Mikko Numminen vertaa kansallisia stereotypioita Imagen pääkirjoituksessaan (maaliskuu 2013) monisäkeistöisiin lauluihin, joista lauletaan aina vain osa säkeistöistä. Hän viittaa Antti Arnkilin Twitter-kommenttiin, jossa tämä muistutti Maamme-laulun vähemmän lauletusta kymmenennestä säkeistöstä:

”Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss’ elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.”

Viimeisen sanan nähtyään Numminen ei ollut uskoa silmiään ja äityy jopa pohtimaan, johtuuko suomalaisten masennus, hampaankiristely ja liika mailan puristelu jääkiekon arvoturnauksissa juuri tämän säkeistön unohtamisesta.

Vähemmän laulettuja säkeistöjä löytyy myös muista kansakuntamme ikivihreistä. Vai mitä tuumit esimerkiksi seuraavasta:

”Ei vertaistasi sulle, sä lilja Saaronin.
Suo armos lahjat mulle ja kaste Siionin.
Kun Henkes virvoituksen vain sielu saanut on,
keväisen kaunistuksen se saa kuin Libanon.”

Kyse on tietenkin Suvivirrestä, joka kajahtaa tänäkin keväänä lukuisissa koulun juhlasaleissa ympäri maan, useimmiten tosin typistettynä. Virren asemasta koulujen kevätjuhlissa on vaihtelevin argumentein kiistelty jo satakunta vuotta, mutta selvää on, että kipale kuuluu kansalliseen kaanoniin. Virren taustoja perinpohjaisesti tutkinut Tuomas M. S. Lehtonen on kuitenkin osoittanut, että juuriltaan Suvivirsi ei ole erityisen suomalainen, eikä se välttämättä ole edes läpeensä kristillinen.

Lehtonen muistuttaa teoksessa Maailman paras maa (SKS 2012), että sävelmä pohjautuu ruotsalaiseen kansanlauluun, jonka pohjalta virren laati 1690-luvulla todennäköisesti gotlantilainen lääninrovasti Israel Kolmodin. Hän intoutui ylistämään kesän koittoa koettuaan juhannuksena uskonnollisen luonnonhurmion Hångerin lähteellä Visbyn ulkopuolella. Ruotsissa virsi on yhtä tunnettu kuin Suomessa, minne se rantautui ilmeisesti Erik Cajanuksen kääntämänä heti 1700-luvun alussa.

Elämää luovia voimia kuvaavan Suvivirren kulttuuriset kerrokset ovat yllättävän moninaiset, kuten Lehtonen osoittaa. Kesän puhkeamisen aistimukselliset tunnot löytävät raamatulliset esikuvansa Laulujen laulusta, mutta sen lisäksi virren esikuvia voi nähdä myös keskiajan Tempus adest floridum -teksteissä. Niitä sisältyy niin Turun hiippakunnassa 1580-luvulla koottuun Piae Cantiones -kokoelmaan kuin 1200-luvun alussa Etelä-Tirolissa laadittuun Carmina Buranaan. Suhteessa tähän traditioon Suvivirren teksti kytkeytyy Lehtosen mukaan luontevasti myös paljon vanhempien hedelmällisyyskulttien perinteeseen – mikä sopii hyvin Suvivirren suosioon häävirtenä.

Suvivirren viidennen säkeistön keväinen Libanon on raikas tuulahdus takiaisen lailla virteen tarttuneeseen suomalaisuusdebattiin. Sen innoittamana myös muista klassikoista voi alkaa etsiä unohdettuja rivejä. Topeliuksen Maamme kirjastakin kaikki muistavat vain kivenkääntäjä Matin, tuon suomalaisuuden prototyypin, juron ja itsepintaisen puurtajan, jota ei ole kauneudella siunattu. Mutta tarkemmin tutkaillen Topeliuskin mainitsee Matilla olleen myös ”sievemmän-tapaisia” veljiä ja sisaria, jotka ulkomuodoltaan ovat Mattia siistimpiä ja kauniimpia, mutta sentään ”sisällisesti kuitenkin aina Matin luontoa”.

Numminen vaati Imagessa, että Maamme-laulun kymmenes säkeistö otetaan mukaan aina, kun laulua esitetään. Yhdyn ilolla vaatimukseen, ja keväthurmoksessa lisään siihen vielä Suvivirren viidennen säkeistön ja Matin ”kauniit, ruskeasilmäiset veljet ja sievät, keltatukkaiset sisaret”.