Mytologeja ja kateellisia kollegoja

Reformaation uskonnolliset riidat tekivät uskonharjoituksen muodoista tärkeitä. Teologiset oppikiistat liikuttivat suuria väkijoukkoja painetun sanan ja lentolehtisten kautta, mutta vieläkin tärkeämpiä olivat uskonharjoituksen muodot, oikeat ja väärät rituaalit, täyden ehtoollisen jakaminen tavallisille seurakuntalaisille ja yhteinen virsilaulu, joka ei ollut kuulunut keskiaikaiseen katoliseen jumalanpalvelukseen.

Jokamiehen uskomuksista tuli tärkeitä eri tavalla kuin aiemmin. Erityistä huolta kannettiin kaikenlaisesta taikuudesta ja muista Raamatun alkutekstin tuomitsemista menoista. Suuri joukko kirkollisia rituaaleja, pyhimysten, pyhäinjäännösten ja -kuvien kunnioitus ja muita menoja tuomittiin kuvainpalvontana.

Myös Mikael Agricola kuvasi ja määritteli joko menneitä tai lähiympäristössä harjoitettuja vääriä tai taikauskoisia menoja ja uskomuksia erityisesti Daavidin psalttarin suomennoksen alkupuheessa. Hänen arvellaan yhdistäneen kirjallisia esikuvia, omia havaintoja ja eri tahoilta kuulemia kertomuksiaan. Samalla hän seurasi oman aikansa oppineita muoteja: skandinaavien kristinuskoa edeltäneet uskomukset olivat uuden mielenkiinnon kohteina. Esimerkiksi tanskalaisen 1200-luvun oppineen Saxo Grammaticuksen mytologiaa kuvannut historiateos painettiin vuonna 1512 ja katolinen maanpakolaispiispa Olaus Magnus Pohjoisten kansojen historia julkaistiin 1555. Molemmat teokset olivat tunnettuja kautta Euroopan.

Vähemmälle levikille jäi Olaus Petrin Swenske Crönekan (Ruotsin kronikka), joka oli raivostuttanut kuningas Kustaa Vaasan ja saattanut tekijänsä melkein mestauspölkylle. Teos painettiin vasta 1818, mutta se levisi omana aikanaan eräänlaisena samizdat-kirjallisuutena kädestä käteen. Mikael Agricola kopioi yhden kappaleen teosta lahjaksi ja käytti sitä omien kirjoitustensa lähteenä.

Itämeren etelärannalla Martinus Mosvidius (Martynaš Mažvydas) julkaisi Königsbergissä vuonna 1547 liettuankielisen Katekismuksen, jonka esipuheessa kuvattiin paikallisia uskomuksia ja epäjumalia.

Agricolan ei tiedetä lukeneen Mosvidiuksen neljä vuotta ennen Daavidin Psalttarin suomennosta ilmestynyttä teosta, mutta teosten kaltaisuudet ovat kiinnostaneet tutkijoita. Kummankin alkupuhe jakautuu proosaan ja runoon – Mosvidiuksen teoksessa proosajakso on latinaksi ja runo liettuaksi, Agricolalla molemmat suomeksi. Näyttää siltä, että teosten välillä on ainakin epäsuora yhteys.

Vuosi Martin Lutherin kuoleman jälkeen katolisen keisari Kaarle V:n joukot lähestyivät Wittenbergiä ja kaupungin oppineet hajaantuivat ja pakenivat eri puolille turvaan. Pakolaisten joukossa oli viipurilainen Paulus Juusten, joka seurasi Lutherin kollegaa Philipp Melanchtonia Zerbstiin. Juusten jatkoi matkaansa Itämeren rannikkokaupunkien yliopistoihin, ensin Rostockiin ja sitten kesällä 1547 Königsbergiin, jonka yliopisto oli perustettu vain muutamaa vuotta aikaisemmin.

Sotapakolainen Paulus Juusten kuvasi opiskeluaan Königsbergissä lakonisesti Suomen piispain kronikassa. On ilmeistä, että Juusten oli käynyt esittämässä Turusta ja Wittenbergistä saamansa suosituskirjeet Königsbergin yliopiston rehtorille ja teologian professorille Friedrich Staphylukselle, joka oli opiskellut Wittenbergissä useita vuosia yhtä aikaa Agricolan kanssa.

Mosvidius julkaisi teoksensa piskuisessa Königsbergissä samaan aikaan, kun Juusten opiskeli sen yliopistossa. Liettualaiset tutkijat ovat arvelleet, että hän ei laatinut latinalaista esipuhetta itse, vaan sen takana olisi Friedrich Staphylus, jonka Juusten mainitsee opettajakseen. On mahdollista, että Juusten olisi kuullut Mosvidiuksen teoksesta varsinkin, jos hänen opettajansa Staphylus oli osallistunut sen laatimiseen.

Helmikuussa 1548 Juusten nimitettiin Agricolan harmiksi tämän paikalle Turun katedraalikoulun rehtoriksi. Useat tutkijat ovat luonnehtineet Agricolan ja Juustenin suhdetta kilpailun, mielipahan ja kateuden sävyttämäksi. Sen johdosta on kiistelty, pitääkö Juustenin väite hänen omasta osuudestaan Daavidin psalttarin kääntämisessä paikkaansa. On myös mahdollista, että Juusten välitti tietoa liettualaisten uskomuksista Agricolalle heti palattuaan Turkuun. Ei ole uskottavaa, että käännösten tekijä koskaan kokonaan ratkeaa tai saisimme tietää välittyivätkö Agricolan tietoon tarinoita liettualaisten uskomuksista, mutta pienessä oppiyhteisössä tuskin pidettiin täyttä mykkäkoulua.

Mosvidiuksen ja Agricolan jumalluettelot eivät ole vain toistensa kaltaisia. Niiden laatijoilla oli samantapainen koulutus ja yhteinen uskonnollinen aateperintö. Ainakin niiden yhtäläisyydet kertovat kansauskoon kohdistuneesta huolesta ja samalla uudesta mytologisoinnin tarpeesta. Kirjallisen kulttuurin opinkappaleiksi järjestetyn uskonnon harjoittajille oli tarpeellista järjestää muutkin uskomukset enemmän tai vähemmän systemaattisiksi mytologioiksi.

Agricolan mytologia on suomalaisen mytologian perusteksti, jota kaikki myöhemmät mytologit väistämättä kommentoivat. On toinen tarina, miten sen varaan rakennettiin myös virolaisille pakanallinen pantheon välittämättä siitä, löytyikö vaikkapa Väinämöinen / Vanemuine heidän suullisesta perinteestään.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *