Kiven veljekset keskustelijoina: 7 profiilia

Tähän aikaan vuodesta Jukolan veljekset viettäisivät kolmatta viikkoaan Impivaarassa. Mitä he tekisivät siellä kaikkein eniten? – Puhuisivat.

Noin puolet Aleksis Kiven romaanista koostuu veljesten ja muiden henkilöiden keskusteluista, jotka on merkitty näytelmäkirjallisuuden tapaan puhujien nimet mainiten. Puolitoista vuotta sitten päätimme kollegoideni Niklas Alénin ja Ossi Kokon kanssa selvittää, millaisilta Kiven veljekset näyttäisivät, jos heidän keskustelujaan ja repliikkejään analysoisi sanatasolla tilastollisesti. Oliko August Alhqvist oikeassa todetessaan, että Seitsemän veljeksen ”henkilöt ovat varjoja, jotka puhuvat ja toimivat kaikki samalla tavalla”? Vai osoittaisiko koneellinen analyysi selviä eroja veljessarjan sisällä? Mitä veljesten keskusteludynamiikka kertoisi heistä ihmisinä?

Lue loppuun

Kirjeiden internet nälkäavun väylänä

Autonomian kauden kirjeenvaihtojen verkkojulkaiseminen, kun se joskus toteutuu, tulee mahdollistamaan tuon ajan toimijoiden sosiaalisten suhteiden tarkastelun aivan uudella tavalla. Se tuo näkyviksi sosiaaliset verkostot, joissa eri puolilla Suomea asuneet autonomian kauden toimijat elivät ja vaikuttivat.

Elias Lönnrotin laaja kirjeenvaihto, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuottaa verkkoon kaikkien luettavaksi (Elias Lönnrotin kirjeenvaihto), oli osa aikansa internettiä, kirjeenvaihdon verkostoa. Yhden esimerkin kirjeenvaihdon kautta tapahtuneesta sosiaalisten suhteiden vaikutuksesta tarjoaa Kajaanin piirilääkärin kirjeenvaihto Helsinkiin niin ikään lääkäriksi opiskelleelle Lars Isak Ahlstubbelle (1804–1870). Lönnrot oli työskennellyt hänen kanssaan jo Helsingin vuoden 1831 koleraepidemian aikana. Ahlstubbe oli Lauantaiseuran jäsen, se lihavaksi mainittu, jonka sairastaessa muut lauantaiseuralaiset hyväntahtoisesti totesivat hänellä olevan ”vikaa läskissä”.

Lue loppuun

Räyhähenkien jäljillä arkistossa

Mellastavia piruja käsittelevän suomalaisen tarinaperinteen juuret ovat eurooppalaisessa poltergeist-traditiossa, joka on saanut vaikutteita sekä kristillisestä paholaisuskosta että kansanomaisista demonikäsityksistä. Perinteentutkimuksessa poltergeistilla eli räyhähengellä tarkoitetaan mellastavaa yliluonnollista olentoa tai henkeä, jolle ovat tyypillisiä esineiden ja kivien heittäminen sekä erilaiset koputukset. Jacob Grimm, joka oli saksalainen filologi ja mytologi, määritteli 1800-luvun saksalaiseen talonpoikaiskulttuuriin perustuen, että poltergeistit asuvat talossa ja häiritsevät ihmisiä yöllisellä kolistelulla ja melulla sekä heittämällä kiviä ohikulkijoiden päälle. Kielteisiksi koetut häiriöt on eri kulttuurialueilla liitetty niille tyypillisiin uskomusolentoihin, esimerkiksi Suomessa piruun, tonttuun ja haltiaan.

Suomessa eniten julkisuutta saanutta poltergeist-tapaus tunnetaan nimellä Ylöjärven eli Martinin pirut. Tarinan keskiössä ovat Pirkkalan ja Ylöjärven talvikäräjillä 24. maaliskuuta 1885 käydyn oikeudenkäynnin pöytäkirjojen suomennokset, jotka sisältävät vastaajien ja todistajien silminnäkijälausunnot oudoista ilmiöistä.

Lue loppuun

Muitalusat gieddebargguin: sirdásago dutki čoaggin diehtu dutkojuvvon olbmuide / Kertomuksia kentältä: välittyykö tutkijan keräämä tieto tutkituille

Mun lean Iisku Juhána Juvvá ja Iŋggá Sárá Iŋggá Lemet, suomagiel namain Klemetti Näkkäläjärvi, sápmelaš kulturantropologa ja lingvista. Muitalan iežan gieddebargguid ja dutkamušaid birra Sámieatnamis. Barggan Lappi universiteahtas árktalaš álgoálbmotdutkamuša dutkidoavttirin. Dutkanfáddán lea dálkkádatrievdan ja dan váikkuhusat sámi eallinvuohkái, buresbirgejupmái, sámi kultuvrii ja sámi boazodollui. Čálán sihke suoma- ja davvisámegillii, ja mu čállosiid sáhttá čuovvut Unnánaš lasážiin dán jagi áigge.

Iežan válljen govva lea – earenoamážit visuála antropologiija dutkiide – máŋggamearkkašeaddji. Muitalannnai dán govas ja maid dat máksá veaháš dárkileappot.

Lue loppuun

Aineisto, joka aukaisee uusia teitä

Arkistotyössä tulee käytyä läpi suuriakin määriä aineistoja, ja silloin tällöin niistä tarttuu mieleen jotain erityistä, joka pysyy mielessä – usein pitkäänkin. Arkistoaineistoja kahlatessa vastaan tulee jatkuvasti liikuttavia kirjeitä, piirustuksia ja päiväkirjoja. Haastattelunauhat ja valokuvat avaavat eteen erilaisia ihmiskohtaloita.

Helmikuussa SKS käynnisti Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Kansallisarkiston kanssa Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeen (2018–2020). Hankkeessa kartoitetaan vanhoja ja vastaanotetaan uusia arkistoaineistoja, sekä haastatellaan inkeriläisiä paluumuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Tarkoituksena on säilyttää arvokkaat muistot ja sukujen tarinat, jotta ne jäisivät elämään ääninä, kuvina ja teksteinä arkistoissa. Ainutkertaiset muistot ja dokumentit yhdessä toistensa kanssa täydentävät poliittisista syistä pitkään vaiettua inkeriläisten historiaa, kun yksittäisten ihmisten kohtalot valottavat osaltaan suurempaa tapahtumien kulkua.

Lue loppuun

Lempeäksi pakotettu raparperi

Tiesitkö, että kaikkein maukkaimmat raparperinvarret kasvavat pilkkopimeässä ja ne kerätään kynttilänvalossa?

Englannin Yorkshiressa Carltonin kylän raparperitilalla saadaan jo helmi-maaliskuussa parasta mahdollista raparperisatoa, joka kasvaa suurissa vajoissa, ei avomaalla. Erityistä ei ole vuodenaika, joka kuulostaa meille aikaiselta, vaan kasvatushallien pimeys, jonka muuttaa hämäräksi vain korkeissa metallijaloissa palavat kynttilät. Eivätkä nekään valaise silloin, kun raparperit ovat yksin: sähkövalon sijaan perinteitä vaalivat kynttilät ovat satoa käsin keräämään tulleita ihmisiä varten. Hämärässä vajassa vallitsee rauhallinen, harras hiljaisuus.

Lue loppuun

Reunoilla vai keskellä? Suomenkielinen kirjallisuus Venäjän Karjalassa

Venäjän Karjalassa julkaistua suomenkielistä kirjallisuutta on tarkasteltu usein osana kansallisia kirjallisuuksia ja kulttuureja Venäjällä ja Suomessa. Se on nähty marginaalisena, perifeerisenä Venäjän kirjallisuuden osana ja alkuvaiheessaan Suomen työväenkirjallisuuden historiaan kytkeytyvänä. Neuvostoaikana se oli myös osa neuvostokirjallisuuden instituutiota, yhtenä ei-venäjänkielisenä, ns. kansallisena kirjallisuutena muiden vastaavanlaisten kirjallisuuksien joukossa. Venäjän Karjalan kirjallisuutta voidaan tarkastella myös eräänlaisena rajakirjallisuutena – tällä käsitteellä kirjallisuudentutkija Emily Hicks on kuvannut mm. Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaseutujen kirjallisuutta.  Rajakirjallisuudessa tulkinnan taustaksi valitaan liikkeessä oleva maailma ja kirjallisuutta kirjoittavat ihmiset, jotka ovat liikkeessä paikasta toiseen, ylittävät rajoja, kokevat olevansa kaiken välissä, kaiken rajoilla tai eivät missään. Rajakirjallisuudelle on myös tyypillistä, että se yhdistää kahden tai useamman vallitsevan kulttuurin koodistoa, useita kieliä tai eri suunnista avautuvia näkökulmia kuvatessaan arjen ilmiöitä tai sosiaalista todellisuutta.

Lue loppuun

Raamatullinen Maamme kirja

Kuten hyvin tiedetään, Zacharias Topeliuksen kirjoittamassa koulun lukukirjassa Maamme kirja hengellisyys ja kristillisyys on monessa paikassa esillä. Topelius käyttää muokattua Raamattu-pohjaista tekstiä monessa kohdin ilmaisematta suoraan, mihin Raamatun tekstikohtaan se viittaa. Niiden lisäksi hän käyttää usean alaluvun mottona suoraa Raamattu-sitaattia. Näistä motoista suurin osa on liitetty ensimmäisen ”Maa”-luvun alalukuihin. Sen lisäksi hän käyttää Raamattu-mottoja – erityisesti luterilaisen Ruotsin sotahistorian yhteydessä sekä myös viimeisessä pääluvussaan ”Kertomuksia Suomen uudemmasta ajasta”. Sen sijaan alaluvuissa ”Pakanallisia Jumaloita ja Sankarisatuja” sekä ”Kertomuksia Suomen katolisesta ajasta” ei Raamattu-mottoja ole yhtään. Hän on selvästi halunnut sijoittaa uskonnollisuuden evankelis-luterilaisen maan ja sen kehittymisen kuvaukseen.

Maamme kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1876 puoli vuotta alkuperäisen ruotsinkielisen ensipainoksen jälkeen. Kirkkoherra Johan Bäckvallin suomennos sai kuitenkin varsin paljon negatiivista kritiikkiä kielestään, joten Paavo Cajander pestattiin muokkaamaan suomennosta. Muokattu toinen painos ilmestyi jo 1878, joten alkuperäinen Bäckvallin versio ei kovin paljon ehtinyt levitä. Cajander pysyi 1800-luvun muokkausten tekijänä, joten siitä syystä ensi viikolla julkaistavaan Maamme kirjan digieditioon valittiin perustekstiksi teoksen 2. laitos vuodelta 1878. Sen lisäksi julkaistaan vertailuversioina myös vuoden 1915 laitos (21.), jonka päätoimittaja oli runoilija Otto Manninen, sekä vuoden 1944 laitos (47.), joka muodosti perustan Maamme kirjan viimeisille 20 vuoden painoksille (57.painos, 1965). Lisäksi julkaistaan myös ruotsinkielisen ensipainoksen Boken om Vårt Landin teksti, jota voi tarkemmin tutkiskella Svenska litteratursällskapet i Finlandin (SLS) toimittamassa Zacharias Topelius Skrifter -editiosta.

Lue loppuun

Pohjolasta Pohjois-Amerikkaan: Amandus Johnsonin atlanttinen historia

Teoksensa The Swedish Settlements on the Delaware 1638–1664 esipuheessa amerikanruotsalainen historioitsija Amandus Johnson (1877–1974) kuvaili, miten hänen viisi vuotta kestänyt arkistotutkimuksensa Ruotsissa, Hollannissa, Englannissa ja Suomessa oli tuottanut valtavasti uutta tietoa Uuden Ruotsin siirtokunnan poliittisesta historiasta. Swedish Settlements julkaistiin vuonna 1911, joten Johnsonin tutkimus oli alkanut vuoden 1906 paikkeilla.

Johnsonin urakka ei jäänyt Suomessa huomaamatta, sillä lokakuussa 1906 Hufvudstadsbladet raportoi ”kiinnostavista arkistolöydöistä.” Uutisen mukaan Johnson oli tehnyt tutkimustyötä Kuninkaallisessa kirjastossa, yliopistokirjastoissa, Kamariarkistossa sekä yksityisarkistoissa. Työ oli tuottanut ”odottamattoman hyviä tuloksia.” Tässä kohtaa nykypäivän lukijan on hyvä pysähtyä miettimään, kuinka monta kertaa hän on lukenut suomalaisista sanomalehdistä, kun historioitsija aloittaa arkistotutkimuksensa – puhumattakaan siitä, että kyseinen historioitsija olisi ruotsalainen ja toimisi Yhdysvalloissa.

Lue loppuun

Mikä matka – ja kenen matkakertomus?

Kansallisarkistossa Helsingin Rauhankadulla järjestetään torstaina 5.4. kello 12 alkaen Mikä matka! Romanien kulttuuriperintö Suomessa -yleisötilaisuus. Tilaisuudessa keskustellaan romanien kulttuuriperinnöstä sekä sen tallentamisesta eri muodoissa. Tilaisuuden suunnittelussa on ollut mukana sekä romaneja että muistiorganisaatioiden edustajia.

Mikä matka -tilaisuuden nimessä voi kuulla arvonantoa romanien 500-vuotiseen historiaan ja kulttuuriin Suomessa – moninaisia kansainvälisten yhteyksien kerroksia unohtamatta. Mutta mitäpä jos nimi suunnataankin kysymyksenä muistiorganisaatioille, tutkijoille ja perinteentallentajille? Kuljetun yhteisen matkan ytimeen nousevat silloin kysymykset siitä, kuinka keruumenetelmät ja muistiorganisaatioiden hankintapoliittiset linjaukset ovat vaikuttaneet siihen, mitä romanien kulttuuriperinnöstä kansallisiin ja paikallisiin kokoelmiin on päätynyt. Ja miten vastata esimerkiksi dokumentaristi Carmen Baltzarin tilaisuudessa esittämään puheenvuoroon, joka on otsikoitu Onko maailma valmis siihen että romanit kertovat itse omat tarinansa, omilla ehdoillaan?

Lue loppuun