Pyhät kirjat

Suomen Kansan Vanhoista Runoista tuli uskonnollisen yhteisön pyhä kirja. Olen ajatellut tutkivani menneistä maailmoista kertovia runotallenteita, mutta nyt nämä ovat myös virallisia pyhiä tekstejä.

Käänne tapahtui 17.12.2013, kun Karhun kansa rekisteröitiin uskonnolliseksi yhteisöksi, jolla on esimerkiksi oikeus vihkiä pareja avioliittoon. Rekisteröimisen vaatimaksi uskontunnustukseksi on valittu Iro-neidon runon ja Maailmansynnyn yhdistelmä. Uskontunnustusruno löytyy uutisen yhteydestä ja koko pyhä, metrin hyllytilaa vievä kirjasarja digitaalisena SKS:n sivuilta. Pyhään kirjaan sisältyy mytologisen runouden ohella esimerkiksi huolilyriikkaa, tanssilauluja, kehtolauluja, seksuaalirunoutta, pilkkalauluja, sananlaskuja ja työlauluja.

Uutinen uuden yhteisön pyhästä kirjasta on kirvoittanut monenlaista hupailua kahvipöydissä. Ovatko kalevalamittaisia runoja tutkivat folkloristit tästedes pappisluokkaa? Ovatko tutkimuksemme eksegetiikkaa? Ei, eivät ihan. Näkökulma on ulkopuolisen, vaikka laajasta runojen kirjosta voi löytyä erilaisia samaistumiskohteita myös tutkijalle ja vaikka uuspakanalliset uskonnot usein perustuvat folkloristien ja uskontotieteilijöiden tutkimustulosten soveltamiselle.

Tutkimus pyrkii tavoittamaan runoja aikanaan käyttäneiden ihmisten mielenmaisemia, ei antamaan ohjeita oikeista rituaaleista tai elämän suunnista. Anna-Leena Siikalan huimia kaaria piirtävä Itämerensuomalaisten mytologia kulunee silti myös karhunkansalaisten käsissä. Tieteellistä tietoa voi käyttää monin tavoin: hyvä tutkimus rakentaa aina lukijansa maailmankuvaa uusiksi, tavalla tai toisella.

Siikala keskustelee kirjassaan ristiriidasta, joka on vaistottavissa myös uuden uskonnollisen yhteisön rekisteröimisprosessin yhteydessä. Elävä mytologia on monisyinen, sekainen, sisäisesti ristiriitainen ja yhä uusille tulkinnoille mahdollisuuksia antava kuvasto. Vanhasta kansanrunoaineistosta ei saa ilman väkivaltaa puristettua yhtä yksiselitteistä ja yhtenäistä kuvausta jumalista, haltioista, sankareista ja heidän teoistaan. Yksi lauloi yhtä, toinen toista. Runoissa Väinämöinen on luojaheeros, säälittävä vanhus, viisas tietäjä, Pohjan akan puoliso ja tämän vihollinen. Mielikuvat vaihtelevat laulusta ja laulajasta toiseen. Myytit elivät yhä uusina tulkintoina, eikä niiltä vaadittu arkilogiikan tai sisäisen eheyden noudattamista. Länsimaisen kulttuurin piirissä on kuitenkin hellitty ajatusta selkeistä, eheistä mytologioista, joissa tarinoiden juonet ovat yksiselitteisiä ja symbolit rajattuja.

Hieman samanlainen yksiselitteisyyden vaatimus kohdistuu uskonnollisten yhteisöjen koko olemukseen. Karhun kansan perustamista koskeva uutinen antaa syytä uumoilla, että pyhän kirjan määritelmä ei langennut Suomen Kansan Vanhoille Runoille itsestään. Hakijat toimittivat vasta erikseen pyydettäessä tiedot pyhästä kirjastaan ja uskontunnustuksestaan: ilmeisesti yhteisön oma identiteetti ei tämänkaltaisia virallisia tunnuksia olisi tarvinnut. Valtiovalta katsoo, että pyhä kirja ja uskontunnustus ovat virallisen uskonnollisen yhteisön perusedellytyksiä, samoin tarkat tiedot erilaisten rituaalien kulusta. Nämä elementit sotivat kansanomaisen mytologian joustavaa, tulkinnoille avointa luonnetta vastaan. Uuspakanuuden piirissä käsitys uskonnosta on tyypillisesti väljempi kuin kristillisen kirkon piirissä, kirjoittaa lingvisti Jaakko Häkkinen.

Olemme vanhastaan kirjan uskontojen kulttuuria, tottuneet vuosisatojen varrella siihen, että kaikista pyhin on pysäytetty paikoilleen kansien väliin ja tärkeimmät rituaalit tallennettu kirjallisiksi ohjeiksi. Ainoastaan suullisina tai edes kirjallisina vakiintumattomina versioina liikkuvat myytit eivät tästä näkökulmasta katsottuna riitä virallisen uskonnon pohjaksi. Uskontotieteilijä Teemu Taira käsitteli blogissaan erilaisia näkemyksiä siitä mitä on uskonto ja uskonnollinen yhteisö, kun Karhun kansan ensimmäinen hakemus ei vuonna 2013 mennyt läpi.

Yksi yritys eheän mytologian suuntaan oli myös Elias Lönnrotin Kalevala. Lönnrotin työnä oli puristaa monenkirjava lauluaineisto yhdeksi pitkäksi, jotakuinkin eheäksi tarinaksi. Teoksen kansainvälisestä ja kansallisesta suosiosta päätellen hän onnistui hyvin. Kansalliseepos käänsi osaltaan kansanrunouden aineksia toisaalta kaunokirjalliseksi teokseksi, toisaalta yhtenäisyyttä tavoittelevaksi kansallisvaltion syntymyytiksi. Ei olekaan ihme, että Kalevala ei ollut Karhun kansan valinta.

4 vastausta artikkeliin ”Pyhät kirjat

  1. Toivotaan, ettei SKVRja ruveta tulkitsemaan muiden ”pyhien kirjojen” tavalla ilmoituksena, jonka jokainen sana on yksiselitteistä totuutta.

  2. Karhun kansan yhdyskuntajärjestyksessä kerrotaan yhteisön suhteesta SKVR:ään näin: ”Kaikilla teksteillä on suuri kulttuurillinen arvo, mutta pyhinä pidämme myyttirunoja, joista tärkeimmät on sisällytetty yhdyskuntajärjestykseen niihin kohtiin, joissa niihin liittyviä rituaaleja kuvataan.” Eli siis koko SKVR ei ole yhteisön mielestä pyhä. Yhteisö pitää uskonsa perustana myös suullista perimätietoa.

  3. Eihän se ihan niin mene että SKVR olisi kokonaan ”pyhä kirja”, Karhun kansan yhdyskuntajärjestyksessä asiasta sanotaan näin:

    ”SKVR:n arkisto sisältää paljon materiaalia. Kaikilla teksteillä on suuri kulttuurillinen arvo, mutta pyhinä pidämme myyttirunoja”.

    Eli medialla on vain tapa yksinkertaistaa asioita jotta ne olisi selkeempiä lukijoille.
    Muutenkin pyhä teksti tai kirja ei tarkoita että se olisi kuin lakikirja josta luetaan mitä saa tehdä ja mitä ei, niinkuin esim. kristinuskossa normaalisti ajatellaan.

  4. Luulen tosiaan, että riskiä kirjaimellisista tulkinnoista ei ole. Ne taitaisivat myyttirunojenkin kohdalla olla vaikeita, kun eri laulajien tulkinnat ovat varioineet aika paljon.

    Olisi tosiaan mielekiintoista katsoa esimerkiksi Karhun kansan rituaalien kuvauksia vähän tarkemmin: mitä runoja tai menoja on mihinkin valittu? Näin ulkoa päin katsoen tuntui minusta vähän hassulta, että on yhteisöltä vaadittu tarkkoja kuvauksia: kuvittelisin rituaalien tämänkaltaisen yhteisön parissa voivan elää melko vapaasti tilanteen mukaan, kuten on usein ollut laita kirjoituksettomien uskontojen piirissä. Kuvittelenko oikein?

    Itseäni kiehtoo kaiken muun ohella erilaisten uskontojen suhde kirjoitukseen. Itämerensuomalainen runolaulu ja kansanuskohan olivat lähinnä suullista ja siten monilta osiltaan varioivaa perinnettä. Runot ja riitit elivät ainoastaan ihmisten mielissä ja teoissa. Runonkerääjät tallensivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa laajan aineiston kirjalliseen muotoon. Sitä lukiessa on välillä unohtua, että nämä kaikki ovat hetkellisissä tallentajan ja laulajan kohtaamisissa syntyneitä versioita. Kaikki suomenkielisen nykykulttuurin piirissä kasvaneet taas ovat tottuneet siihen, että tärkeimmät asiat ovat kirjan kansien välissä. Miten tasapainoilla näiden kahden ääripään välillä, kuinka lähelle parin sadan vuoden takaista suullista mytologian käsittämisen tapaa tahdotaan mennä?

    Totta, media yleistää ja yhtälailla kärjistää blogin kirjoittaja!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.