Onko fakta fiktiolle pahasta?

Hattulan kirkon seinämaalausten tekijöistä sekä maalaajia ympäröivästä yhteisöstä kertova kirja Rottien pyhimys on tänä keväänä saanut runsaasti mediahuomiota. Anneli Kannon romaanin päähenkilö on nuori nainen, Pelliina, joka tempautuu sattumalta mukaan “taiteen maailmaan”, eli Hattulan kirkon maalaajiksi värvättyjen taidekäsityöläisten joukkoon. Siirtymä yhteisön reunamilla elelevästä omituisesta tytöstä taiteilijuuteen tapahtuu nopeasti, ilman aikaisempaa kokemusta kuvista tai niiden tekemisestä. 

Tämän kevään kulttuuriuutinen on myös Suomen kansallismuseon uudistetun perusnäyttelyn Toista maata avaaminen. Siellä keskiajan osastoa on kevennetty vähentämällä keskiaikaisten sakraaliveistosten ja muiden katolisen uskon harjoittamiseen liittyvien esineiden määrää ja esineisiin liittyvää informaatiota.

Olen keskiajan taiteen tutkija, joten Kannon kirja ja Kansallismuseon näyttely sekä niiden vastaanotto kiinnostavat ja herättävät kysymyksiä. Mikä on tutkimustiedon merkitys kaunokirjallisissa teoksissa tai vastaavasti suurelle yleisölle tarkoitetuissa näyttelyissä?

Kannon jonkinlaista draamakomediaa edustaman romaanin näyttämö on Hattulan Pyhän Ristin kirkko. Tapahtumat kietoutuvat kirkon seinämaalausprojektin kautta taiteen olemuksen ja luovuuden pohdintoihin. Varsinaista draamaa syntyy romaanissa siitä, kun kirkon holvista roikkuva krusifiksi otetaan alas ja viedään suojaan sakastiin maalaustyön ajaksi. Veistoksen sisään kätketty reliikki eli pyhäinjäännös häviää ja kirjan päähenkilöä, Pelliinaa, syytetään sen varastamisesta. Koska Hattulan kirkon kolmesta säilyneestä krusifiksista vanhin, 1300-luvun puoliväliin ajoittuva krusifiksi lienee innoittanut kirjailijaa, tuon tässä kirjoituksessani esille veistokseen liittyvää ajankohtaista tutkimusta ja samalla hieman oikaisen krusifikseihin usein liitettyjä käsityksiä. 


Katri Vuola dokumentoimassa Hattulan Pyhän Ristin kirkon krusifiksia 2018.

Ensin muutama sana terminologiasta. Suurista krusifikseista kuulee usein vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa käytettävän triumfikrusifiksi-termiä. Kannon kirjassakin puhutaan virheellisesti triumfirististä niin sanotun Armonistuin-kuva-aiheen yhteydessä. Triumfi-termillä on aiemmin viitattu Kristukseen kruunattuna kuoleman voittajana, mutta se liittyy myös oletettuun ison krusifiksin sijaintiin niin sanotussa triumfikaareessa. Tällaisia kaaria on kuitenkin lähinnä varhaiskristillisissä basilikoissa. Hattulassa krusifiksi on ripustettu nykyiselle paikalleen korkealle holvikaareen alttarin edustalle vasta vuoden 1938 korjausten yhteydessä. Krusifiksia ei siis ole voitu laskea maalaustyön edellä alas katonrajasta, kuten Rottien pyhimyksessä kuvataan, vaan se on mitä todennäköisesti ollut lähellä seurakuntalaisia, katsottavissa ja koskettavissa. Yleisesti ottaen, Kannon kirjassa paikoin käytetty taidehistoriallinen terminologia (esim. ransk. travée) sopii mielestäni huonosti keskiajan ihmisen suuhun.

Krusifiksin alkuperäinen risti ei ole säilynyt, vaan nykyinen risti on 1700-luvulta. Risti on melko varmasti ollut ensin niin sanottu elämänpuuristi vihreine runkoineen ja puna-kultaisine, katkottuine oksineen. Krusifiksi on todennäköisesti saanut uuden värityksen tiilikirkkoon siirrettäessä tai sen seinien eri maalausprojektien yhteydessä: sitä ei ole siis käsitetty varjeltavaksi “antiikkiesineeksi”, vaan veistosta on muokattu aina uudelleen sen käyttötarkoituksen ja sijainnin muuttuessa: fragmentteja lukuisista värikerroksista näkyy nyt jo varsin huonokuntoisen krusifiksin lannevaatteessa.

Hattulassa ristiinnaulittua ei ole kuvattu voittoisana kuninkaana, vaan nöyryytettynä, inhimillisenä ja samaistuttavana, orjantappurakruunu ohimoillaan. Krusifiksiin tyylinsä ja materiaalinsa puolesta liittyvän ja väreiltään huomattavasti paremmin säilyneen Marttilan kirkon krusifiksin – osittain alkuperäisenä säilyneen – polykromian perusteella voidaan olettaa, että myös Hattulassa Kristus-figuurin ihoon on maalattu ruoskanjälkiä, mustelmia sekä haavoja ja veripisaroita. Samaan tapaan kuin Marttilassa, silmät ovat olleet suuret ja avoimet, katsojaan ja rukoilijaan kohdistetut. Yksityiskohtainen väritys yhdessä vartalon anatomian esiin veistämisen kanssa myös selkäpuolelta viittaa siihen, että veistosta on voitu tarkastella eri puolilta. Krusifiksilla on todennäköisesti ollut tärkeä rooli pääsiäisen ajan seremonioissa ja näytelmissä, joissa seurakuntalaisilla, kuten myös kirkon muilla veistoksilla, on ollut aktiivinen rooli. Mikäli krusifiksissa on ollut pyhäinjäännöksiä, ne on voitu upottaa Kristus-veistokseen tehtyyn koloon yhdessä siunatun ehtoollisleivän kanssa tai esimerkiksi pienissä kangaspusseissa veistokseen ripustettuna.

Keskiajalla käytössä olleiden väriaineiden koostumuksesta voidaan nykyisin saada tietoa suoraan esineestä, esimerkiksi EDXRF-spektrometrin ja polarisaatiomikroskoopin avulla: Marttilan krusifiksin alkuperäisessä intensiivisessä, kuparia sisältävässä sinisessä värissä on käytetty karkearakeista luonnon atsuriittia. Kolmion muotoisesta kylkihaavasta sekä käsien ja jalkojen haavoista on todennäköisesti pursunnut veistettyä tai muovailtua verta, jonka punaisen eri sävyt on saatu elohopeapitoista sinooperia ja lyijyvalkoista sisältävillä väreillä. Lannevaatteen kuunsirpissä, aurinko-/tähtikuviossa ja lannevaatteen reunuksen raidassa on käytetty kultaa, kuten myös Hattulassa silmämääräisen tarkastelun perusteella näyttäisi olevan.

Keskiajan kuvakulttuuri oli luonteeltaan hitaasti muuttuvaa ja toisteista. Taidekäsityöläisten luovuus ei sen nykyisessä merkityksessä juuri päässyt kukoistamaan: kuvien aiheet ja niiden sommittelu olivat perinteisiin sidottua ja aiheiden variointikin usein tilaajalähtöistä. Tämä ei kerro, kuten ei kuvien signeeraattomuuskaan, taidekäsityöläisten vähäisistä taidoista tai arvostuksesta: työhuoneita johtavat mestarit olivat usein arvostettuja yhteisönsä jäseniä, jotka vastasivat myös työnjohdosta, tuotteidensa myynnistä ja kuljetuksesta sekä alihankintoina tehtyjen töiden valvonnasta.

Vanhan taiteen tutkimus ohitetaan usein tyylin ja muodon analyysiin jähmettyneenä elitistisenä tieteenalana, jolle inhimillinen ja arkinen on vierasta. Asia on päinvastoin: tutkimus kohdistuu ihmisen toimintaan ja vuorovaikutukseen materiaalisen kulttuurin kanssa. Tutkimus on myös monitieteistä ja siinä hyödynnetään uusimpia luonnontieteellisiä menetelmiä. Samaan aikaan taiteentuntijan rooli tuntuu yhä useammin annettavan sille, joka on uskaltautunut värikkäimpiin ja viihdyttävimpiin tulkintoihin. Kaunokirjallisuuteen tällaiset tulkinnat toki voivat kuuluakin. Mutta, kun esimerkiksi Kansallismuseon uudistetun perusnäyttelyn keskiajan kuvakulttuuriin ja esineistöön liittyvä tietopohja näyttäytyy ohuena ja esineisiin liittyvät tiedot ovat vanhentuneita tai jopa vääriä, on syytä miettiä, eikö tutkitun tiedon arvoa ja merkitystä ymmärretä.

Kansallismuseon näyttelyssä esineet on jätetty minimalistiseen ja kalseaan tilaan selviämään oman fragmentoituneen, visuaalisen olemuksensa varaan, häilyvän tarinan kuvituksiksi, irti historiallisesta ja tilallisesta kontekstistaan. Elina Räsäsen jo aiemmin Vähäisissä lisissä esittämät tarinallistamiseen liittyvät uhat näyttävät käyvän näyttelyssä toteen. Kansallismuseon kansainvälisestikin arvostetut keskiajan kokoelmat eivät siis pääse ansaitsemallaan tavalla esille. Näyttelyn keskiössä ovat pyhimyslegendat, joten yhtäkään krusifiksia ei ole esillä.

Veistokset ja muu keskiaikainen esineistö edustavat näyttelyssä toiseutta, ”toista maata”, jotain mennyttä ja käsittämätöntä, vierasta ja mykkää. Siksi näyttely kai kysyykin naiivisti ja ihmetellen – kuten Pelliina – vaikka sen pitäisi pyrkiä antamaan vastauksia ja lisäämään ymmärrystä. Yleisön huomioiva kokemuksellisuus ja saavutettavuus eivät sitä estä.

Onko tutkittu tieto sitten niin vaikeasti löydettävissä, että se jää hyödyntämättä? Kyllä, osittain: keskiajan taiteeseen liittyviä tutkimuksia julkaistaan nykyisin usein vain artikkelimuodossa ja englannin kielellä, kansainvälisissä lehdissä. Tutkimustieto toisaalta myös vanhenee aikaisempaa nopeammin, joten keskiajan taiteen yleisesityksiäkin on hyvä aika-ajoin päivittää. Toisaalta uudet julkaisut ovat yleensä avoimesti saatavilla verkossa ja verkon kautta myös tutkijoiden tavoittaminen on aikaisempaa vaivattomampaa. Asiantuntijaan onkin hyvä olla yhteydessä: oman tutkimuskohteensa perusteellisen tuntemisen lisäksi hänellä on myös ymmärrystä ja tietoa tutkimuskentän tapahtumista ja ilmiöistä sekä siitä, millaiseen tieteenhistorialliseen viitekehykseen nykytutkimus asettuu. Lisäksi asiantuntijan tehtäviin kuuluu nykyään yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja tieteen popularisointi. Mutu-ihmettelyn sijaan asiantuntija etsii, kysyy, kyseenalaistaa ja uudistuu.

Hattulan Pyhän Ristin kirkon 1300-luvulle ajoittuva krusifiksi tulisi puhdistaa ja kiinnittää siinä vielä jäljellä oleva irtoava väri. Kuva: Katri Vuola 2018.  

Aiheeseen liittyviä lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta ja asiantuntijoita:

Katri Vuola

Taidehistorioitsija Katri Vuola työskentelee SKS:n tutkimusosastolla Kuvakalske-hankkeessa.

Lähteet:

  • Edgren, Helena 1997, Keskiaikaiset veistokset. Hattulan ja Tyrvännön kirkot, Suomen kirkot ─ Finlands kyrkor 20. Tampereen hiippakunta 1. Hämeenlinnan rovastikunta 1. Toim. Knapas, Marja Terttu. Helsinki: Museovirasto.
  • Hoffmann, Godehard 2006, Das Gabelkreuz in St. Maria im Kapitol zu Köln und das Phänomen der Crucifixi Dolorosi in Europa, Arbeitsheft der rheinischen Denkmalpflege 69, Landschaftsverband Rheinland, Worms: Rheinische Amt für Denkmalpflege, 15.
  • Hornytzkyj, Seppo ja Hanne Tikkala, Report on the EDXRF and PLM analysis of pigments on a medieval wood sculpture from Martinkoski, April 15, 2021. Julkaisematon raportti.
  • Liepe, Lena, The Presence of the Sacred: Relics in Medieval Wooden Statues in Scandinavia, teoksessa Noëlle L.W. Streeton & Kaja Kollaandsrud eds., teoksessa Paint and Piety: Collected Essays on Medieval Painting and Polychrome Sculpture, Archetype Publications: London 2014, 38-50.
  • Nilsén, Anna, Kyrkorummets brännpunkt : gränsen mellan kor och långhus i den svenska landskyrkan, från roman till nygotik, Stockholm: KVHAA 1991.
  • Räsänen, Elina, Hartaudellinen ruumis: haavat, syli ja kärsimys myöhäiskeskiajan puuveistoksissa, teoksessa Pyhät ja pakanat. Ihmisyyden kuvia. Suomen kansallismuseon julkaisuja 12, Teittinen, S. (toim). Museovirasto, Suomen kansallismuseo, Helsinki201542-54..
  • Waismaa-Pietarila, Mirja-Liisa 1983. Triumfkrucifixet i Tövsala kyrka och dess konservering, Finskt museum 1981, 88. årgången, red. Torsten Edgren, Finska fornminnesförening: Helsingfors, 43–57.
  • Vuola, Katri 2018, Krusifiksi Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Blogiteksti 17.9.2018 Katri Vuolan Kuvanveistoksia -verkkosivuilla.
  • Tulossa: Vuola, Katri 2021. Memorizing and Witnessing Christ’s Passion – New Perspectives on the 14th Century Polychrome Wood Crucifix in Marttila, Finland.

7 vastausta artikkeliin ”Onko fakta fiktiolle pahasta?

  1. Hyvä artikkeli. Tosin en ole lukenut kyseistä kirjaa enkä ole vielä käynyt Kansallismuseon uudistetussa näyttelyssä. Sen verran voin sanoa, että konservoidessa Marttilan krusifiksia oli hieno huomata se, että ihmiset olivat todella kiinnostuneita myös krusifiksin ”käyttö”historiasta ja materiaalisista faktoista. Ehkä tutkittu tieto ei ole helposti löydettävissä, mutta uskon, että ihmisiä kiinnostaisi ihan faktoihin perustuvat tiedot. Niissä kuvataan sen aikakauden hierarkiaa ja tapoja, ja sitä kautta saa laajemman kuvan.

  2. Kiitos, Liisa, kommentistasi. Parhaimmillaan keskiaikaisen taiteen tutkimus on juuri sitä, että esinettä/maalausta tutkitaan yhteisprojekteissa. Koska kirjalliset tiedot esimerkiksi keskiaikaisista krusifikseista alkavat aikaisintaan 1700-luvulta, ja silloinkin ne ovat lähinnä vain mainintoja krusifiksin olemassaolossa kirkkotilassa, itse veistokset ovat se tutkimuksen tärkein lähde. Marttilan krusifiksi-projekti, jossa olin mukana, osoitti, että kun seurakunnassa on intoa ja kiinnostusta omaa esineistö kohtaan, ja kun konservaattorit, materiaalianalyytikot ja taidehistorioitsijat toimivat yhdessä seurakunnan kanssa, voidaan saada uutta tietoa ja tulkintoja jopa 700-vuoden ikäisistä esineistä. Veistos voidaan sitten asettaa hartaudellisen, materiaaliseen ja tilalliseen viitekehykseensä tutkimuskirjallisuuden avulla. Krusifiksiin liittyvä tieteellinen artikkelini julkaistaan todennäköisesti syksyllä englanniksi, mutta se luo pohjan suomenkieliselle, populaarimmalle tekstille, esitelmällä jne.

  3. Hei
    Kiitos seikkaperäisestä ja hyvästä kirjoituksesta.
    Olen aikoinani kuunnellut Petterssonin luentoja kirkoista, mutta eivät muistaakseni olleet näin yksityiskohtiin meneviä.
    Suuri suru tuli Pohjanmaan palaneista puukirkoista.
    Kansallismuseon näyttelyä en ole vielä nähnyt, mutta voi olla, että yleisön saamiseksi on jätetty tutkittua tietoa pois. Vahinko.

  4. Katri Vuolan SKS:n blogi ”Onko fakta fiktiolle pahasta?” (28.5.2021) on kirvoittanut runsaasti keskustelua. Olen tutustunut kansallismuseon näyttelyyn ”Toista maata” ja Anneli Kannon kirjaan ”Rottien pyhimys” ja silmäillyt näyttelyyn liittyvää teosta ”Cursiaotis. esineitä, tarinoita 1100–1917”.
    Oman FB-virran pohjalta löydän useampia aihekokonaisuuksia. Kansallismuseo on yksi keskeisistä suomalaisista kulttuurihistoriallista instituutiosta. Sen näyttelyt/ylöspanot asettuvat osaksi historiapolitiikkaa – näin on mahdollista ajatella. Kysymys voi esimerkiksi kuulua: millaisen ja millä lailla rakennetun vision näyttely tarjoaa. Toki yksilöllisiä tapoja katsoa ja vastaanottoja on monia. Itse katsoin näyttelyn neljän muun uskontotieteilijän kanssa; kolme meistä on myös keskiajantutkijoita. Näkemyksemme ja kokemuksemme erosivat toistaan melkoisesti, kuten myös se millaisia tehtäviä ja odotuksia kullakin oli näyttelyyn nähden. Mutta eri lailla paikantuvat pohdintamme eivät poista institutionaalista tarkastelun mahdollisuutta (koenhan itseni ennen kaikkea kulttuurintutkijaksi).

    Katri Vuola on mukana Koneen rahoittamassa ”Kuvakalske”-projektissa, jossa tutkitaan fragmentaarisuutta pyhäksi koetussa esineessä. Vuolan blogin keskeinen huoli fokusoituu tutkimuksen monimutkaiseen suhteeseen muualla yhteisöissä luotuihin tuotoksiin – sepitteellisiin ja muihin kuvitteluihin esityksiin ja erityisesti nykytutkimuksen ohittumiseen niissä. Blogikeskustelun aloittivat (Vuolan kehotusta noudattaen) taidehistorioitsijat ja museotutkimuksen edustajat. Myöhemmin keskusteluun on tullut mukaan muiden tieteenaloja edustajia ja kulttuurisesti kiinnostuneita kansalaisia. Olennaisena ongelmana on tieteenalojen eriytyminen, joka on omalta osaltaan estänyt keskusteluja kokoavien foorumien syntymistä.

    Toisaalla historioitsija Jukka Kortti pohtii ja määrittelee historiakulttuurin ja historiapolittikan merkitystä historian esityksissä. Hän on mukana Koneen rahoittamassa monitieteellisessä hankkeessa ”Suomen tarinat: historiakulttuuri, taide ja muuttuva kansalaisuus.” Hän kirjoittaa Suomen Historiallisen Seuran blogissa Suomen tarina muuttuvassa historiakulttuurissa (10.6.2021) kansallisen kulttuurin monimuotoistumisesta ja käsittelee myös kansallismuseon osallisuutta prosessissa. Hän nostaa esiin myös kysymyksen siitä ”miten akateeminen historiantutkimus resonoi esteettisen historiakulttuurin kanssa”.

    Kolmas asiakokonaisuuteen liittämääni teksti löytyy ”Kieliö – sekalaista aattelehdintaa kielestä ja kielistä” blogista, jonka ylläpitäjä on Wienin yliopiston fennougristiikan professori Johanna Laakso. Hän kertoo ”Tieteen arvosta ja tieteen ekosysteemistä” (13.6.2021) kilahtaneensa lukiessaan Kansallismuseon ”Toista maata”-näyttelyn verkkosivun tekstiä. Hän kirjoittaa: ”siinä halutaan murskata monien kielitieteellisesti sivistymättömien maallikkojen hellimä myytti ”puhtaasta” ja ”alkuperäisestä” suomen kielestä, tehdä selväksi, että muutokset ja ”vieraat” vaikutteet ovat olennainen ja välttämätön osa jokaisen kielen elämää. Se on ihan oikein ja totta. Mutta siitä huolimatta kaikki kielet eivät todellakaan ole sukua toisilleen, eikä varsinkaan ”kaikki” suomen tai missään muussakaan kielessä ole ”lainaa”. Laakso erittelee ja analysoi verkkosivun tekstiä yksityiskohtaisesti.

    Itse koin näyttelyn pirstaleisena ja ”ikään kuin vastaiskuna” nykyiselle aitoa, sekoittumatonta suomalaisuutta vaativille diskursseille. Tämä korostui nimenomaan kirjallisten oheistusten kysymyspatteristoissa. Olin yllättynyt lukiessani näyttelyyn liittyvää teosta, jossa kerrottiin näyttelyn kokoamisen ideana olleen kabinettikaapit, joihin kurkistelija (katselijat) johdatettiin. Vaikka tunnen jonkin verran museoiden historiaa ja kuriositeettikabinettien merkitystä siinä, en ymmärtänyt käveleväni tekijöiden katsojille valitsemien, avaamien ja uudelleen koostamien museoiden varastokaapistojen keskellä.

    Tutkimuspoliittisia ja temaattisesti tärkeitä teemoja on mielestäni useita, joista tässä olen käsitellyt yhteisten keskustelujen ja keskustelufoorumien tarpeellisuutta ja tuonut esiin esimerkinomaisesti eri tahoilla ja erillään olevaa jo esitettyä tietovarantoa. Laitankin viestini mainitsemilleni tahoille ja toivon keskustelujen jatkuvan.

    Katri Vuola: http://neba.finlit.fi/blogi
    Jukka Kortti: http://www.histseura.fi/tag/historian-kaytto/
    Johanna Laakso: https://kielioblog.wordpress.com

  5. Kansallismuseon ”Toista maata” -näyttely on tosiaan ainakin vanhemman taiteen ja esineistön osalta ongelmallinen monella tapaa. Vähäisten esinetietojen lisäksi näyttelyteksteissä on lukuisia virheitä.

    Tuon tässä esille yhden hämmentävän esimerkkitapauksen. Maskun kirkosta peräisin olevasta epitafikaapista kerrotaan näyttelyssä seuraavaa:

    ”Maskun kirkossa esillä olleessa taulussa on kirkkoherra Henrik Hoffmanin (1599–1666) ja tämän puolison Hebla Pietarintytär Gallen kuvat. Taulua pidetään Suomen ensimmäisenä yksityishenkilöiden muotokuvana. Taulu on kiitos- eli votiivilahja, jollaisia annettiin kirkoille rukouksen täyttymisestä.”

    Tämä ei pidä paikkaansa, kyseessä ei ole votiivilahja tai -taulu. Ajatus edustaa vähintään 50 vuotta vanhaa tutkimusparadigmaa. Esine on epitafi eli muistotaulu, tarkalleen ottaen epitafikaappi.

    Kukaan tutkija ei varmasti esitä tämän olevan ensimmäinen Suomen maaperällä valmistettu muotokuva, mikäli näyttelytekstin sanamuodolla tätä tarkoitetaan. Vai Suomessa syntyneiden henkilöiden muotokuva? Suomessa syntyneen taiteilijan tekemä? Lause on itsessään erittäin vanhakantainen ja kuvastaa taidehistorian kannalta jo kauan sitten hedelmättömäksi todettua ajatusrakennelmaa.

    Koska näyttely muutoin pyrkii kiitettävästi nostamaan naisia esille, olisi tässä voitu kertoa myös Hebla Gallen elinvuodet (1588–1650). Edelleen katsojaa voisi kiinnostaa, että Heblan kuva on maalattu tämän ollessa 52-vuotias. Kuvan alla olevan, epitafeissa tyypillisesti toistuvan tekstin ”Te tenet aula nitens Nos lacrymosa dies” olisi voinut kääntää katsojan iloksi (Sinun osanasi on loistava sali, meidän kyyneleinen päivä).

    Kummallista on se, että Maskun epitafista on tarjolla oikeaa ja yksityiskohtaista tietoa Kansallismuseon 1600-luvun asiantuntijan, intendentti Jouni Kuurneen kirjoittamassa ”Kuukauden esine” -sarjassa vuodelta 2014, joten ei voi kuin ihmetellä kuka näyttelytekstin on laatinut. https://www.kansallismuseo.fi/fi/kuukauden-esineet/2014/muistotaulu

    Tuija Tuhkasen vuonna 2005 julkaiseman väitöskirjan avulla Maskun epitafikaapin voi suhteuttaa muihin Suomessa säilyneisiin epitafeihin (s. 203–205). https://www.doria.fi/handle/10024/4110

    Muistutettakoon tässä myös mieleen, että Kalevalaseuran vuosikirjan 2007 nimi (ja teema) oli ”Menneisyys on toista maata”. ”Toista maata” -näyttelyn nimeä ei voine pitää erityisen innovatiivisena.

  6. Miksi Kannon romaani edustaa muka ”draamakomediaa”? Ensinnäkään sellaista lajimäärettä ei ole, toiseksi se viittaa näytelmäkirjallisuuteen, jota Kannon romaani ei edusta, ja kolmanneksi: miksi komediaa? Kannon teos on mainio romaani traagisine ja koomisine piirteineen. Mitä faktan ja fiktion yhdistymiseen tulee, sellaista romaania ei olekaan, joka ei sisältäisi faktaa, mutta fiktio kirjoitetaan toki fiktion ehdoilla. Kannon romaani ei ole historiantutkimusta, mutta se osoittaa, että hän on hyvin perehtynyt aiheeseensa. Romaania ei olisi kuitenkaan syntynyt ilman vapaata mielikuvituksen lentoa.

    • ”Useissa artikkeleissa ja uutisissa oli nimittäin nostettu esille paitsi romaani kirjallisena tapauksena, myös kirjailija Kanto jonkinlaisena Hattulan kirkon maalausten asiantuntijana. Kirjailija on toki tehnyt valtavan ja osin hyvin ansioituneen taustatutkimuksen, mutta tämä ei varsinaisesti tee kenestäkään vielä asiantuntijaa.”

      Keskiajan kalkkimaalauksista väitöskirjaa valmisteleva Janika Aho kirjoittaa Rottien pyhimys -romaanin mediavastaanotosta, jossa kirjailija asetetaan väärään rooliin. http://www.glossa.fi/wp/?p=2051

Vastaa käyttäjälle Sari Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *