Onko maailmasta tullut pirullinen paikka?

SKS:n Puhuva kirjailijaKertova arkisto  -kirjailijahaastatteluhankeen päätteeksi sain kunnian haastatella Aulikki Oksasta. Ajattelin tuntevani kirjailijan tuotannon melko hyvin ja omistavani valtaosan hänen teoksistaan. Mielikuvat tekevät tepposiaan. Osoittautui, että tunnen hyvin ja omistan kotikirjastossani vain murto-osan kirjailijan laajasta tuotannosta.

Kirjailija Aulikki Oksanen. Kuva: Ulla-Maija Peltonen, 2016.

Kirjailija Aulikki Oksanen. Kuva: Ulla-Maija Peltonen, 2016.

Ensikosketuksen kirjailija Aulikki Oksaseen sain lukiossa, kuuntelimme äidinkielen tunnilla Love Recordsin Kenen joukoissa seisot (1970) levyä, jossa laulurunojen sanat olivat mukana. Levyllä Oksanen laulaa runojaan, jotka sävelsi Kaj Chydenius. Nimilaulurunon kiteytykset puolueettomista humanisteista korulauseineen, reikäleivästä, jossa reikä jää leipojan käteen ja suudelmista, jotka eivät täytä nälkäisten vatsoja, pistivät ajattelemaan. Kirjailijan kuvittamat runoteokset Emilia ja Suomi (1967) ja Maallisia lauluja (1974) tunnen hyvin, sillä hankin ne jo opiskeluaikoina. Saan yhä kirjailijan sanottavasta sytykkeitä pohtia tasa-arvon ja moraalin kysymyksiä. Samalla vakuutun kaunokirjallisuuden kyvystä käsitellä analyyttisesti yhteiskunnallista eriarvoisuutta, naisen ja miehen tasa-arvoa – ja sodan mielettömyyttä.

Koskettava lukukokemus oli Isosisko ja pikkuveli. Sain romaanin joululahjaksi 1973 isosiskoltani. Muistan, että teksti sävähdytti menneen painostavan varjon takia. Sota nyrjäyttää ihmisen sijoiltaan ja saa aikaan pahaa. Myöhemmin hankin Hevosen kuoleman (1966) ja Tykkimiehen sylin (1968), joissa käsitellään erilaisuutta ja sivustakatsojien vastuuta. Romaanin Järjen varjo (1996) luin pian väitöskirjani jälkeen, siinä liinavaatelaatikosta, nimikoidun tyynyliinan sisältä, löytyy ruskeaan voimapaperiin kääritty paketti, papereita punakaartilaistytön Alli Aleksandran järisyttävästä menneestä.

Raikkaan ironisen kuvitetun omaelämäkerran  Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia (2004) luin heti sen ilmestyttyä. Teos tarjoaa mahdollisuuden tavoittaa kirjailijan ajattelumaailmaa  ja tuotannon konteksteja.  Hän käsittelee romaaneissaan syrjään sysättyjen ja unohdettujen ihmisten todellisuutta, ”irrallisia ihmisiä, hylkiöitä, hulttioita tai mieleltään säröileviä”, ”väheksyttyjen ja vähäpuheisten ääniä”. – Ihmettelen, miksi en lukenut Runeberg-palkittua romaania Henkivartija (1991) heti sen ilmestyttyä yli kaksikymmentä vuotta sitten.

IMG_4697

Henkivartija syntyy kirjailijan sanoin ”ruman kalsealla vuosikymmenellä.” Jo kirjan kansikuva puhuttelee, Oksanen valitsi kanteen Ateneumin taidemuseossa näkemänsä Hugo Simbergin teoksen ”Enkelin siipiä kynitään”.  Henkivartijan päähenkilö on konkurssin tehnyt laatoittaja, työtön Ossi Lemponen, viinaanmenevä, ”vilkkuvasilmäinen” naistenmies. Romaanin alussa Lemponen lähtee vastahakoisesti sisarensa kanssa katsomaan isäänsä entisen kotipaikkakuntansa sairaalaan. Matkalla hän vaatii siskoaan pysäyttämään auton, koska hänellä on hätä. Tien penkalla seisoessaan Lemponen huomaa sattumalta varvikosta ”jonkun piruparan” lompakon. Tyhjään lompakkoon on painettu omistajan nimi. Sivulokeroa tutkiessaan Lemponen löytää kuitteja, joiden väliin on jäänyt Ässä-arpa. Lemponen nykäisee arvan taskuunsa ja heittää lompakon takaisin tienposkeen.

Kun he viimein pääsevät sairaalaan, isä on jo syvässä unessa, ei tajua tulijoita ja kuolee tapaamatta poikaansa. Lemponen ei koskaan lunastanut isänsä toiveita arvostetusta loppututkinnosta ja hyvin palkatusta asemasta. Isälleen hän oli sanonut, että ”hänellä on aina töitä ja kovatasoinen palkka juuri siksi, että pääkaupunkiseudulla oli niin valtava pula latinankielentaitoisista laattamiehistä”. Lemposen vaimo on jättänyt hänet toisen miehen takia, muuttanut ulkomaille ja vienyt lapset mukanaan. Paras kaveri on hänet pettänyt, mikä Lemposesta oli pahempaa kuin firman konkurssi. Lemposen moraali ei sulaudu kaiken kattavan kaupan moraaliin. Hän pitää kilpailua turhanpäiväisenä ja häntä vaivaa petoksen helppous. Tämä kaikki lamaannuttaa hänet, masentaa ja myrkyttää. Lemponen kokee, että hänen pelinsä on pelattu ja valitsee helpoimman tien: heittää hanskat tiskiin ja pesee kätensä kaikesta. Lemposen syndrooma on ”muistin kaatumatauti”, hän ei halua muistella mitään eikä altistua ”mielenmurtumiin”.  Sattumalta löytyneen arvan voittorahat, satatuhatta markkaa, hän päättää tuhlata mahdollisimman nopeasti – kapakkaelämään.

Kuolema kärkkyy Ossi Lemposta. Henkivartijassa ajattelun ravistelijoita reaalisen elämän ja kuvitteellisen maailman välillä ovat varis ja piru. ”Maailmasta on tullut pirullinen paikka”, tuumi piru, koska ”ihmiset hoitelevat pirun hommia sellaisella tarmolla”. Pirut tunsivat itsensä turhautuneiksi, niinpä yksi heistä päättää rakastua enkeliin. Sattumalta petollisenrakkauden” kohteeksi osuu Lemposen sinisilmäinen suojelusenkeli. Piru hoitaa Lemposelle uuden hengenpelastajan, sillä muuten enkelin petos taivaassa paljastuisi.  Kovan elämän kokenut, itsemurhan tehnyt nainen, joka eläessään oli rakastanut Lemposta, muuttuu pirun kynsissä varikseksi ja Lemposen henkivartijaksi. Hyvitykseksi nainen saisi tavata vielä kerran poikansa ja saavuttaisi rauhan, vapautuksen ihmisen muistista ja murheista: ”Minun tehtäväkseni oli annettu suojella kuolemalta Ossi Lemposta … ja näin tuli minusta varis, tunkioitten Tarzan, tuhkanharmaa henkivartija.”

Ossi Lemponen rimpuilee läpi romaanin kohti korkeampaa moraalia ja epäitsekkyyttä. Romaanin loppupuolella Lemponen päättää etsiä voittoarvan omistajan käsiinsä, hyvittää hänelle velkansa ja sovittaa syntinsä. – Miten Lemposelle käy, mikä on hänen kohtalonsa, jää lukijan pääteltäväksi.

Henkivartija käsittelee elämän peruskysymyksiä: rakkauden ja kuoleman arvoituksellisuutta, moraalia, tietämistä ja halua. Oksanen itse nimeää Henkivartijan ”arvojen murroksen kirjaksi” ja osoittaa kilpailuyhteiskunnan räjähdysalttiit seuraukset: itsekkyyden, julmuuden ja piittaamattomuuden.

Henkivartijan luettuani, tunnistan vielä selkeämmin arvojen murroksen tässä ajassa ja kysyn: Onko maailmasta tullut pirullinen paikka?

Ulla-Maija Peltonen

Ulla-Maija Peltosen akateeminen tausta on 1918 sisällissodan suullisen ja kirjallisen kerronnan tutkimuksessa ja hän toimii folkloristiikan dosenttina Helsingin yliopistossa. Vuosina 2008–2015 hän toimi SKS:n kirjallisuusarkiston johtajana. Tällä hetkellä Peltonen työskentelee Kansallista menneisyyttä rakentamassa ja tulkitsemassa – suomalaiset arkistoinstituutiot vallan verkostoina ja muistin paikkoina -tutkimushankkeessa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.