Pinaattivelliä ja kaurakiisseliä

Lapsuusmuisto: istun Vallilan kansakoulun isossa ruokasalissa ja itken lautaselle. Siinä on minulle tuntematonta pinaattivelliä, jonka lämmennyt maito hajahtaa ja saa vatsani keikahtamaan nurin. Toinen kauheus on kesäkeitto. 1960-luvun kouluruokailussa ei huomioitu mahdollisia laktoosi-intolerantikkoja tai muita ruoka-aine-allergisia mitenkään. Kouluruokailu oli loputonta puurojen, vellien ja läskisiä lihanpaloja sisältävien keittojen syöntiä. Läskit napsittiin pois ja piilotettiin. Aterian jälkeen käytiin kiittämässä opettajaa. Se tuntui jo tuolloin oudolta: eihän opettaja ollut ruoan valmistamiseen millään tavalla osallistunut!

Toki muistan myös Anna-tädin vastapaistetut riisi- ja perunapiirakat, muikku- ja lanttukukot ja vehnäset. Muistan äidin kauan uunissa muhineet uunilaatikot ja stroganoffin. Isän tukkutorilta ostaman ison kullankeltaisen kokonaisen siian ja kotona tehdyn marjamehun. Huonosyömäisenä minua toruttiin ja vedottiin Biafran nälkäänäkeviin lapsiin. Vietiin mummon puolelle syömään, koska siellä syönti onnistui jostain syystä paremmin. Erityisen hyvältä maistuivat retkieväät marja- tai sienimetsässä. Ruoan kanssa ei saanut leikkiä, ruokaa kunnioitettiin ja lautanen oli syötävä tyhjäksi. Vapaaehtoisesti tai pakolla.

Ruoka on yksi ihmisen primaaritarpeista, mutta myös ensimmäinen sekä myönteisten että kielteisten kokemusten – myös tunnekokemusten lähde. Ruoan valinta on prosessi, jossa luonnon tarjoama ravinto muuntuu ruoaksi, kulttuurin tuotteeksi; ruoka on yksi tie kulttuurin ymmärtämiseen. Ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelän mukaan syömistä koskevat valinnat eivät ole vain ravitsemuksellisia vaan myös symbolisia valintoja, joiden kautta määritellään sekä suhdetta omaan että muihin kulttuureihin. Ateria on syömisen tärkein muoto, jossa yhdistyvät syömisen rytmi, rakenne ja sosiaalisuus. Alusta alkaen itse tehty lämmin ateria on äidin ja nykyistä useammin myös isän konkreettinen rakkaudenosoitus perheelleen. Ravinto on valmistamalla, ”keittämällä”, otettava haltuun ja kesytettävä sopivaksi ruoaksi. Ruoka on siis lahja, johon on sitouduttu sekä henkilökohtaisesti että emotionaalisesti.

Maarit Knuuttilan mukaan klassiset kansatieteelliset ruokatalouden tutkimukset ovat keskittyneet yksittäisiin ruokalajeihin tai omavaraistalouteen liittyvään ruokatalouteen. Aurojen, sirppien ja muiden maataloustyökalujen läntisten ja itäisten tyyppien ohella erilaisten ruokalajien levinneisyysalueet ovat tukeneet havaintoja Suomen läntisen ja itäisen kulttuurialueen eroista. Pitkäpiimä ja kova leipä jakavat Suomen pääpiirteittäin kahtia siinä kuin kehä- ja hankoaurakin. Suomalaisen ruokakulttuurin yleiskuvaa ovat luoneet Toivo Vuorelan ja Ilmar Talven teokset.

Maarit Knuuttila on tutkimuksissaan (ks. esimerkiksi Suulla ja kielellä, tulkintoja ruoasta) käsitellyt erityisesti naisten ruokaan liittyvää kerrontaa, niitä tietoja ja taitoja, jotka perustuvat arkielämän kautta hankittuun kokemukselliseen tietoon. Knuuttila määrittelee kansanomaisen keittämistaidon tiedollisen sisällön ohella keholliseksi – keittämisessä tarvittava kokemustieto perustuu hyvin pitkälti tekijän aistihavaintojen, oman ruumiin tarjoamien mittojen (kourallinen, kynnellinen jne.) ja ruumiin tuntemusten kautta syntyneeseen tietämykseen. Vasta kotitaloustiede ja kansan valistustoiminta toivat tarkat mitat ja lämpötilat ruoanvalmistukseen. Keittämisen taito opittiin äidin, mummon ja muiden naisten askareita seuraamalla.

Matti Räsäsen tutkimukset ruoan ja juoman sosiokulttuurisista merkityksistä ovat olleet uraauurtavia. Ruoka symboloi esimerkiksi etnistä identiteettiä, sosiaalista statusta ja ruokatabut on nähty kosmisen järjestyksen ylläpitäjänä tai sosiaalisen järjestyksen heijastajana. Uhrien, ehtoollisen, juhlien ja paastojen on ajateltu esittävän ihmisten, jumalien ja luonnon riippuvuutta toisistaan. Syöminen on vahvasti sidoksissa sekä ihmisen biologiaan että taloudelliseen tuotantoon. Erityisen kiinnostava on perinneruokakäsite. Aktiivisia ovat olleet vallankin kotiseutu- ja matkailujärjestöt sekä tietysti erilaiset kaupalliset piirit. Räsänen luettelee eräitä paikallisia kesäisiä kotiseutujuhlia (vuonna 1978), joiden sisältöön tietty ruoka tai juoma elimellisesti liittyy: Joutsan joutopäivät (sahti), Hapanvellijuhlat (Virolahti), Naurishautajuhla (Uukuniemi), Huttujuhla (Kesälahti) tai useiden eri pitäjien Rantakala-päivät. Yhä nykyään nautitaan mansikoista Rautalammin Mansikkakarnevaaleilla tai syödään lohta Ylitornion Kaulinrannalla.

Ruoan rituaaliset merkitykset korostuvat vuotuis- tai elämänkausijuhlissa. Toinen lapsuusmuisto: äiti lähti sisartaan tapaamaan ja pyysi talon vanhaa emäntää laittamaan kauan kaipaamaansa kaurakiisseliä. Äidin mielipahaksi kiisseliä ei tahdottu millään valmistaa ja tilanne oli jotenkin vaivaantunut. Laura Jetsun mukaan (kiezua) kaurakiisseliä on tarjottu erityisesti hautajais- ja muistajaisruokana Karjalan eri osissa. Se on rituaaleissa käytetty rajaruoka: venäläisessä häärituaalissa se on ollut aterian päättymisen merkki ja sitä on nimitetty poisajoruuaksi tai nousuruuaksi. Karjalassa sanotaan, että ”kiisseli jo stolasta ajau pois”. Kiisselin syönti on ajan rajaamisen lisäksi merkinnyt myös alueen rajaamista, se on syöty ’omien’ puolella, joko kotitalon pihalla ennen porttia tai kalmoilla aidatun haudan alueella. Ei siis ihme, ettei äiti ”poisajoruokaa” sukutalossa saanut.

Mitä voisi ajatella suhteestamme ruokaan nykyään? Taloudellinen tilanne on huomattavasti toisenlainen kuin vanhemmillamme, isovanhemmista puhumattakaan. Lisääntyneen vapaa-ajan myötä on varaa harrastaa ruokaa ja ruuanlaittoa, ostaa koneita, laitteita ja vempaimia niiden valmistamiseen. Kiinnostus omaan hyvinvointiin ja terveyteen on kasvanut megalomaanisiin mittasuhteisiin. Myös huoli tulevaisuuden ruokavarannoista on lisännyt ruokakiinnostusta. Media täyttyy tv-ohjelmista ja ruokablogeista – erään tutkimuksen mukaan tv-kanavilla pyörii jopa 70 ruokaohjelmaa viikossa. Somessa jaetaan onnistuneiden ruokalajien kuvia ja reseptejä. Kasvaako ruokahalu syödessä?

Tutustu SKS:n arkiston ruokakeruisiin.

Liisa Lehto

Arkistotutkija Liisa Lehto on työskennellyt SKS:n arkistossa vuodesta 1984 ja on keskittynyt arkiston moninaiseen asiakas- ja tietopalveluun. Omimpia alueita hänelle ovat kansanusko, uskomustarinat ja erilaiset muistitietoaineistot. Erityisesti karjalainen muistitieto ja kotiseutumatkailu ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteina.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.