Nimi tekee naisen – ainakin kirjallisuudessa

Elli, Hanna ja Martta – miksi nämä nimet tuovat mieleen tietynlaisia naishahmoja? Selitystä voi hakea ainakin kaunokirjallisuudesta. Naisten etunimiin liittyy vahvoja mielikuvia, joista osa on peräisin jo Aleksis Kiven, Minna Canthin ja Juhani Ahon tuotannosta. Myöhempi kirjallisuus yleensä vahvistaa käsityksiä.

Kirjallisuuden Ellit liikkuvat usein pienessä ja suojatussa elämänpiirissä. Sellaisen tapaamme jo Juhani Ahon Papin tyttäressä ja Papin rouvassa. Nuoren Ellin haaveet tukahdutetaan kerta toisensa jälkeen, eikä hän avioliitossakaan saa osakseen onnea. Hänen sukulaissielultaan vaikuttaa Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet -romaanin Elli, tohtorin vaimo, joka potee rakkauden puutetta. Käsitöiden tekeminen ja pianonsoitto eivät tuo hänenkään elämäänsä riittävästi sisältöä. Kirjallisuudessa Ellit ovat saaneet pikku rouvan osan.

Hannat puolestaan ovat tyypillisesti hiljaisia ja herkkiä nuoria tyttöjä, jotka ovat tottuneet antamaan jatkuvasti muille anteeksi. He näyttävät elävän todeksi nimen alkuperäistä merkitystä: heprean kielen hannah merkitsee ’armoa’. Ensimmäinen Hanna tulee tutuksi jo J. L. Runebergin runoelmassa vuonna 1836. Sittemmin Minna Canth piirsi Hannassaan kuvan kiltistä ja nöyrästä perhetytöstä, jonka osana on jäädä kotiin elämään hiljaiseloa vanhempiensa kanssa ja lähinnä ompelemaan paitoja veljelleen ja isälleen. Hanna tavataan myös Eeva Joenpellon romaanissa Missä lintuset laulaa. Tällekin Hannalle elämä tarjoaa vain väläyksen onnea.

Kokonaan toista maata ovat kirjallisuuden Martat. Touhukkaiden Marttojen esikuvan muistamme evankeliumista. ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista”, Jeesus toteaa ystävälleen. Tunnetuin fiktiivinen Martta touhuaa Aleksis Kiven Nummisuutareissa. Omien sanojensa mukaan hän on perheessä ”ainoa asian-ajaja”, toiset ovat ”viheliäisiä nahjuja”. Martta pitää perheensä miehille kovaa kuria ja juoksee toimittamassa asioita, että arki ylipäätään sujuisi. Tomera asioiden toimittaja on myös Minna Canthin Papin perheen palvelija Martha. Kun ketjuun liitetään vielä Hella Wuolijoen Niskavuoren Martta, vahvistuu kuva siitä, että Marttoja on kirjoitettu erityisesti näytelmiin: teatteri on puhetta ja toimintaa, ja se sopii Martan identiteettiin.

Kirjailijat tuntevat nimien taustat. Esimerkiksi Väinö Linna käyttää hyväksi Kaarinan veriballadia, vanhaa kansantarinaa, jonka mukaan kaunis neito mestattiin syyttömänä. Juuri ennen kuolemaansa Kaarina vannoi, että merkiksi hänen viattomuudestaan mestauskivi valuu verta tuomiopäivään asti. Balladista tuli suosittu laulu. Kun Elina Koskela Pohjantähdessä miettii pian syntyvälle lapselleen nimeä, kertoja toteaa: ”Nykyään hän hyräili usein erästä balladia, jossa kerrottiin kauniin Kuussalon Kaarinan kovasta kohtalosta. Ja vähitellen hän pääsi varmuuteen siitä, että panisi lapsensa nimeksi Kaarina, jos se olisi tyttö.” Kaarina Koskelasta kasvoi kaunis neito, mutta lukija voi jo aavistaa, ettei hänen elämästään tullut helppoa.

Orvokki Aution Pesärikko-romaanissa käydään moneenkin otteeseen nimikeskusteluja. Talon miniä Armi on antanut lapselleen nimeksi Iiris Kristiina, koska oli koululaisena innostunut kirjasta, jonka päähenkilö oli Iris Klewe. Kyseessä on tietenkin Anni Swanin tyttökirja Iris rukka. Armin anoppi kuitenkin paheksuu sitä, että lapselle on annettu vierasperäisen kasvin nimi. Myös anopin sisar ottaa kantaa: ”Vai Iiris Kristiina. Iiris nyt kyllä munkin miälestäni on vähä liikaa ihimisen nimeksi, eikä se tualle flikalle passaa. Sille passaa paremmin sen toisen nimen häntä. Tiina se on, se on piänen ja sisukkahan ihimisen nimi.” Niinpä lasta aletaan kutsua Tiinaksi.

Pesärikossa Tiinan syntymä ajoittuu 1960-luvun kynnykselle, ja tuohon vaiheeseen sattuu myös Tiina-nimen suosion muutos. Kristiinan lyhentymä Tiina oli vuosisatoja ollut hyvin tavallinen kansanomaisena nimenä, mutta arkisuutensa takia se pysyi kastekirjoissa harvinaisena. Sitten alkoivat ilmestyä Anni Polvan Tiina-kirjat, ensimmäinen vuonna 1956. Kirjoista tuli nopeasti tosi suosittuja, ja niin tuli Tiina-nimestäkin: se pysyi 1960-luvun alusta 1980-luvulle kymmenen suosituimman nimen joukossa. Tiinan nimestä käydään keskustelua Polvan romaanissa. Ingeborg-täti sanoo: ”Mikä sinun nimesi taas olikaan. Ai niin, Tiina. Sehän on… Oikeastaan sen pitäisi kai olla Stiina.” Tähän tyttö vastaa tomerasti: ”Ei pitäisi kuin ihan tavallinen Tiina vain. Isä sanoo, että s edessä on pelkkää hienostelua.”

Kun kirjailija antaa henkilölleen nimen, hän tietää, minkälainen tämä kuvitteellinen ihminen on ja mitä tälle teoksen maailmassa tapahtuu. Tässä kirjailija on eri asemassa kuin vanhemmat, jotka voivat vain toivoa, että lapsesta tulisi tavalla tai toisella nimensä kaltainen. Ei ole samantekevää, miten kirjailija henkilönsä nimeää. Nimen tulee sopia ennen muuta siihen aikakauteen, jota teos kuvaa. Maantieteellisestikin etunimien käytössä on eroja. Esimerkiksi Kaisu-nimeä on annettu erityisen paljon Pohjanmaalla, ja siksi mielikuviimme sopii, että Sisko Istanmäen romaanissa Liian paksu perhoseksi Kaisu pitää kauppaansa pohjalaisessa Ruutinojan kylässä.

Kirjallisuuden lukija voi usein jo henkilön nimestä päätellä, minkälainen kohtalo tätä odottaa, minkälaista yhteiskunnallista asemaa hän edustaa tai mihin aikaan ja paikkaan toiminta sijoittuu. Lukijalle nimi on usein enne, kirjailijan antama vihje siitä, miten henkilöä voi tulkita. Mitä enemmän kirjallisuutta tuntee, sitä riemukkaampia elämysretkiä on luvassa.

Tervetuloa kuulemaan lisää kirjallisuutemme Elleistä, Hannoista ja Martoista Tiedekirjaan keskiviikkona 13.3. klo 16.30!

Tuula Uusi-Hallila

Tuula Uusi-Hallila työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa. Hän on käsikirjoittanut SKS:lle verkko-oppimisaineiston Kieli ja identiteetti ja yhdessä Anne Helttusen kanssa teokset Sitaattien salat ja Naisia nimittäin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *