Rakkauksia

Täst’ on kulta kulkenunna,
Täst’ on mennyt mielitietty,
Tästä armas astununna,
Valkia vaeltanunna;
Täss’ on astunut aholla,
Tuoss’ on istunut kivellä.
Kivi on paljo kirkkahampi,
Paasi toistansa parempi,
Kangas kahta kaunihimpi,
Lehto viittä leppiämpi,
Korpi kuutta kukkahampi,
Koko metsä mieluisampi,
Tuon on kultani kulusta,
Armahani astunnasta.
(Kanteletar I: 174)

Kantelettaren runoa Armahan kulku pidetään yhtenä kauneimmista suomalaisista rakkausrunoista. Runo tuli suuren yleisön tietoisuuteen Sibeliuksen sävellyksenä Rakastava-sarjassa. Sittemmin runosta on tehty lukuisia sävellyksiä ja sovituksia, ja se on yhä uudestaan edustanut erilaisissa runovalikoimissa suomalaista kansanlyriikkaa. Armahan kulku on kuitenkin ensisijaisesti Elias Lönnrotin käsialaa. Runoa ei laulettu 1800-luvun alkupuoliskolla rahvaan keskuudessa, ja ainoa Lönnrotilla ollut esimerkkiteksti on eroottinen ja humoristinen laulu rakastetusta, jonka sukupuolielimiä runo esittelee seuraavasti: “Täst’ on mennyt märkäkyrpä, / Kulkenut kusisaparo.”

Kansanrunojen ja niiden pohjalta tuotettujen kirjallisten kokoelmien suhde on folkloristiikan veteen piirretty viiva. Tallennettujen runotekstien, joista valtaosa on julkaistu Suomen Kansan Vanhat Runot -antologiassa, on katsottu edustavan aidointa, tutkimuksen arvoista perinnettä. Kuitenkin käsitys kansanrunoudesta on muovautunut kirjallisen kulttuurin pohjalta, vaiheittain, lukuisten määrittelypyrkimysten, runonkerääjien, lukijoiden, kansanrunojen toimittajien ja tulkitsijoiden välityksellä.

Armahan kulku -runon tulkintahistoria antaa yhden kuvan perinteen suullis-kirjallisesta monitulkintaisuudesta. Vaikka Kantelettaren runon alkuperä Lönnrotin kompositiona sekä kansanrunotekstin seksuaalinen sisältö olivat jo varhain tunnettuja, eivät ne ole estäneet runon omaksumista ja tulkintaa kansanlyriikan rakkausrunona. Daniel Europaeus poimi Kantelettaren runon omaan kansanrunokokoelmaansa, Pieni runon-seppä (1847), jota hän jakoi keruumatkoillaan. Näin Lönnrotin runo tuli tunnetuksi rahvaan keskuudessa. Martti Haavio, jonka mielestä Kanteletar ei esittänyt riittävän täydellistä kuvaa aidosta kansanlyriikasta, pyrki palauttamaan runot alkuperäisempään muotoon kirjassaan Laulupuu (1952). Haavion runo Täst’ on kulta kulkenunna edustaa Laulupuussa kansanlyriikan rakkauslauluja, ilman eroottista virettä:

“Tästä’ on kulta kulkenunna, / oma armas astununna, / tuoss’ on istunut kivellä, / tässä istunut aholla. / Kivi tullut kirjavaksi, / paasi toistansa parempi, / korpi kuuta kukkaisempi, / lehto viittä leppiämpi.” – Kenen ääni Haavion runossa mahtaa kuulua? Naisen, miehen, Lönnrotin, rahvaan, säätyläisen, 1950-luvun kansanperinteentutkijan ja runoilijan? Millaisista rakkauksista Armahan kulku ja sen eri versiot kertovat?

Kantelettaren lauluista ja tulkinnoista voi nauttia SKS:n Taiteiden yö -tapahtumassa “Syvässä soi Kanteletar” torstaina 20.8. klo 17 ja klo 18.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.