Onnekas kertoja ja onnettomat tarinat

Inkerinsuomalaisten historia 1900-luvulla on karkotusten, lähtemisten ja paluiden historiaa. Osa Suomeen jatkosodan aikana siirretyistä inkeriläisistä jäi Suomeen, osa taas lähti Ruotsiin, mutta valtaosa palasi tai palautettiin Neuvostoliittoon. Pääsy kotiin Inkerinmaalle osoittautui kuitenkin vaikeaksi, ja inkerinsuomalaisten osaksi jäivät karkotukset, vainot ja systemaattinen syrjintä. Inkerinsuomalaisten paluumuuttohankkeen myötä inkerinsuomalaisia alkoi muuttaa takaisin Suomeen 1990-luvulta alkaen.

Näiden paluumuuttajien muistojen keräämiseen keskittyy Kansallisarkiston, Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun-hanke(2018–2020), johon sain osallistua Helsingin yliopiston järjestämän Muistitietotutkimuksen praktikumkurssin kautta. Kurssilaisille jaetut haastateltavat olivat enimmäkseen 1990-luvulla Suomeen muuttaneita inkeriläisiä, joiden muistoja kerättiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston kokoelmiin nauhoitettujen muistitietohaastatteluiden muodossa.

Äänitystarpeistoa. Kuva: Gary Wornell, SKS 2019.

Minkälaista tiedollista arvoa muistitiedolla on, ja mitkä asiat sen laatuun vaikuttavat?  Haastattelun avulla tuotettu muistitieto on perusluonteeltaan kerronnallista eli haastateltava ei ole pelkästään tiedon lähde, vaan myös kertoja, joka asemoi itsensä tietyllä tavalla suhteessa kertomukseensa. Oma haastateltavani oli 1940-luvulla syntynyt inkeriläinen, jonka tarina seuraili pitkälti inkeriläisten historian tunnetuimpia suuntalinjoja, jotka piirtyvät Inkerinmaalta Suomeen, Ruotsiin, Viroon ja kauas halki Venäjän.

Haastateltavani syntyi surullisen tilanteen keskelle: tekaistujen syytösten vuoksi hänen isänsä oli vangittu jo ennen hänen syntymäänsä, ja yksin jäänyt äiti, pieni lapsi ja äidin vanhemmat joutuivat pian lähtemään sodan jaloista Suomeen. Sodan jälkeen perhe palasi Neuvostoliittoon, koska haastateltavan äiti toivoi vielä löytävänsä vankileirille joutuneen aviomiehensä. Miestä ei kuitenkaan koskaan enää löytynyt, eikä perhe päätynyt kotiin Inkerinmaalle, vaan karkotukseen Keski-Venäjälle. Myöhemmin haastateltavan tie vei takaisin perheen kotiseuduille ja monen mutkan kautta lopulta 1990-luvulla takaisin Suomeen.

Haastateltavani piti itseään onnekkaana, sillä hän oli kaikesta huolimatta elänyt omasta mielestään melko turvallisen elämän. Hän ei ollut lapsena kärsinyt sodan aikana nälkää eikä heitteillejättöä, koska hänellä oli ollut aina monta aikuista hänestä huolehtimassa. Haastateltava oli inkeriläisyydestään huolimatta saanut hyvää kohtelua kouluaikoina venäläisiltä opettajiltaan, ”tsaarinaikaisilta vanhoilta rouvilta”, jotka pitivät tiukkaa kuria, mutta suhtautuivat oppilaisiinsa reilusti. Haastateltavan paluumuutto Suomeen oli ollut sujuva, ja hän viihtyi Suomessa hyvin, vaikkakin viime vuosina hänen inkerinsuomalaisena kohtaamansa syrjintä oli lisääntynyt. Puhuimme haastateltavan myöhemmästä henkilöhistoriasta hyvin rajallisesti, ja haastattelussa korostuivat hänen perheenjäseniltään perityt muistot, joissa hän itse oli vielä hyvin nuori. Haastateltava totesi minulle haastattelun jälkeen lähestulkoon anteeksipyydellen, että hänelle itselleen ”ei ollut tapahtunut mitään kauheaa”.

Syy välitettyjen muistojen korostumiseen oli mielestäni se, että haastateltava piti itseään onnekkuutensa tähden epäkiinnostavana kertojana, joka vain välitti muiden tarinoita eteenpäin. Haastateltavan omat muistot linkittyivät yhden yhdistävän teeman ympärille, joka oli hänen luotettavuutensa kertojana. Hän oli älykäs ja tiedonhaluinen ihminen, joka Suomeen saapumisensa jälkeen oli ensi töikseen suunnannut kirjastoon lukeakseen kaiken mahdollisen Inkeristä. Hän myös esitteli minulle omaa kirjakokoelmaansa, joka sisälsi monenlaista Inkeriä koskevaa kirjallisuutta historiasta muistelmateoksiin.

Haastateltavan oma kiinnostus Inkerin historiaan ei ollut minulle yllätys, mutta havaitsin sen kenties vaikuttaneen haastattelun sisältöön. Hän peilasi kertomiaan asioita historiantutkimukseen ja muuhun kirjallisuuteen osoittaen näin paitsi omaa lukeneisuuttansa, niin myös vahvistaen hänen kertomuksensa luotettavuutta. Haastateltava tuki toisen käden muistoja tutkimustiedolla, mikä todennäköisesti myös muokkasi hänen kertomuksensa rakennetta ja vaikutti siihen, minkälaisia asioita hän piti kertomisen arvoisina. Toisaalta hän häivytti omia kokemuksiaan ja oman perhetaustansa erityispiirteitä taustalle ilmeisesti siinä uskossa, että ne eivät olleet mitenkään erityisiä tai merkittäviä nimenomaan inkeriläisyyden kannalta.

Eniten minua lopulta jäikin mietityttämään vasta haastattelun jälkeen esiin tullut tieto haastateltavan isästä, joka oli pienenä poikana adoptoitu erääseen vainottuun vähemmistöön kuuluneesta perheestä. Tieto isän oikeasta nimestä ja sukulaisista oli hävinnyt, sillä isän vanhemmat olivat antaneet lapsensa adoptoitavaksi tutun inkeriläisnaisen sisarelle, mutta jättäneet syntymätodistuksen tuomatta kenties lasta suojellakseen ja paenneet Venäjältä.

Haastateltavan isä katosi lapsena biologisilta sukulaisiltaan ja myöhemmin uudestaan inkeriläiseltä adoptioyhteisöltään. Kertomus oli haastattelun yllättävin tieto, ja se muistuttaa muistitiedon erikoislaatuisuudesta siinä, että sen avulla kahdesti kadonneen miehen nimi ja tarina tallentuivat edes jonnekin, sillä mitään tietoja haastateltavan isän kohtalosta ei ollut koskaan löydetty. Tarina sai minut myös pohtimaan uudelleen sitä, miten haastateltava suhtautui itseensä, onnekkaaseen kertojaan, jolle ”ei ollut tapahtunut mitään kamalaa”. Ihminen, jolta oli viety niin paljon, piti kohtaloaan onnellisena, koska oli selvinnyt siitä kertomaan.

Muistitietohaastattelusta saatua tietoa muokkaavatkin monet asiat, joista yksi merkittävimpiä on haastattelutilanne. Kokeneempi haastattelija olisi ehkä osannut ohjata sitä eri poluille, mutta toisaalta minä en ollut ikäni ja enkä ehkä myöskään sukupuoleni johdosta uhkaava haastattelija siinä mielessä, että haastateltava koki pystyvänsä kertomaan minulle tarinansa ja monenlaisia muita asioita ilman, että olisin haastanut häntä omilla tiedoillani tai kokemuksillani.

Tiedon luonteeseen vaikuttavat kuitenkin muistojen ja kokemusten lisäksi myös haastateltava itse henkilönä. Haastateltavani luontainen analyyttisyys ja tiedonhaluisuus johtivat siihen, että hän pyrki kertomaan perheestään nimenomaan inkeriläisten historian näkökulmasta tukeutuen lukemaansa ja perustellen minulle omaa positiotaan onnekkaana, mutta luotettavana kertojana. Muistitietohaastattelussa esiin tullut tieto voi olla epäluotettavaa tai sen todenperäisyyttä voi olla vaikea tarkistaa, mutta toisaalta se voi tuoda esiin myös unohdettuja tai vaiettuja asioita. Onnekas kertoja voi kertoa niidenkin tarinan, jotka ovat olleet vähemmän onnekkaita.               

Iida Karjalainen

Iida Karjalainen on maisterivaiheen historianopiskelija Helsingin yliopistossa ja kirjoittaa parhaillaan pro gradu-työtään oppilaiden kulttuurisen identiteetin luomisesta ja muokkaamisesta ranskalaisen koulutusjärjestö Mission laïque françaisen kouluissa itäisen Välimeren alueen maissa 1920-luvulla. Kirjoittajaa kiinnostavat kielipolitiikan ja kansainvälisten projektien historia.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.