Mittumaarin aarnivalkeat

Mitä tullee jussista, mittumaarista, keskikesän pitkästä päivästä ja lyhyestä yöstä? Kukkiiko sananjalka, näkyykö aarnivalkeita? Sataako, paistaako, vai miettiikö ylipäänsä kenkään, mitä mahtavat luonnonmerkit sekä juhannusyön ihmeet enteillä?

Luultavaa sentään lie, että kun juhannusliikenteen humu hiljenee ja Lahdenseudun pullonkaula kerran narahdettuaan aukeaa, kun pakaasit puretaan ja sauna alkaa lämmetä, niin sekä hiljentyneissä kaupungeissa että satojen järvien rannoillakin on aikaa pysähtyä, ehkä viivähtää nauttimaan kesäillasta, ehkä toipua pitkästä keväästä, ehkä kokonaista sivilisaatiota määrittävästä tohinasta.

(hiljainen hetki jonka ajaksi moottoritiet sammutetaan)

Sulut sisuksineen – ja ehkä niissä viipyvä tunteen etiäinenkin – on lainaa Raisa Marjamäen runoteoksesta Ei kenenkään laituri (2014). Marjamäen kirjaa sopii näin juhannuksen alla ajatella enemmänkin, sillä jo esineenä, itsessään, se on muistutus: sen latoi irtokirjakkeista kirjailija itse ja se painettiin Heidelbergin kohopainokoneella. Sitä ei sidottu, vaan arkit liitettiin yhteen ja kansien väliin kahdella paksulla kuminauhalla. Kumia on tietysti valmistettu maailmansivu, mutta Ei kenenkään laiturin kohdalla mielin ajatella näiden nauhojen olevan luonnoltaan synteettistä alkuperää, siis modernin kemianteollisuuden tuotteita, maaöljypohjaisia kotitaloustarvikkeita. Heidelbergin kohopainokone taas kuuluu tiedetysti vanhaan maailmaan, se on muistumaa liki ikiaikaisista käsityöläisperinteistä.

Kirjoittajan kappale ”Ei kenenkään laituri” -teosta. Kuva: Vesa Kyllönen 2020.

Miksi mielin? Koska Marjamäen kirjan ainoalaatuinen aineellisuus on niin tähdellisessä suhteessa siihen, mitä sen arkeille on ladottu. Oma kappaleeni Ei kenenkään laiturista on hyväkuntoinen, mutta aika sekä huonelämpötilanvaihtelut ovat hapristaneet ja katkaisseet kuminauhat sen ympäriltä – ikään kuin koko fossiiliperustainen moderni sivilisaatio antaisi sen nyt olla, kuusi vuotta ilmestymisestään tähän maailmaan. Toisaalta taas ihminen maatuu paljon ennen muovipussejaan, on kirjaan painettu. Siksi ristiriita on niin erityinen, siksi Ei kenenkään laituri muistuttaa lukijalle: kirja on teknologiana vanha, synteettinen kumi ei; ihminen on maapallojärjestelmän elinkaaren mitassa pelkkä vesapahanen, mutta hänen valmistamiensa öljypohjaisten kulutustavaroiden ikäjänne täysin tavaton. Puhutaan sadoista ellei tuhansista vuosista, puhutaan ihmisen ajasta, puhutaan jäljestä, jonka eräs hassu laji painaa maankuoreen.

valkaisuaineet valaisevat aamuja, elinvoimaisia haamuja / hukkuu päivittäin

Lajeja katoaa yhden lajin istuessa lähinnä paikallaan (ei ihminen osaa lentää / me osaamme istua paikallamme / jotkut osaavat valmistaa koneita / joiden sisällä me osaamme istua paikallamme), mutta katoaa kyllä muutakin. Katoaa esimerkiksi merkityksiä, pitkän linjan tietoutta, taitoa elää oloja ˗ siis ympäristöjä ˗ täysin tärvelemättä. Vääntö on, mutta kovin kai huomaamaton lopulta:

Kestävä kehitys edellyttää vaurautta, vakautta, yksimielisyyttä, teknologisia läpimurtoja ja aikaa. Niitä ei ole”, sanotaan yhtäällä.

Kyyhötän. / keskelle englanninkielistä selontekoa / eksynyt yksisanainen virke, havaitaan hät’hätää.

Tarvitaan omavaraisuutta ei vain ravinnon ja energian suhteen vaan myös merkitysten ja ajattelun suhteen”, sanotaan toisaalla.

Mutta: kevyen liikenteen ja öljytankkerien / väylät / eivät ehkä risteä missään.

Vääntö siis on, mutta niin on myös kieleen kerrostuneiden kokemusten, tietotaidon, suhteellisen kestävän elämäntavan unohdusta, vaurauden antamaa muuvaraistumista. Ja on äärimmäisen energiaintensiivisen polttoaineen mahdollistamaa etiikkaa, vaikkapa nyt vilpitöntä uskoa edistyksen jatkuvuuteen, ja on englantia sujuvasti puhuva kansainvälinen suomalainen, on täysvarustellulle mökilleen Lahdenseudun pullonkaulan läpi huristava juhannuksenviettäjä.

Tuuli repii pintavesiä mukaansa.

Hyvä kyllä tästä kohelluksesta, joka nyt juhannuksena hetkellisesti taukoaa, on silti Suomenniemelläkin lopulta hyvin nuorta.

Muistumia vanhasta kuitenkin on: vesirajassa kuulee puhuttavan valottomalla kielellä / miten koittaa talvi.

Hyvästä syystä valo – eritoten keinovalo – on Ei kenenkään laiturin toinen sivilisaatiokriittinen juonne. Pohjoisen yöttömissä öissä, mutta eteläisen Suomen keskikesissäkin tuntunee ”valosaaste” lähinnä kaukaiselta ajatukselta, tympeältä marraskuun muistolta. Mutta muisto eli ei, laillaan valo vaihteluineen – luonnonvalo hämärineen, tasaisesti paljastava eikä ensinkään oheneva sähkövalo – kertoo joka hetki myös valoa käyttelevästä lajista (tai lajin sirusta). ”Valoa on usein liikaa, paljon yli käyttökyvyn, / mutta myös liian vähän.” On auringonvalon vuosimiljoonainen, huutavan ylitsevuotava energiansyöttö, ja sitä kuolleista eliöistä itselleen moderniksi sivilisaatioksi uuttava, kovin kovin tarmokas fossiilinen subjekti, öljyn efekti.

Samalla Ei kenenkään laituri on toki omiaan muistuttamaan paitsi valosta ja valaisijasta myös valaisemisen teosta, joka sekin luo eli rajaa. Niin kuin pimeää harova taskulamppu valaisee vain keilallisen ja pimentää kaiken ympäriltä, niin vaikuttaa olevan laita myös tuon touhukkaan sivilisaation. Aarnivalkeita polttelevia haltioita, ”elinvoimaisia haamuja”, vanhoja perinteitä ja syntytietoa ei näet suinkaan surmannut jokin toinen jumalliuta, vaan ennemminkin sähkövalo, joka torppaan työntynyt edistys, jonka nimissä vanhalle kansalle niin tärkeät merkitysperinteet vaihtuivat uusiin, nuorempiin. Ja uudessa vanha rajattiin pois, ehkä vanhanaikaisena, ehkä raakana, karkeana ja typeränä.

Raisa Marjamäen teos kirjoittajan kokoelmista. Kuva: Vesa Kyllönen 2020.

Silti vieläkin lie niin, kuten Marjamäen kirjaan on präntätty: kielo talvehtii piiloutuneena kieltoon. Mutta niin kielo kuin kieltokin olisivat vailla mieltä ja merkitystä ellei kieltä olisi, tahi käyteltäisi. Kielen johdoksia taitavat näet olla kumpainenkin, joten kieli kirjaimellisesti merkillistää molemmat, vaikka onkin aina käytäntönä – kielen käyttelynä, puheena, vesirajassa kuultuna valottomuutena – elinvoimaisimmillaan sameaa, kaikkea muuta kuin kieloiksi ja kielloiksi eriyttävää.

Yhtä kaikki, ken juhannusyön ohikiitävässä hetkessä saa hoteisiinsa sananjalansiemenen, kykenee hän kulkemaan näkymätönnä ja näkemään myös aarnivalkeat, kukaties hometta aarteistaan polttelevan haltijankin. Nyttemmin virinnyt, polttavampi tarve erityiselle juhannuksen taikavoimalle kuitenkin kuuluisi: miten kokea kiellossa talvehtiva kielo? Miten kieli? Miten elää uudeksi elämäntapoja, joihin liittyvä tietotaito tyrehtyi muovin, synteettisen kumin, öljyn aikakaudella?  Ehkäpä mittumaarin sydänyössäkin sopii vaalia eritoten tätä Ei kenenkään laiturin fragmenttia teoksen keskivaiheilta:

Haluan ajatella että aaveet auttavat meitä, niihin kertynyt kokemus / auttaa, jos niitä ei ajeta pois. / Ne tarvitsevat polkuja ja pimeyttä pysyäkseen.

Hyviä hämäriä!

Vesa Kyllönen

Kirjallisuus
High, Mette M & Jessica M. Smith: Energy and ethics? Journal of the Royal Anthropological Institute. Special Issue. 2019.
Lummaa, Karoliina: Antroposeeni ja objektien ekologia. Ihmisen luontosuhde humanismin jälkeen. Teoksessa Karoliina Lummaa & Lea Rojola (toim.), Posthumanismi. 2016. Turku: Eetos. s. 265˗288.
Marjamäki, Raisa: Ei kenenkään laituri. 2014. Helsinki: Poesia.
Salminen, Antti: Öljy ja aurinko. Fossiilinen subjekti yleisessä taloudessa. Teoksessa Karoliina Lummaa & Lea Rojola (toim.), Posthumanismi. 2016. Turku: Eetos. s. 289˗305.
Tsing, Anna; Heather Swanson, Elaine Gan & Nils Bubandt (toim.): Arts of living on a damaged planet. 2017. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Vadén, Tere: Karhun nimi. Kuusi luentoa luonnosta. 2006. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura.
Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 1968/1981. Helsinki: Otava.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *