ja aineistot rajautuvat kokoelmien ja tutkimusten ulkopuolelle. Hiljaisuuksia syntyy niin aineistojen hankintapolitiikassa, seulonnassa, arkistokuvailussa ja luetteloinnissa kuin myös aineistojen käytössä. Kolikon toiselta puolelta löytyy kuitenkin myös esimerkkejä aktiivisesta – sekä toimintaa tukevasta että sen kieltävästä – toimijuudesta.

SKS:n arkiston kokoelmien pohjalta voidaan esittää alustava lista erilaisista rooleista, joissa tunnistettavasti romanitaustaiset henkilöt ovat toimineet:

  • kerronnan kohteet eli romanit, joilta kuullusta perinteestä pääväestön edustajat kertovat
  • kertojat ja kyselyihin vastaajat
  • kentälle pääsyn ”portinvartijat”
  • perinteenkerääjät
  • romanikeruiden järjestäjät
  • aineistojen luovuttajat ja ”välikädet”
  • perinteen ”kaupustelijat”
  • sukututkijat
  • akateemiset tutkijat
  • toimittajat
  • opettajat ja luennoitsijat
  • taiteilijat
  • yleisö jne.

Romanitaustaisia vastaajia löytyy esimerkiksi nimimerkkien takaa – esimerkkinä vaikkapa erääseen yleiseen keruukutsuun vastannut nimimerkki ”Suomen romani”. Kohdalle on sattunut myös tapaus, jossa vastaaja mainitsee, että huolimatta siitä, että hänen sukunimensä on varsin yleinen romanien keskuudessa, ei hän itse kuulu romaniväestöön. Ymmärrettävästi romanien joukosta löytyy myös kansanperinteen tallennuksen kyseenalaistajia, kieltäjiä ja siihen vaikenemalla suhtautuvia henkilöitä.

Eri roolien ohella tutkimuksen kannalta vähintään yhtä merkittävää on kuitenkin se, millä moninaisilla tavoilla toimijoiden tausta eri rooleissa ilmenee – vai ilmeneekö se lainkaan. Tämä seikka mielessä voi tutustua kahteen alkuperäistekstiin vuosilta 1966 ja 1986. Tekstit ovat Mustalaislähetyksen (1906, nyk. Romano Missio) toiminnanjohtaja Veikko Piiraisen sekä Suomen Mustalaisyhdistyksen (1967, nyk. Suomen Romaniyhdistys) perustajajäsenen Reima Nikkisen käsialaa.

Veikko Piiraisen tekstissä, joka oli osaltaan käynnistämässä SKS:n romaniperinteen keruuta 1960-luvulla, näkökulma romaniperinteeseen on ulkopuolisen havainnoitsijan, joka on huolissaan katoamassa olevan kansanperinteen säilymisestä.

Niin kiitettävän laajaa ja tehokasta kuin onkin kansanperinteen tutkimus maassamme, on siinä kuitenkin eräs paha puute; mustalaisten kansanperinne on meillä kokonaan tuntematon alue.

Tämä on hämmästyttävää, kun useimmissa muissa maissa mustalaistutkimus on huomattavan laajaa ja monipuolista. Meillä on Raino Vehmaksen sosiologinen tutkimus olemassa. Samoin on mustalaiskielen tutkimus parhaillaan käynnissä. Mustalaisten vanhat tarinat, runot, laulut, häviämässä olevat vanhat tavat, uskomukset, vaateparret, hevoskaupat, jne., kaikki ne ovat tutkimatta.

Tilanne lienee kansanperinteen tutkimuksen kannalta katsottuna suorastaan hälyttävä. Heimo on nopeasti siirtymässä kiinteän asutuksen piiriin. Vanhat eivät enää mielellään kerro nuoremmille näistä asioista, vaan katsovat, että ne kuuluvat menneisyyteen. Ja kuitenkin, mustalaisten kansanperinne on varmasti runsasta. Työ sen keräämiseksi ja tallettamiseksi olisi varmaankin mielenkiintoista ja innoittavaa. Kielitutkimuksen suorittaja on todennut, että mustalaiset suhtautuvat kaiken vanhan, myös kielen tallettamiseen ja tutkimiseen myönteisesti.

Mustalaislähetys, jolla on myös runsaasti kontakteja mustalaisiin, on puolestaan valmis tukemaan kansanperinteen tutkimista ja antamaan siihen apunsa. (Helsingin Sanomat 29.11.1966)

Reima Nikkinen puolestaan kuvaa omaa kulttuurikäsitystään runollisella tavalla yhteisön sisältäpäin ja elävän kulttuuriperinnön näkökulmasta. Hän rakentaa tekstissään ”Elämänmuoto muistomerkkinä” kuvan kulttuurista, jossa yksittäiset perinteen ilmentymät saavat merkityksensä vasta kokonaisuuden osana.

Mustalaiskansa ei ole vuosisatojen saatossa jättänyt jälkeensä loistokkaita kulttuurimuistomerkkejä. Ei ole mustalaisten rakentamia kaupunkeja, ei palatseja tai linnoituksia, ei tunnettuja valtiomiehiä, filosofeja, ei tiedemiehiä, ei museoita tai kirjastoja, ei itse asiassa mitään sitä mihinkä Euroopan kansakuntien kulttuuri nojaa. Mustalaisten olemassaoloa ja elämänmuotoa voidaan pitää monessakin merkityksessä todellisena kulttuurimuistomerkkinä.

Mustalaiskulttuurista puuttuvat instituutiot ja laitokset. Ei ole myöskään olemassa virkamiehiä tai poliitikkoja, jotka ohjaisivat mustalaiskulttuurin ja yhteisön luonnetta. Kun valtakulttuuri on erittäin pitkälle esine- ja instituutiokulttuuria, mustalaiskulttuuri on ennen kaikkea tapa- ja ihmissuhdekulttuuria.

Mustalaiskulttuurin ymmärtämiseksi on välttämätöntä tiedostaa, että se on perheen suvun ja heimon ympärille rakentuva kulttuuri. Heimokulttuureissa korostuvat myös voimakkaasti ihmissuhteet, tavat, rituaalit ja vanhat perinteet. (Kultaiset korvarenkaat 1986)

SKS:n arkistossa on tunnistettu nämä molemmat edellä esitellyt näkökulmat jo 1960-luvulta alkaen. Urpo Venton ja Pekka Laaksosen johdolla ja yhteistyössä moninaisten romanitoimijoiden kanssa on kehittynyt yhteinen luottamuksen ilmapiiri, joka on kantanut meidän päiviimme saakka.  Esimerkkinä arkiston moniarvoisesta suhtautumisesta romaniperinteen ja muistitiedon tallennukseen on SKS:n käsikirjahyllystä löytyvä kansio, johon on rintarinnan tallennettu Veikko Piiraisen edustaman Mustalaislähetyksen ja Reima Nikkisen edustaman Suomen romaniyhdistyksen vanhoja julkaisuja. 

Kuva: SKS:n arkisto

Tässä moniäänisyyden hengessä toivotamme kaikki arkistoinnista ja romanien kulttuuriperinnöstä kiinnostuneet tervetulleeksi ensi viikon yhteiseen seminaariimme. Tuleva seminaari on osa laajempaa seminaarien sarjaa, joista ensimmäinen järjestettiin viime kesäkuussa Islannin yliopistossa Reykjavikissa (Roma in the Centre: Narratives by Roma in oral and written culture). Sarjan päättää 2020 keväällä Södertörnin yliopistossa Tukholmassa järjestettävä seminaari Roma in the Centre: Roma in Nordic Societies

Risto Blomster

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.