Omiminen, osallisuus ja omaisuus

Järjestin viime keväänä haltuuni päätynyttä kokoelmaa kirjeitä, muistiinpanoja, valokuvia ja kaikenlaisia lippusia ja lappusia 1840-luvulta 1990-luvulle. Kirjeet ja muistiinpanot oli kirjoitettu enimmäkseen ruotsiksi ja suomeksi, vaikka joukossa oli muunkielisiäkin tekstejä. Niistä hahmottui verkostoja ja ihmiskohtaloita, jotka ylittivät ennakko-oletusteni vastaisesti yhteiskunnalliset, kulttuuriset, kielelliset ja maantieteelliset rajat – nämä ihmiset ja heidän yhteydenpitonsa olivat ylirajaisia paljon ennen kuin tuota termiä ”ylirajainen” on ollut tarjolla. Yhdessä ääressä oli 1890-luvun alussa suomussalmelainen pientilallinen, joka kirjoitti hädästään vihtiläistä kartanoa emännöivälle sisarelleen ja antoi samalla toisen veljen osoitteen Hancockissa, Minnesotassa. Joukossa oli myös Svenska Normallyceumista kirjoittaneen ja Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa opiskelevan fennomaanisen kielenvaihtajan ostoslista ”Kirjallisuuden Seurasta” ilmeisesti aivan 1880-luvun alusta: Shakespeare, Vasenius, Kiven teokset, Kanteletar. Toisessa nipussa oli kirje Lead Citystä, Etelä-Dakotasta läheltä Wounded Kneen verilöylyn tapahtumapaikkaa ja vain vuosi sen jälkeen 1891.

Järjestämisen lomassa luin Olli Löytyn tuoretta teosta Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle aavistamatta, että kirjasta nousisi kiihkeä kulttuurikeskustelu kaanonista, rakenteellisesta rasismista, ylirajaisuudesta ja appropriaatiosta. En tarvinnut mitään aasinsiltaa yhdistääkseni eteeni levittämäni kirjeet ja muistilaput tämänpäiväiseen kiistaan: 1800-luvun lopun suomalaiset kielestä ja yhteiskuntaluokasta riippumatta olivat lastuja samassa maailmanlaajuisessa pyörteessä, jota Löytty pohtii setvimällä kirjallisuudentutkimuksen, kansallisten tieteiden ja kulttuuristen itsestäänselvyyksien vyyhtiä.

Olli Löytyn teoksen teemat ovat keskeisiä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle – vasitenkin kun kirjan avauksessa viitattiin seuran juhlasaliin ja siellä muutama vuosi sitten Mehdi Ghasemin kanssa järjestettyyn seminaariin erikielisistä kirjallisuuksista ja kirjailijoista Suomessa. 1800-luvun kansallisen identiteetin ja itsetunnon rakentaminen on jähmettynyt erilaisiksi instituutioiksi kuten SKS tai samaan aikaan luodut yliopistolliset oppialat, joista vielä vähän aikaa sitten puhuttiin ”kansallisina tieteinä”. Niitä voi ja on hyödyllistä tutkiskella myös ulossulkemisen välineinä, kuten Löytty tekee. Minua kiehtoo niiden sitkeys, resilienssi lainatakseni yhtä kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden muotitermiä. On kiinnostavaa, miten aatteellinen noste ja ajankohtaistarve institutionalisoidaan ja miten instituutiot ovat niin sitkeitä ja pitkäikäisiä – mm. kristilliset kirkkokunnat ovat hyviä esimerkkejä vuosituhantisista inhimillisistä rakennelmista, jotka näyttävät selviävän muuttuvien aikojen ja olosuhteiden tyrskyissä hämmästyttävän sitkeästi ja joustavasti. Kiinnostavaa on myös, miten instituutioiden luomisen käynnistänyt alkuaate eri tavoin vaikuttaa niiden piirissä myös niitä itseään haastaen.

Löytty käsittelee myös viitisen vuotta sitten Koko Hubaran kirjoituksesta roihahtanutta keskustelua kulttuurisesta omimisesta, appropriaatiosta. Keskustelun ytimessäon yritys jäsentää sitä, miten on sopivaa lainata ja soveltaa erilaisia kulttuurisia ilmauksia. Taustalla ovat keskustelut erilaisten riistettyjen alkuperäiskansojen tai muuten alisteisten ihmisryhmien identiteetistä ja sen hallinnasta: kuka ja miten voimme lainailla toistemme symboleja tai mitä tahansa kulttuurista ilmausta?

Olli Löytty puhuu ”kulttuurien luontaisesta vaihdosta” ja viittaa omiminen-sanan sisältämään ajatukseen yksityisomaisuudesta, jota hän pitää vieraana ajatuksena kulttuuristen lainojen yhteydessä. Niinpä Löytty haluaisi korvata omimisesta tai appropriaatiosta puhumisen korvaamalla sen puhumalla ”kulttuurisesta vallankäytöstä tai hyväksikäytöstä, kulttuuristen asemien hierarkkisuudesta, siitä että kaikilla ei ole samanlaista pääsyä itseään tai omaa ryhmäänsä käsittelevään keskusteluun ja että etnisten ryhmien esittäminen julkisuudessa on monella tapaa vinoutunutta ja epätasa-arvoista.” (Löytty 2021, 70). Tässä ei olla kaukana 1800-luvun nationalistien ohjelmasta: lähes kaikkialla Napoleonin sotien aikaisessa ja jälkeisessä Euroopassa suuri enemmistö oli vailla ”pääsyä itseään tai omaa ryhmäänsä käsittelevään keskusteluun” ja tietysti keskeisesti vailla pääsyä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tai elämisen edellytyksiin. Kyse ei olekaan siitä, että nationalistinen ohjelma torjuttaisiin vaan siitä, keihin kaikkiin se ulotetaan: miten erilaiset vanhat ja uudet vähemmistöt pääsevät osallisiksi sen hedelmistä.

Olen itse sitä mieltä, että termi ”appropriaatio” tai sen suomennos ”omiminen” on varsin käypä termi ja se sopii hyvin puhuttaessa kulttuurisesta vaihdosta ja lainaamisesta. Omiminen, vaihtaminen ja lainaaminen sisältävät kaikki oletuksen siitä, että kyse on jonkinlaisista hyödykkeistä. Kaikki nämä viittaavat käsitykseen siitä, että jollakin – yksilöllä tai ryhmällä – on omistusoikeus johonkin kulttuuriseen ilmaisuun, jonka voi vaihtaa, lainata, omia ja omistaa. Samalla tavalla kuin olemme pääsemättömissä joidenkin nationalististen identiteettiä, ryhmään kuulumista, sisä- ja ulkopuolisuutta ja niihin liittyviä tasavertaisia oikeuksia koskevien olettamien kanssa, olemme sidoksissa historiallisesti luotuun inhimilliseen fiktioon omistusoikeudesta ja yksityisomaisuudesta. Aivan samalla tavalla kuin keski- ja uuden ajan taitteessa Euroopassa käsitykset maanomistuksesta ja sitten erilaisten käsitteellisten hyödykkeiden omistamisesta muuttuivat niin, että meille tuttu tapa jäsentää inhimillistä yhteiskuntaa, taloutta ja oikeutta muotoutui, syntyi myös käsitys kulttuurituotteista, niiden tekijyydestä ja omistajuudesta.

Keskustelu ja kiistely kulttuurisesta omimisesta ovat tärkeitä. On väliä, miten voimme vaihtaa, lainata, omia ja omistaa kulttuurituotteita ja miten tuemme tai riistämme toistemme oikeutta määrittää ja hallita identiteettiään. Samalla vahvistamme käsitteellistä prosessia, joka on tehnyt nykymuotoisen kapitalismin, yksilönvapauden ja -arvon mahdolliseksi. Olemme pääsemättömissä kehityskuluista, jotka ovat synnyttäneet meidät, toimintaamme ylläpitävät instituutiot ja käsitteet.

Vaikka olemme riippuvaisia aikaisemmista käsitteellisistä luomuksista, yhteisestä kuvittelusta, oli kuviteltu asia sitten kansakunta tai jokin muu ”ethnos” jota sievistellen ja vähätellen ikään kuin sen uhkaa pienentäen kutsutaan etniseksi ryhmäksi, ei meidän ole syytä lannistua. Analysoimalla näitä käsitteellisiä rakennelmia, emme pääse niistä eroon, mutta toivottavasti opimme toimimaan niiden kanssa paremmin. Sama koskee ajatusta yksityisomaisuudesta tai rahasta, jotka kummatkin ovat nerokkaita käsitteellisiä keksintöjä ja kuvitelmia, joiden varaan olemme rakentaneet keskinäiset suhteemme ja järjestäneet yhteiselomme niin, ettei eturistiriitoja tarvitse ratkoa yksinomaan avoimella väkivallalla. Jäljelle jää rakenteellinen väkivalta, jota sitten yritämme eri tavoin lieventää ja säätää kohtuulliseksi, jotta takaisimme ihmisoikeudet ja yksilönvapaudet – nekin sellaisenaan nerokkaita käsitteellisiä innovaatioita ja kuvitelmia.

On syytä tarkastella menneitä ja mieluusti erityisesti nykyisiä itsestäänselviksi muuttuneita käsitteitä, olettamuksia ja instituutioita kriittisesti, jotta voimme työstää niitä edelleen, purkaa mitä on purettava, ja jatkaa rakentamista niistä palikoista, joita meillä on – toivottavasti niin, että osaamme sensitiivisesti jäsentää vuorovaikutusta, vaihtoa, lainaamista ja omimista inhimillisen toiminnan perusluonteena. Suhtaudun epäillen siihen, että voisimme välttää omimista, mutta voimme yrittää kuunnella, ymmärtää ja ilmaista, mitä eri kulttuuriset ilmaisut merkitsevät niiden käyttäjille. Feministisen liikkeen piirissä puhuttiin 1970- ja 80-luvulla näkyväksi tekemisestä, joka mahdollistaa aiempien käytäntöjen purkamisen, haltuunoton ja uusiokäytön korjaamalla sortavia rakenteita.

SKS rakennettiin nationalistisen idealismin varaan. Sama idealismi kannatteli kansallisten tieteiden, liike-elämän, koululaitoksen ja yleissivistyksen luomista. Monien yksilöiden idealismi kariutui tai joutui koetteille 1900-luvun kriiseissä, kuten kävi alussa mainitsemalleni idealistille ja kielensä ruotsista suomeksi vaihtaneelle fennomaanille. Mutta käsitteet, olettamukset ja instituutiot ovat kestäneet sitkeästi murrosaikojen läpi ja tietysti myös muuntuneet. Siinä me jatkamme omaa työtämme.

Tuomas M. S. Lehtonen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *