Oman elämänsä pyhiinvaeltajat

Latinankielen termi peregrinatio tarkoittaa kiertomatkaa. Keskiajalla se vakiintui pyhiinvaelluksen nimeksi. Kristinuskon pyhiin paikkoihin oli vaellettu varhaiskeskiajalta lähtien, mutta erityisesti 900- ja 1000-luvulla pyhiinvaellukset alkoivat todenteolla yleistyä. Niiden huippuaika oli sydänkeskiajalla 1100- ja 1200-luvulla.

Pyhiinvaelluskohteita oli monenlaisia. Englantilaisen 1300-luvulla eläneen Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinat ovat kertomuksia pyhiinvaeltajista matkalla Canterburyyn, Englannin kirkon tärkeimpään pyhiinvaelluskohteeseen. Suomessa pyhiinvaeltajat suuntasivat Hattulan Pyhän Ristin kirkolle, jonne tuli vaeltajia myös muualta Pohjoismaista. Tärkeitä kohteita olivat myös Turun hiippakunnan marttyyripiispan ja suojeluspyhimyksen Pyhän Henrikin vaiheisiin liittyneet paikat Köyliössä, Nousiaisissa ja Turun tuomiokirkossa, jonne hänen pyhäinjäännöksensä oli 1300-luvun alussa siirretty.

Koko läntisen kristikunnan merkittävimmät pyhiinvaelluskohteet sydänkeskiajalla olivat Jerusalem, Rooma ja Iberian niemimaan läntisessä nurkassa sijainnut Santiago de Compostela, josta oli 900-luvulla “löydetty” apostoli Jaakobin pyhäinjäännökset.

Pyhiinvaelluksilla sovitettiin erilaisia syntejä. Tarkkaan ottaen kukaan kadotukseen tuomittu ei voinut syntejään sovittaa, mutta sen sijaan oli mahdollista lyhentää kiirastulessa kärsittävää aikaa ennen taivaaseen pääsyä. Kiirastuleen jouduttiin keskiaikaisen käsityksen mukaan määräajaksi syntien sovitukseksi sen mukaan, miten pahoihin tekoihin oli maanpäällä syyllistytty. Nämä synnit saattoi sovittaa erilaisilla katumusharjoituksilla (penitentia). Täyden sovituksen (indulgentia) voi hankkia esimerkiksi osallistumalla pyhään sotaan uskottomia vastaan vaikkapa Itämeren pakana-alueilla, Pyhällä maalla tai Espanjassa.

Pyhiinvaelluksella saattoi tekijälleen olla toki muitakin motiiveja, kuten Chaucer antaa eloisassa teoksessaan ymmärtää. Viime kädessä kyse oli kuitenkin aina katumusharjoituksesta (penitentia) ja syntiensovituksesta. Hiukan varhaisemmassa merkityksessä peregrinatiolla tavoiteltiin myös Jumalan läheisyyttä. Termiä viljelivät ahkeraan varhaiskeskiajan kristityt irlantilaiset, joille peregrinatio merkitsi irrottautumista paikallisyhteisön tiukoista klaanisiteistä ja velvoitteista. He pitivät esikuvinaan Egyptin erämaahan paenneita kristillisiä erakoita, jotka askeesilla, itsensä kurittamisella ja yksinäisyydellä pyrkivät kuolettamaan lihansa ja pääsemään lähemmäs Jumalaa. Irlantilaiset munkit tulkitsivat lähiseutujen pakanamaat – ensin Englannin ja sitten Manner-Euroopan Friisinmaan ja Saksin – erämaaksi, jossa askeesi ja kontemplaatio eli mietiskely olisivat vaelluksen muodossa mahdollisia.

Myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan uskontohistorian tutkijan Peter Brownin mukaan peregrinatio yhdistyi eräänlaiseen keski-iän kriisiin (Peter Brown, The Rise of Western Christendom, 1996/2003). Pyhä Columba ja Pyhä Bonifatius ja moni muu irlantilainen ja englantilainen lähetystyötä harjoittanut munkki oli lähtenyt peregrinatiolleen täytettyään neljäkymmentä. Tässä vaiheessa oppinut, hurskas ja karismaattinen munkki olisi todennäköisesti joutunut ottamaan vastaan luottamustehtäviä omassa yhteisössään. Heistä olisi joko tehty luostariensa apotteja tai hiippakuntiensa piispoja. Paetakseen maailmallisia huolia (curae) he purjehtivat pois kotiseudultaan ja vaelsivat maihin, joissa heitä ei tunnettu ja ryhtyivät käännyttämään pakanoita.

Ehkäpä tämä maailmallisten huolien välttäminen – tai oikeammin vaihtaminen toisiksi vaellushuoliksi – oli myös monelle pyhiinvaeltajalle tärkeää. Niin kuin mikä tahansa seikkailu, vapauttaa matka hetkeksi totutusta maailmasta. Erilaiset matkustamiseen ja selviytymiseen liittyvät haasteet ajavat mielestä sitä muuten painavat toimeentuloon, uraan ja sosiaalisiin velvoitteisiin liittyvät mietteet. Jos matka vielä lyhentää edessä olevaa aikaa kiirastulessa ja ehkä lähentää sielua Jumalaan, niin mikä voisi olla sitä houkuttelevampaa?

Moderni turisti on tietysti kokonaan toisenlaisen maailman tuote kuin keskiaikainen pyhiinvaeltaja.

On virheellistä pitää pyhiinvaellusta suoraan turismin edeltäjänä, vaikka pyhiinvaellusoppaissa onkin hartauden harjoitukseen liittyvien tietojen lisäksi mainintoja paikkakuntien muista piirteistä kuten ruuasta, viinistä, majataloista ja prostituoiduista. Uskonpuhdistus katkaisi läntisessä kristikunnassa pyhiinvaellusperinteen ja se jäi myös katolisissa maissa jossain määrin sivuosaan. Martin Lutherin ja Jean Calvinin käsitysten mukaan oli absurdia ajatella, että ihminen voisi jollakin tavalla ostaa Jumalalta – joko teoilla tai rahalla – sovituksen synneistään. Vain Jumalan armo vapauttaa ihmisen. Myös kiirastulioppi sai uskonpuhdistajilta hylkäystuomion. Uskonnollisen kuohunnan ja sotien hiukan rauhoituttua syntyi uusi matkailumuoto, ns. Grand Tour, jonka aikana aatelismiehet kiersivät Euroopassa, opiskelivat, perehtyivät eri maiden tapoihin ja nähtävyyksiin. Useimmiten Grand Tour vei Alppien yli Italiaan, jossa matkailijat perehtyivät antiikin raunioihin ja muihin monumentteihin. Tämä matkailumuoto levisi vähitellen 1700-luvulla myös vauraiden porvarien keskuuteen. Erityisen innokkaita “touristeja” olivat englantilaiset gentlemannit.

Moderni turismi juontaa juurensa näistä maallistuneista “toureista”. Varsinaisesti se kuitenkin syntyi 1800-luvun kuluessa, kun uudet liikennevälineet ja lisääntynyt vauraus teki matkustamisen yhä useammalle mahdolliseksi. 1700- ja 1800-luvun taitteessa matkailijat löysivät Alpit ja Pyreneet, joista molemmista tuli kansainvälisesti muodikkaita seutuja, jonne perustettiin kylpylöitä, parantoloita ja kasinoita. Rautateiden rakentaminen ja ulottaminen vuoristoihin tekivät niistä myös keskiluokan matkakohteita. Samaan aikaan romantiikan muoti oli nostanut yläviistosta nähdyn maiseman ja ennen kaikkea ylevinä eli subliimeina pidetyt vuoret estetiikan keskiöön. Vuoristokiipeilystä tuli vauraiden brittiherrasmiesten, saksalaisten romantikkojen ja lopulta myös ranskalaisen yläluokan harrastus.

Teollistuva ja kaupungistuva maailma teki yhtäkkiä villistä luonnosta ihailunsa kohteen. Klassisessa estetiikassa kauniina oli pidetty harmonista kulttuurimaisemaa, jossa ihmisen työ näkyy sopusoinnussa luonnon kanssa. Toscanan kumpuilevat maisemat, oliivilehdot ja viinitarhat olivat tämän näkemyksen mukaan kauneinta, mitä kuvitella saattaa. Nyt jyrkänteet, synkät metsät ja myrskyävä meri nähtiin komeana ja ylevänä – ihmistä mahtavampana.

Epäilemättä moderni estetiikka sisältää uskonnollisia piirteitä. Samalla kun luonnon pakoista on ainakin kapeassa perspektiivissä irtauduttu, niin itse luonto estetisoidaan. Toisaalta luonnon mahdin ilmaukset nähtiin sisäistetyn maiseman heijastumina.

Moderni turisti – oli hän massaturisti tai individualisti – tyydyttää tietysti monenlaisia tarpeita. Hän saattaa etsiä paratiisillista joutilaisuutta, jossa aurinko helottaa, meri kimaltaa eikä arjen ponnisteluista ole tietoakaan. Hän saattaa hakea seiväsmatkan karnevaalia, transgressiivista kaikki kohtuuden rajat ylittävää juhlaa, jossa ruokaa ja juomaa on loputtomasti ja jossa arkipäiväinen hierarkia ja käyttäytyminen käännetään päälaelleen. Yhä useammin lomasta ja matkasta puhutaan välineellisesti keinona palauttaa työkyky, tarkoituksena on ladata akkua.  Kaupunkimatkailija taas suorittaa jonkinlaista Grand Tourin typistettyä muotoa kiertäessään monumentteja, museoita ja käydessään kulttuurikaupunkien teatterissa ja konserteissa.

Peregrination piirteitä matka saa, jos siihen liittyy jokin itsensä ylittämisen tai riskin ottamisen momentti. Läkähdyttämällä itseään suorittaa ikään kuin katumusharjoituksia, joilla sovitetaan vuoden aikana laiminlyötyä kuntoilua ja epäterveellisiä tapoja. Hiukan arkaaisempi muoto peregrinatiota oli kaiken tutun hylkääminen ja heittäytyminen vihamieliseen ja vaaralliseen maailmaan jumalaansa tavoittelemaan. En voi olla näkemättä tässä sukulaisuutta romantiikan ajan subliimin tavoittelulle. Vuorelle kiipeämisestä tehtiin itsetarkoituksellista. Vaikka on totta, että ylevää tavoitteleva romantikko saattoi samalla ajatella lähestyvänsä Jumalaa, ei se ollut mitenkään välttämätöntä. Kauneus, mahtavuus ja ylivertaisuus sinänsä riittivät. Mutta eikö tässä kaiken tavanomaisen ylittävän kokemuksen tavoittelussa ole jäänteitä erakon ja munkin pyrkimyksestä kohdata Jumala?

Oman elämän pyhiinvaellukselle ajava keski-iän kriisi voi tietysti ilmetä monella eri tavalla. Olennaista ei ole, ostaako moottoripyörän, lähteekö kävelemään Santiago de Compostelaan, eroaako puolisostaan vai tekeekö jonkin muun radikaalin suunnanmuutoksen arkielämässään. Olennaista on, että mahdollisuudet (tai niiden sulkeutuminen) ja yhteiskunnalliset velvoitteet osuvat yksiin tietyssä vaiheessa elämää – ja silloin tulee halu tarttua johonkin uuteen ja radikaaliin. Nyky-ympäristömme vaatii entistä enemmän sitoutumista yritykselle, uralle ja muille maailmallisille huolille. Vaikka valittavana ei olisikaan apotiksi tai lähetyssaarnaajaksi ryhtyminen, on irrottautumisen halu ja vapauden kaipuu voimakas. Miksi muuten matkustamme koko ajan kauemmas, etsimme uusia elämyksiä, ryhdymme harrastamaan milloin mitäkin ekstremelajia?

Peregrinatio sisältää kuitenkin myös kontemplatiivisen puolensa. Vaellus ei ole vain syntien sovittamista ja tilien tasaamista. Irtautuminen jokapäiväisestä ja tutusta maailmasta tuo mukanaan vaaroja mutta myös sielulle vapautta. Modernille ihmiselle vaellus tarjoaa myös hitauden ihmeen. Pyhiinvaeltajalle vastukset olivat esteitä, jotka pitivät häntä loitolla päämäärästä. Matkan hitaus ja hankaluus eivät olleet tavoite sinänsä, vaan suureen ja vaivalloiseen matkaan ryhtyminen oli osoitus katumuksen suuruudesta. Esteet pitivät häntä loitolla päämäärästä, Jerusalemista, Roomasta tai Santiago de Compostelasta. Moderni turisti – ainakin vaellusturisti – päinvastoin pitää vastusten kohtaamista matkansa yhtenä päämääränä.

Hitaudesta tulee arvo, kulkemisesta matkan tarkoitus ja esteistä – kuten vuorista – päämääriä. Kävelijä havaitsee ihmisen työn jäljet ja luonnon muodot uudella tavalla. Aikanaan kun vuoristosta tuli muodikasta, useimmille kiipeilijöille oli huikea yläperspektiivi jotain ennen kokematonta. Kirkkaalla ilmalla silmänkantamattomiin jatkuva maisema oli tasangon asukkaille häkellyttävää kokemus. Me olemme menettäneet osan tästä häkellyttävyydestä ilma- ja satelliittivalokuvien, lentomatkojen ja modernin mielikuvateollisuuden ansiosta. Sen sijaan hitaus, askel askeleelta polkuun, tiehen, koko seutuun tutustuminen on meistä monelle uutta. Harva meistä enää taittaa pitempiä matkoja jalan, on tuttu maiseman vähittäisen muuttumisen ja pitkään kävelyyn kuuluvien ruumiintuntemusten kanssa.

Käveleminen ei ole hidasta vain matkan taittamisena. Se on hidasta myös rasituksena. Tunti ja kaksi kuluu ilman, että tavallisissa oloissa tuntee merkittävää väsymystä. Myös ajatus alkaa kulkea hitaammin – ja vakaammin. Yksinkertaisista asioista tulee kaikkea muuta tärkeämpiä.

Niinpä moderni vaeltaja tekee muutakin kuin lataa akkuaan. Itse kävely muuttuu kaiken tarkoitukseksi – itsetarkoituksellisuuden kokemus on vapauttava ja sanoja pakeneva. Jotakin siinä on myöhäisantiikin rationaalisesta itseriittoisuudesta ja pysyvän lähestymisestä, keskiaikaisesta uskonnollisesta mietiskelystä ja Jumalan lähestymisestä (curae, maailmalliset huolet, unohtuvat) ja jotakin romantikon subliimista. Vuoren rinnettä kavutessani voin kyllä harmitella sitä, että talvella kuntoilu jäi vähemmälle kuin alun perin suunnittelin, mutta nyt rasitus on jo päämäärä itsessään. Tiedän, että kuntoilijat ja maratoonarit puhuvat samasta kertoessaan omasta kokemuksestaan.

Yksi vastaus artikkeliin ”Oman elämänsä pyhiinvaeltajat

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.