Pettymys, täyttymysten äiti

En pidä häpeänä vain sitä, että syntyperäinen suomalainen ei runouttamme tunne, vaan sitäkin, ettei hän sitä ihaile.

Kirjoitti Henrik Gabriel Porthan vuonna 1766 tutkimuksessaan suomalaisesta runoudesta Dissertatio de Poësi Fennica.

Tätä ihailtavuuden vaatimusta Matti Kuusi ironisoi teoksen Kalevalaista kertomarunoutta (SKS 1980) saatesanoissa seuraavasti:

Tosiasia on, ettei audiovisuaalisista puitteistaan riisuttu, savupirttiympäristöstään painokoneeseen siirretty aito kansanrunoteksti hevin sytytä nykysuomalaista. Hän odottaa runolta, kansanrunoltakin, kaarlosarkialaista loistoa tai paavohaavikkomaista luistoa – ja pettyy. Jotakin on siis tehtävä tekstille, tai nykysuomalaiselle.

Kuusen sanat tekivät vaikutuksen opintojen alkutaipaleella. Sittemmin erilaiset aineisto-odotukset ja niiden täyttöyritykset ovat mietityttäneet osana toimenkuvaa, sekä lähempää että kauempaa tulleita asiakkaita palvellessa. Arkistopettymysten lajeista ja käyttötarkoitusten typologiasta voisi askaroida mielenkiintoisia ristiintaulukointeja.

Kotiseutututkija haluaisi ymmärrettävästi löytää omasta paikastaan jotain tuttuihin henkilöihin liittyvää, kohottavaa ja läheisistä kulmakunnista edukseen erottuvaa. Yhden tai kaksi kolmesta hyvästä voi saadakin. Kahlattavaa riittää oikeassa kunnassa, mutta jokin kohtalon oikku on suonut parhaat tapaukset naapurikylän puolelle. Tiedot ovat muutenkin ristiriitaisia, murre väärin kirjoitettua ja ruokottomuudet vallitsevia.

Yhteen teemaan kuten perinnelajiin tai työalaan keskittyvän populaarijulkaisun toimittaja tahtoisi runsaasti hyviä, tuoreita tarinoita. Niitä kelpaisi valikoida, sitä vartenhan on kortistoja ja valmiita keruuaineistoja. Urakka virttyy, kun parhaat jutut ovat samoja loppuunkuluneita ja loput kuivanpuoleisesti esitettyjä. Kaskukirjan tekijälle kokonainen maakunta muuttuu äkkiä huumorintajuttomaksi. Sepästä tuntuu, että seppiä syrjitään, kun räätäleitä tulvii kaikista laatikoista.

Tieteentekijä saapuu janoten aineistoja, jotka löytyisivät helposti, mieluiten sähköisesti ja sähköisinä, ja mahdollistaisivat luotettavia ja päteviä tutkimustuloksia. Kuinka muotoilisi työn ohjaajalle tai vastaväittäjälle, ettei jaksanut perehtyä kaikkeen tarjottuun, ei saanut selvää käsialoista eikä oikein osannut merkata viitteitä. Kertojat vaikuttivat sitä paitsi epäilyttävän hyviltä – eikö tavallisen ja siten edustavan informantin kuuluisi oikeastaan olla huono?

Taiteilija hakee elämyksiä, ideoita, jotain tuotantoonsa sovellettavaa. Miksi joulumusiikin tekijälle ei ole yhtään kansansatua Korvatunturin pajasta? Miksi romaanikirjailija ei saa vapaasti lukea 2000-luvun syrjäytyneistä? Miksi tuima virkailija kyselee kaikkea ja tarjoaa luetteloita, mutta mistään ei pilkota salaperäinen kadonnut muistiinpanon repale?

Kävijöitä riittää silti, ja päivistä jäävät yleensä päällimmäisiksi paremmat. Palvelutiskin molemmin puolin saatetaan jopa ottaa tyytyväinen takakeno ja harmitella korkeintaan Helsingin syrjäistä sijaintia. Tavallinen on myös asiakkaan tunnustus, ettei oikeastaan löytänyt sitä mitä tuli etsimään, mutta koukuttui matkalla johonkin vielä kiinnostavampaan. Näihin harha- ja löytöretkiin olisi useamman suotava itselleen mahdollisuus.

Yksi vastaus artikkeliin ”Pettymys, täyttymysten äiti

  1. Jos kansanrunousarkiston salin seinät voisivat kertoa, juuri tuo toiveiden, ihmetyksen ja lievien pettymysten hyrinä ja supina sieltä kuuluisi. Nimimerkki n. 10 v. sivusta seurannut

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *