Pimeys

Olin lapsena hyvin pimeänpelkoinen. Pelottavia paikkoja olivat kellari, rappukäytävä, takapiha ja erityisesti ulkohuussi. Lukuisat olivat ne kerrat, kun jouduin ruinaamaan sisarta tai ketä hyvänsä lähisukulaista ns. huussikummiksi. Helsinki oli luultavasti tuolloin nykyistä hämärämpi ja pimeitä kortteleita ja kadunkulmia oli senaikuinen Vallila täynnään. Pimeys sekä pelotti että kutsui: leikit syksyn pimeillä takapihoilla olivat paljon jännittävämpiä kuin touhuilu päivänvalossa. Myöhemmin aikuisena talvikauden pimeys alkoi ahdistaa. Eräät naispuoliset sukulaiseni ilmaisivat asian kuvaavasti: ”Puttoo otsa silmil.”

Kansanrunousarkiston kokoelmista löytyy erilaisia vertauksia pimeyden määrälle: On niin pimiä, ettei istuu nää. Pimiä kun syntisen sielu. On niin pimmee, ettei musta hevonenkaa neä hänteesä nostoo. On pimee kon pösöön pesässä, ettei huuto kuulu tai ettei näe edes piippuaan imeä.

Laajentuneessa merkityksessä kaamokseksi sanotaan nykyisin usein pimeää syys- ja talvikautta etelämpänäkin. Aikakauslehdissä annetaan jo varhain syksyllä erilaisia neuvoja, miten pimeyden tai kaamoksen pystyy selättämään: voi syödä D-vitamiinia, hankkia kirkasvalolampun tai –kuulokkeet; kannattaa liikkua, leipoa, tehdä käsitöitä, tavata ystäviä, polttaa kynttilöitä, sisustaa olohuone värikkääksi, lukea, saunoa, nukkua, kääriytyä vilttiin ja katsella lempielokuvia. Ohjeet tulevat lehdistössä yhtä säännöllisesti kuin laihdutusohjeet keväällä ennen rantakautta. Jotain lohduttoman hilpeää tai hilpeän lohdutonta oli Hilkanpäivän (27.11.) uutisessa, jossa kerrottiin auringon nousuajoista Helsingissä, Oulussa ja Utsjoella:

aurinko_nousee

Mikä pimeydessä pelottaa tai ahdistaa? Kansanrunousarkisto järjesti vuonna 2006 kyselyn suomalaisten pimeän pelkoon liittyvistä kokemuksista ja käsityksistä.

Suurin osa keruun vastaajista on syntynyt 1940- ja 1950-luvuilla, joten osan peloista ymmärtää: pelätään sotaa, desantteja, sotavankeja, kovia ääniä. Pimeys olikin erityisen läpitunkevaa sotavuosina, jolloin pimennysverhot sulkivat kotien vähäisenkin valontuikkeen sisätiloihin.

Yön pelkoja ovat myös rosvot, sudet, karhut tai taivaalla leiskuvat revontulet. Maaseudun tapa säilyttää vainajia riihissä ennen hautausta aiheutti myös pelontunteita hämärissä tai pimeässä kulkeville. Minna Pyykön maailma -ohjelmasarjassa Irma-Riitta Järvinen kertoo näistä peloista, keruusta ja sen tuloksista.

Lastenkasvatuksen tavoitteina olivat vanhassa agraariyhteiskunnassa vanhempien kunnioitus, tottelevaisuus, työteliäisyys ja sosiaalisuus. Ruumiillisen kurituksen tai sillä uhkailun lisäksi vanhemmilla oli apunaan loputon joukko yliluonnollisia olentoja. Yleisin lasten pelotuksissa käytetty hahmoista oli mörkö. Se on musta, karvainen, ruma ja se asuu kaikkialla, tavallisimmin jossain pimeässä paikassa: riihessä, ladossa, navetassa, saunassa, uunin päällä, muurin tai oven takana, metsässä, viljapellossa tai kaivossa, sängyn alla tai kaapissa. Mörkö liikkuu arvaamattoman nopeasti ja kulkee mistä tahtoo. Se on kammottava olento, joka tavoittelee lapsia, jos he tekevät pahaa tai ovat tottelemattomia. Himangalla kerrotaan mörön pimeän tullen saapuvan metsästä kuuntelemaan ikkunan taakse, onko talossa pahoja lapsia. Pientä lasta koetettiin saada tottelemaan uhkauksilla ja pelottelemalla. Jos lapsi pyrki ulos, niin peloteltiin: ”Älä mene ulos, mörkö tuloo! Älä mene ulos, hiiri tuloo! Älä mene ulos, kuohari tuloo ja kuohittoo! (Näin sanottiin pikku pojille.) Älä mene ulos, kössi tuloo! (Kössi on sama kuin mörkö.) Älä mene ulos, kurkko tuloo! ( Kurkko on myös sama kuin mörkö.).” SKS. KRA Samuli Paulaharju 1930, Puolanka.

Nykylapsille mörkö lienee tutuin Tove Janssonin muumikirjoista. Kaikkien aikojen suosikkini suurista selviytymistarinoista on Taikatalvi. Siinä Muumipeikko herää kesken talviunien ja joutuu kohtamaan aivan uudenlaisen, talvisen ja pimeän maailman: ”– Kaikki katsoivat jäälle. Siellä istui Mörkö. Tuli heijastui hänen pienistä, pyöreistä silmistään, mutta muuten hän oli vain valtava, muodoton harmaus. Hän tuli suoraan nuotiolle ja istuutui siihen sanomatta sanaakaan.”

Sirke Happosen Muumioppaan mukaan Mörkö on itse yksinäisyys ja pimeys, kylmä kallionmuotoinen hahmo. Jalkoja ei kuvata, ainoastaan helmat, jotka laahaavat Mörön ympärillä, kun hän kulkee. Silloin maa jäätyy hänen allaan, kukat kuolevat ja lehdet tippuvat puista. Paikassa, jossa Mörkö on kerran istunut, ei mikään koskaan kasva.

Meidän maailmamme möröt ovat sisäpuolella tai aivan kintereillämme: synkät ajatukset ja muistot painavat kuin kivinen laahus, jota tulee raahanneeksi mukanaan. Möröt kasvavat ja kehkeytyvät monista syistä. Voi olla, ettei ole tullut kuulluksi, nähdyksi tai ymmärretyksi. On kohdeltu väärin, jätetty yksin tai ei ole jätetty yksin, rauhaan. Pimeässä möröt ovat vahvimmillaan, etenkin aamuyöllä kello neljä.

Pimeän pelko -keruun eräs vastaaja kuvaa hyvin nykyihmisen pelkoja: ”Jos pimeydestä ja sen pelosta tehdään vertauskuvallinen ja sillä määritellään kaikkea vierasta ja tuomittavaa, tarvittaisiin luotettavat kriteerit. Niitä on todella vaikeaa, mahdotonta laatia. Siinä käy niin, että minä tuomitsen sen, jota en tunne ja moni muu tuomitsee minut. Itse tunnen pelkoa ns. putkinäköisyyden edessä. Jos me näemme vain tietyt asiat ja tavoitteet, jää hyvin paljon valoa sivuun, pimentoon. Fundamentalismi ja aina vain yleistyvät terrorismi ovat käsitteitä, joita pelkään kuin pimeää. Tiedon puute onkin varmasti monen tuomitsemisen takana, tiedon puute, ja sen aiheuttama pelko. ”

Irma-Riitta Järvisen mukaan pimeän pelko yhdistyy pohjimmiltaan kuoleman pelkoon. Yö ja pimeys ovat tavallisesti myös vanhojen kummitustarinoiden näyttämönä. Jos kuoleman on kokenut läheltä, voi pelosta päästä lopullisesti eroon, koska ei ole enää mitään pelottavaa. Haudassa lepäävä ihminen on rakas läheinen. Pelosta puhuminen ja kirjoittaminen koettiin keruuvastauksissa ehdottoman terapeuttisena.

Ilman pimeyttä ei kuitenkaan olisi valoa, ne kulkevat käsi kädessä. Ilman talven pimeyttä emme pystyisi iloitsemaan kevään valosta: ”Nyt minulla on kaikki, Muumipeikko sanoi itsekseen. Minulla on koko vuosi. Talvikin. ”

Rauhallista joulunaikaa ja valoa tulevalle vuodelle!

Omistettu Ulla Lipposelle (1941–2015)

Liisa Lehto

Arkistotutkija Liisa Lehto on työskennellyt SKS:n arkistossa vuodesta 1984 ja on keskittynyt arkiston moninaiseen asiakas- ja tietopalveluun. Omimpia alueita hänelle ovat kansanusko, uskomustarinat ja erilaiset muistitietoaineistot. Erityisesti karjalainen muistitieto ja kotiseutumatkailu ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteina.

2 vastausta artikkeliin ”Pimeys

  1. Hyvin kirjoitettu, monipuolinen pikku artikkeli.
    Ja kaunis omistus ystävällemme Ullalle!

  2. Onko kukaan tehnyt tästä aiheesta folkloren puolelta kirjaa? Kaunokirjoista löytyi Paavo Haavikon teos.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.