Myytti pohjoispohjalaisesta perinneköyhyydestä

Lapsuuteni Tyrnävällä kerrottiin tarinoita vuosikymmeniä aiemmin eläneestä tietäjähahmosta ja muista mystisistä aiheista. Lapsena en ollut varma siitä, oliko tarinoissa kyse todellisista, historiallisista henkilöistä ja tapahtumista vai olivatko tarinat satuja. Tarinoita oli hankalaa paikantaa tai asettaa tiettyyn ajalliseen kontekstiin − mikä tahansa kertomus menneistä ajoista tuntui helposti sadunomaiselta ja erikoiselta. Jossain vaiheessa unohdin tarinat, osa ihmisistä oli aikanaan jopa vähätellyt niiden kerrontaa. Vuosia myöhemmin löysin kuitenkin itseni keräämästä näitä tarinoita ja tulkitsemasta niiden kerrontaa. Keruuni yhteydessä tutustuin myös ensi kertaa SKS:n arkiston kokoelmiin. Tutkimukseni aineistonkeruu eteni kylänraitilta arkistoon, josta avautui valtava uskomustarinoiden aineistokorpus.

Muistan ennakoineeni omien kenttätyömatkojeni alkuvaiheissa, etten tulisi löytämään tarinoita tietäjästä kovinkaan paljoa. Minulla oli mielikuva siitä, ettei kerrontaperinne ollut kovin vahvaa Pohjois-Pohjanmaalla. Tietäjähahmokaan ei asettunut mielikuvissani 1900-luvun alkuvuosikymmenten pohjoispohjalaiseksi, vaan helposti kuvittelin tietäjän olevan pitkäpartainen kanteleensoittaja. Hämmästykseni olikin suuri, kun lapsuudessani kuulemani tarinat saivat kenttätyömatkoilla useita toisintoja ja löysin tarinoita, jotka eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Vastaantulleet valokuvat ja lehtikirjoitukset muokkasivat myös mielikuviani tietäjästä kalevalaisena tietäjähahmona. Erikoista kykyään lukuunottamatta tietäjä vaikuttikin ihan tavanomaiselta 1900-luvun alkuvuosikymmenten maaseutuyhteisön jäseneltä.

Ajatukset Pohjois-Pohjanmaan perinneköyhyydestä ja tietäjiin liittyvistä mielikuvista eivät ole tuulesta temmattuja, vaan ne liittyvät nähdäkseni laajempaan tutkimustraditioon. 1800-luvulla kansanrunouden keruu kohdistui lähinnä luku- ja kirjoitustaidottomaan, köyhään maaseutuväestöön. Kansanrunouden keruuta ohjasi 1800-luvun lopulta aina 1950-luvulle saakka maantieteellis-historiallinen menetelmä, jonka tähtäimessä oli kansanrunouden autenttinen muoto. Tutkimukset pyrkivät saamaan kiinni runojen alkuperäisestä tarkoituksesta ja merkityksestä. Suomen itäiset alueet runonlaulu- ja loitsuperinteineen näyttäytyivät kansanrunouden kehtona. Läntisiä alueita pidettiin pitkään perinneköyhinä − ehkä siksi, että ne olivat muualta tuleville vaikutteille alttiimpia. Perinteen autenttisuuden tavoittelun kannalta tämä oli tietysti haasteellista: ihmisten omaksuessa uusia käsityksiä ja uskomuksia sai perinnekin helposti uusia vivahteita. Runomuotoisuuskaan ei liene ollut se kaikkein ominaisin kerronnantapa läntisillä alueilla ja ehkä se söi perinteen kiinnostavuutta.

Tarinoita kuitenkin kerättiin myös läntisiltä alueilta joko kotiseutuaktiivien tai kauempaa tulevien kerääjien toimesta, ja tarinat päätyivät SKS:n arkistoon. Tarinoiden keräämiseen aktivoitiin ihmisiä myös arkistolaitoksen järjestämien keruiden avulla. Keruut eivät kohdistuneet alueellisesti pelkästään Itä-Suomeen. Niinpä erityisesti vuonna 1935 100-vuotiaan Kalevalan kunniaksi järjestetty Kalevalan Riemuvuoden Kilpakeräys (KRK) tuotti arkistoon odottamattoman suuren määrän aineistoa nimenomaan Länsi-Suomesta. Tarinoiden määrä yllätti minutkin poimiessani pohjoispohjalaisia, tietäjiä koskevia tarinoita uskomustarinakortistosta. Viikon mittaiseksi suunnittelemani arkistomatka venyi lopulta useiden viikkojen mittaiseksi. Käsissäni oli yli tuhat tarinaa tietäjistä 1800-luvun lopulta 1960-luvulle. Tarinoiden toistot ja variaatiot kertoivat perinteen elävyydestä ja rikkaudesta.

Kenttätyö- ja arkistomatkakokemukseni ovat murtaneet omaa käsitystäni perinneköyhyydestä ja muokanneet mielikuviani tietäjistä ja kerronnantavoista. On pidettävä silmät avoinna: tarinoita on valtavasti ja kerronta on siirtynyt suullisista esitystavoista myös erilaisiin medioihin. Sekä kerrontaperinnettä ja tietäjiä koskevat tutkimukset paikantuvat kuitenkin edelleen varsin harvoin läntisille alueille, kuten Pohjois-Pohjanmaalle, ja usein paikalliset kerrontaperinteet ovatkin ikään kuin sivuäänten roolissa. Joskus tarinoiden kertominen unohtuu yhteisön jäseniltäkin tai he eivät koe kerrontaansa syystä tai toisesta merkittäväksi. Ehkä menneet tieteen paradigmat kantavatkin pitkälle vuosikymmenten päähän ylläpitäen käsityksiä siitä, mikä ja kenen perinne on arvokasta.

Tiina Mattila

FM Tiina Mattila työskentelee väitöstutkijana Oulun yliopistossa, kulttuuriantropologian oppiaineessa. Hän valmistelee väitöskirjaa pohjoispohjalaisen tietäjätarinoinnin muutoksista ja merkityksistä 1900-luvun yhteiskunnallisessa murroksessa.

Tallenna

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *