Miten kutsua vanhaa runoa?

Erilaiset nimitykset kuvaavat ja rajaavat kohdettaan eri tavoin. Ne kantavat mukanaan pitkiäkin laahuksia ja piilomerkityksiä. Niinpä itämerensuomalaisen suullisen runon tutkijat eivät yli kahdensadan vuoden jälkeenkään ole yksimielisiä siitä, miten tutkimuskohdetta tulisi eri kielillä ja eri yhteyksissä nimittää. Kalevalamittainen runo? Regilaul? Vanha runo? Runolaulu? Perustelut eri nimitysten puolesta kätkeytyvät usein tutkimusten alaviitteisiin, sivuhuomautuksiin tai rivien väleihin.

Itse tutkimuskohde on selvä: se ilmaisumuoto, joka näillä maailmankolkilla oli käytössä laulu- ja runokielenä ennen riimillisiä säkeistölauluja ja pitkälle niiden kanssa rinnan. Se runokieli, jota Elias Lönnrot käytti Kalevalassa, ja joka kansalliseepokselta sai yhden yleisimmistä nimistään kalevalainen runous. 1900-luvun puolivälin vaiheilla nimi alkoi esiintyä ilmeisesti neutraalimmaksi tai tieteellisemmäksi koetussa muodossa kalevalamittainen runous.

Näiden nimitysten ongelma on niiden anakronistisuus, kirjallislähtöisyys sekä yhdistyminen 1900-luvun alkupuolen kiihkeimpiin ja kohtuuttomimpiin kansallismielisiin tulkintoihin. Sekä sanana että eepoksena Kalevala oli Lönnrotin luomus. Vanhan suullisen runomuodon nimeäminen kalevalamittaiseksi kääntää vaikuteketjun nurinkurin. Kirjallinen Kalevala sai runomuotonsa, aiheensa ja valtaosan säkeistään suullisesta kansanrunosta. Lönnrotin ilmeinen tarkoitus oli julkaista monipuolinen ja edustava valikoima suullista karjalaista ja suomalaista runoutta. Samalla kaunokirjallinen ja moderni eepos kuitenkin vakiinnutti ja jähmetti kuvan suullisesta kansanrunosta, sen sisällöistä ja muodoista. 1800-luvun loppupuolen kielenkäytössä Kalevalan runot tarkoitti paitsi Lönnrotin Kalevalaan koostamia runoja, myös Väinämöisestä, Joukahaisesta, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä kertovia kansan suussa eläneitä runoja.

Kalevalainen ja kalevalamittainen kantavat mukanaan mielikuvia idealisoidusta kansanrunoudesta: eheämuotoisesta, mitaltaan säännöllisestä, pitkästä, kertovasta, ylevästä, myyttisestä, muinaisesta suullisesta runoudesta. Kansanrunon mitta kuitenkin vaihteli alueittain, laulajittain ja lajeittain. Samalla mitalla esitettiin myös tilapäisiä, keveitä, hupaisia, rivoja ja loukkaavia runoja, eikä kaikilta alueilta ole tallentunut vaikkapa sankareista tai maailman alkusynnyistä kertovia pitkiä runoja lainkaan.

Kalevalaan viittaavien nimitysten hyvä ja huono puoli on se, että niitä on käytetty kauan ja ne tunnistetaan helposti. Toisaalta termien käyttöhistoria sisältää myös oletuksia kansanrunouden ja kansalliseepoksen omistajuudesta. Venäjän Karjalan ja Inkerin puolella on paikoin katsottu karsaasti suomalaisia, jotka veivät parhaimmat paikalliset runot, tekivät niistä eepoksen ja nimesivät sen omakseen. Vielä 1900-luvun alun oppineessa kielenkäytössä ”suomalainen” näyttää usein tarkoittaneen koko itämerensuomalaisia kieliä puhuneiden ihmisten joukkoa ja määrittyneen helsinkiläisen eliitin näkökulmasta.

Kilpaileviakin nimityksiä on. Tällä hetkellä yksi suosituimmista on runolaulu, jolla on pohjaa perinteisissä nimitystavoissa ja joka yhdistää yhteen sanan tekstin ja musiikin tasot. Sananlaskuja ja loitsuja lukuun ottamattahan kalevalamittainen runous eli lähinnä laulettuna. Toisaalta populaarissa nykykäytössä runolaulu tai runonlaulu on jo alkanut siirtyä tarkoittamaan mitä hyvänsä laulettua hienoa runoa, ei ainoastaan vanhakantaista kansanrunoa.

Runo(n)laulaja-termiä käyttivät jo 1800-luvun tallentajat Elias Lönnrotista lähtien. Ilmeisesti vanhakantaisempi termi laulajalle oli runoi, joka ei 1800-luvunkaan lukevalle yleisölle ollut ymmärrettävä. Monissa ajan paikallisyhteisöissä runolaulaja-termi ei liioin näytä olleen omaksi koettu – runolaulajia olivat ne, jotka runonkerääjät sellaisiksi määrittivät, eivät ketkä hyvänsä lauluja hyvin taitaneet tai yhteisönsä loitsijoina tai ajankohtaisten runojen sepittäjinä arvostamat ihmiset. Suomalaisten, karjalaisten ja inkeriläisten paikalliskulttuureiden piirissä laulu ja virsi olivat omasta vanhasta runoperinteestä käytettyjä termejä. Virsi-nimitys tarkoittaa nykyään kristilliseen jumalanpalvelukseen liittyvää laulua ja laulu kaikkea ja erityisesti riimillistä laulamista. Vielä 1800-luvulla sekä suullisen laulun että kirjallisen runon nimitykset olivat usein vakiintumattomia.

Runomitan tutkimushistoria on lähtenyt liikkeelle Lönnrotin kiteyttämästä ideaalimuodosta, joka oli selkeimmillään käytössä vain harvoilla alueilla. Etenkään länsisuomalainen, virolainen ja inkeriläinen suullinen runo eivät ole yleisilmeeltään niin kutsuttua klassista kalevalamittaa. Viroksi vanhakantaista runomuotoa kutsutaan nimellä regilaul ja sen mittaa muodolla regivärss. Suomalaisen kannalta virolaiset termit ovat hämmentäviä ja kääntyvät helposti rekilauluksi ja rekimitaksi, joka taas on kalevalamittaa uudempi riimillisen laulun muoto, tavallaan vanhakantaisen runon vastapooli. Ilmeisesti nimityksillä ei ole tekemistä niinkään reellä ajamisen kanssa – vaikka reessäkin on toki laulettu kaikenlaisia lauluja – vaan aikanaan alasaksasta omaksutun tanssilaulu-termin kanssa: reigenlied.

Erilaisia kalevalamitta-termin tuottamia mielleyhtymiä ja rajauksia on pyritty kiertämään monin tavoin. Kahdeksantavumitta viittaa runomitan säerakenteeseen – mutta toisaalta runomuoto ei varsinaisesti koostu kahdeksantavuisista säkeistä, vaan tyypillisesti 7–10-tavuisista, ja joskus jopa 6–12-tavuisista säkeistä, jotka vain asettuvat kahdeksaan rytmiseen asemaan. Tämän lisäksi kahdeksasta runoasemasta koostuvia runomittoja on Euraasia puolillaan. Ongelma voidaan toki kiertää määrittämällä muoto itämerensuomalaiseksi kahdeksantavumitaksi.

Perinteisin, klassisia termejä käyttävä mitan määre on trokeinen tetrametri tai tetrametrinen trokee, siis neljän painollisen ja painottoman aseman muodostama kokonaisuus. Tämäkin oikoo mutkia suoraksi, sillä kalevalamitassa lyhyet painolliset tavut sijoittuvat toisin kuin klassisessa trokeessa. Termi on kahdeksantavumitan tavoin yleinen ja kuvaileva: se kattaa kaikki maailman neli-iskuiset trokeemitat.

Kaikkein yleisimmillä tasoilla liikkuvat nimitykset vanha suomalainen runo ja vanhakantainen itämerensuomalainen suullinen runo. Näistä johdettuna runomuodon nimeksi voisi tulla vaikkapa vanhan itämerensuomalaisen runon mitta. Paikoin on puhuttu myös lyhyesti vanhasta runosta. Tässä kohden sekä termien pituus ja yleinen taso ovat ongelmia. Kovin tiiviissä tekstissä jo vanha itämerensuomalainen runo on aika pitkä termi. Samalla ne tuntuvat edellyttävän lukijalta erityistietoa: mitä on itämerensuomalainen, mitä on vanha, mitä sitten uudempi runo? Entä miksi nimetä muoto suulliseksi, kun se 1600-luvulta lähtien on ollut myös kirjallisen runon kieli?

Lisää kysymyksiä seuraa, kun kieli vaihtuu englanniksi. Termeihin Kalevalaic (kalevalainen) ja Kalevala-meter/Kalevala-metric/kalevalametric liittyy paitsi oikeinkirjoituskysymyksiä, myös samat ongelmat kuin suomenkieliseen kalevalamitta-termiin. Runosong (runolaulu) tuntuu avautuvan ulkomaalaisille hankalasti, vaikka termi yhdistää kauniisti vanhan omaperäisen nimityksen ja englanninkielisen laulu-määreen. Tetrametric trochee/trochaic tetrameter (tetrametrinen trokee) on yleisyydessään ja epätarkkuudessaankin melko yleisesti käytetty. Melko uusi tulokas on Runic song, joka on tavallaan käännös runolaulu-termistä. Ongelmana on se, että runic assosioituu yhteen skandinaavisten riimukirjaimien (runic alphabet) kanssa, vaikka vanhalla itämerensuomalaisella runolla ja riimuilla ei keskenään tekemistä olekaan. Sanayhdistelmillä traditional Finnic oral/vernacular idiom/poetics/meter on myös saatu aikaan toimivia termejä.

Olisin kiitollinen, jos haluaisit kirjoittaa tuohon alla olevaan kommenttiruutuun näkemyksesi siitä, mikä nimitys kuulostaa parhaimmalta, toimivimmalta tai kauneimmalta ja miksi. Sekä puhtaasti tunnepohjalta että tieteellisestä argumentaatiosta nousevat näkemykset ovat yhtä tervetulleita. Võite ka kirjutada eesti keeles! You may also write in English!

13 vastausta artikkeliin ”Miten kutsua vanhaa runoa?

  1. Minulle lausujana ’kansanruno’ kertoo sen, että teksti on syntynyt tavallisten ihmisten arjessa, arjesta ja arjen tarpeisiin. Se ei ole ollut pelkkä viihdyke tai taiteilijan tuotos (vrt. esim. kreikkalaiset runoilijat). Kansanrunolla on ollut jokin merkitys – jotta se on pysynyt elävänä siihen asti, että joku kirjoitti sen muistiin. Minulle ne ovat oman aikansa lööppejä, kohu-uutisia, oppikirjoja. (aiheena tulvat, murhat, ensiapu jne.) Ihan sama mikä se muoto ja rytmi on. Teksti on jäänyt elämään ja minä kysyn ’miksi’.

  2. Mielenkiintoista pohdintaa – ja hirveä määrä sanojahan sitä näyttää olevankin! Itse ajattelisin, että sanat on valittava siltä kannalta, kenelle haluaa viestiä ja miten tarkasti. Ja sen mukaan, aikooko keskustella, opettaa vai analysoida.

    Tässä mielessä ”kalevalainen runo” kantaa populaaristi ymmärrettäviä viittauksia siihen, mistä suunnilleen on kyse, ”trokeinen tetrametri” taas viittaa siihen, että aiotaan puhua teknisistä yksityiskohdista ja ”vanha itämerensuomalainen runo” puolestaan kutsuu keskusteluun tai sanankuuloon alueellisesti suuntautuneita runonystäviä.

    Tämmöistä se on sanojen kanssa. 🙂

  3. Itse käytän runolaulumitta-sanaa, jonka Outi Pulkkinennen lanseerasi yhdessä artikkelissaan. Termi sisältää kaikkia noita ongelmia, mitä kirjoituksessasi olet maininnut, mutta minusta siinä on hyvää se, että sisältää myös laulun. Itse koen tärkeäksi, että nimessä tulee ilmi se, että kyse on nimenomaan lauletusta runosta. Ongelma tuossa termissä on se, ettei sitä yleisesti tunneta, ja aina joutuu kuitenkin käytännössä sanomaan runolaulumitta tai kalevalmitta tms. Tämä siis silloin, kun puhuu ihmisille, jotka eivät asiaa tunne, mutta silloin joutuu selittäämään paljon muutakin… Runolaulumitta on sanana tarpeeksi lyhyt ja ytimekäs, että sillä on mahdollisuus alkaa elää myös yleisesti eikä vain meidän sisäpiiriläisten keskuudessa, missä sitä kyllä käytetään jo aika paljon.

  4. Itse käytän termiä runolaulu. Kalevalaista laulua selittävänä lisänä tuon runolaulun lisäksi. Kalevalaa on pidetty ja pidetään vieläkin runokirjana, joten runolaulu on mielestäni paras tapa murtaa tämä käsitys. Runoja, joita on laulettu ja joita kuuluisi laulaa ja joita onneksi lauletaan. 🙂

  5. Kirjoitin aiheesta jo kommentin Facebookin puolelle, mutta syvennän analyysiäni vielä hieman tässä.

    Omista lähtökohdistani mielenkiintoisinta on se, että miten itämerensuomalaisten runolaulujen nimitys kääntyy enlanninkieleen, sillä teen harrastuksenani julkaisuja itämerensuomalaisesta historiasta ja mytologiasta nimenomaan englanninkielellä. Pidän lyhyistä ja ytimekkäistä ilmauksista, koska ne ovat helposti muistettavia ja tiiviitä. Olisi aika raskassoutuista luettavaa, jos joka kerta aihenimikettä toistaessa pitäisi siihen viitata sanayhdistelmällä ”traditional Finnic oral poetics”, kun tekstin alussa voitaisin sen sijaan selventää että jatkossa sanalla ”runo” tarkoitetaan sitä ja tätä…

    Suomenkielinen termi ”runolaulu” täyttää minusta lyhyen ja ytimekkään ilmaisun tunnusmerkit, ja minusta sitä voisi käyttää jopa sellaisenaan englanninkielessäkin. En yleensäkään suosi kauheasti käännösten keksimistä hatusta, jos alkuperäiskielinen ilmaus sopii jotenkuten suuhun toisessakin kielessä, eikä sille ole varsinaista tai vakiintunutta vastinetta toisessa kielessä.

    Kalevalan englanninkielisessä käännöksessä runoista, joihin teos on jaettu käytetään termiä ”rune”. Se saattaa olla englanninkieliselle helpompi lausuttava kuin ”runo”, mutta jos saisin itse päättää niin hylkisin ”rune”-ilmausta itämerensuomalaisesta runoudesta puhuttaessa, koska vääränlaiset mielleyhtymät liittyen skandinaavisiin riimukirjoituksiin pulppuavat niin herkästi mieleen sekoittamaan pakkaa. En siis näe mitään järkiperustetta sille etteikö sana ”runo” voisi olla se äärimilleen yksinkertaistettu ja puristettu termi, jolla englanninkielessä viitattaisiin itämerensuomalaiseen runouteen. Tästä seuraava askel kohti hieman kuvailevampaa termiä olisi sitten ”runosong”, ja näitä termejä voidaan sitten täsmentää vaikka miten pitkillä kuvailuilla kun tarpeen on.

    The same briefly in English:

    I would personally prefer to use the term Runo when discussing traditional Finnic oral poetry – instead of the term Rune which is sometimes used. The word Rune always brings to mind Scandinavian runic writing and these subjects aren’t related so it doesn’t feel justifiable to use the same term because it’s very misleading. If a more descriptive term is needed I would prefer the term Runosong.

  6. Mainioita kommentteja, kiitos kaikille! Riippuu tosiaan aika paljon siitä, missä yhteydessä sanaa käyttää. Ja pelkän termin ’kansanruno’ tosiaan jätin mainitsematta kokonaan! Kiitos Maari, kun annoit viitteen tuolle runolaulumitta-termille. Outi, tietenkin! Tämä koko keskustelu täytyy vielä jossain kohden kirjoittaa viitteilläkin varustettuun muotoon.

    • Outin artikkelissa: Kirjallisesta takaisin musitinvaraiseksi – runolaulun opiskelumenetelmistä, kirjassa: Kantele, runolaulu ja itkuvirsi (Juminkeon julkasuja no 11)
      on termi käytössä ekaa kertaa. Sitä ennen termistä keskusteltiin kamun jatkotutkintoseminaareissa.

  7. Mielenkiintoista pohdintaa, kiitos! Minulla on tähän kahtalainen suhtautuminen sen mukaan, onko kyse runomitasta vai puheena olevasta runouden lajista yleisemmin. Runomittaa kutsun aina kalevalamitaksi, koska se on lyhyt ja vakiintunut nimitys, jonka kaikki ymmärtävät heti. Mielestäni useimmat mainitsemasi muut termit kuulostavat enemmän määritelmiltä tai määritelmäyrityksiltä kuin nimityksiltä. Ei termin tarvitse olla tyhjentävä selitys, riittää että se tunnistetaan, ja lyhyys on helppokäyttöisyyden kannalta olennaista.

    Harrastelijana minulle ehkä sallitaan myös vähän arvottavampi näkökulma kuin tutkijalle: mielestäni Lönnrotin Kalevala edustaa kauneinta ja parasta kalevalamittaa, ja siksi kutsun mielelläni koko runomittaa tuolla yhteen sen hienoimmista ilmentymistä viittaavalla sanalla anakronistisuudesta huolimatta.

    Sen sijaan suomalaisesta kansanrunoudesta yleisemmin puhuessani vältän Kalevala-sanan johdannaisia. Näin siksi, että monet asiaan perehtymättömät ajattelevat sen olevan jokseenkin sama asia kuin Kalevala, enkä halua termivalinnalla tätä harhakäsitystä vahvistaa. Yleensä käytän siis nimitystä ”suomalainen kansanrunous”. Tieteellisesti korrektimpi olisi kai ”itämerensuomalainen kansanrunous”, mutta en osaa tuota termin lyhentämistä kovin suurena syntinä pitää omissa käyttötarkoituksissani eli yleistajuisissa esityksissä, joissa kerron esimerkiksi revontuliin liittyvistä runokuvista. Eiväthän kulttuurirajatkaan kansanrunojen aikakaudella menneet jyrkästi valtionrajojen mukaan niin kuin nykyään. Myös mainitsemasi ”vanha (itämeren)suomalainen runo” kuulostaa mielestäni toimivalta yleisnimitykseltä. Pelkkä ”vanha runo” sen sijaan tuo ensimmäisenä mieleen esimerkiksi Aleksis Kiven tai Goethen.

  8. Hyvä kirjoitus ja aiheellista pohdintaa!

    Kirjoitin asiasta väitöskirjassani v. 1993 ja etnopoetiikka-artikkelissani kirjassa Songs Beyond the Kalevala v. 1994 seuraavasti:

    ”I prefer to use the terms ’tetrametric verse’ or ’oral verse’ instead of such well-established and commonly used terms as ’oral poetry’, ’Kalevala poetry’ or ’Kalevala-metric poetry’ for the following reasons: 1) ’verse’ relates etymologically, phonetically and semantically more closely to the native term virsi ’song’; 2) ’poetry’ obscures the musical character of the tradition; thus, the phrase ’to sing verse’ sounds more appropriate than the phrase ’to sing poetry’; 3) the term ’Kalevala poetry’ creates the false implication that the recorded material derives from the Kalevala epic, and 4) the term ’Kalevala-metric poetry’ not only makes an unnecessary connection between the traditional verse and the compiled epic, as does ’Kalevala poetry’, but in a rather anomalous way, it names the meter of the traditional oral verse after the literary epic that consists of material in this traditional verse (see also Kaukonen 1982b, 83-84).”

    Tähän voisi lisätä, että hämmästyttävin anakronismi tässä aihepiirissä on ’kalevalakieli’, jolla on tarkoitettu kyseisen runomitan hallintaa ja soveltamista (kuvitteellisten) muinaissuomalaisten arjessa.

    Siis: englanniksi ’Baltic-Finnic oral verse’ tai ’Baltic-Finnic tetrametric oral verse’, ja suomeksi ’itämerensuomalainen suullinen runous’, tai ’itämerensuomalainen runolaulu’ (lyhyesti, kun asiayhteydestä tiedetään mistä puhutaan: ’runolaulu’), ja mittaa tarkoitettaessa ’itämerensuomalainen nelipolvinen trokee’. ’Runolaulumitta’ on käsitteenä epämääräinen. Runo(n)laulaja on ok, englanniksi ’singer of (Baltic-Finnic) oral verse’ (vrt. Albert B. Lord, The Singer of Tales). ’Runosinger’ on mystifioiva käsite ja ’runesinger’, kuten yllä on jo todettu, ohjaa vääriin maisemiin.

  9. Nimityksistä keskusteleminen ei lakkaa koskaan niin kauan kuin asiat meitä kiinnostavat.

    Yhtäältä useat inhimillisesti merkittävät ja samalla kiistanalaiset ilmiöt ovat saaneet useita eri nimityksiä. Nimityksen valinnalla keskustelija ilmaiseen omaa asemaansa suhteessa ilmiöön. Suomalaisittain tutuin lienee kiistely kansalais-, sisällis-, veljessodasta tai näennäisneutraalisti vuoden 1918 tapahtumista. Historistinen ratkaisu on käyttää aikalaisnimityksiä (vallankumous, punakapina, veljessota, kansalaissota). Toinen esimerkki voisi olla kansojen ja valtioiden nimet: pitäisikö puhua Virosta vai Eestistä (kumpaankin on tarttunut ideologista kuonaa)? Emme sentään kiistele puhuessamme Saksasta, jota kaikki naapurit nimittävät eri termillä (ja saksalaisten itse käyttämä nimitys ’Deutsch’ on muuntunut englantilaisille alankomaalaisten nimeksi ’Dutch’).

    Runomitoilla ja -muodoilla ja niiden nimityksillä on kaikkien muiden inhimillisten tavoin oma historiansa. Olennaista on kai, että vastaanottaja ymmärtää helposti ja mahdollisimman ristiriidattomasti, mihin ilmiöön viitataan. Eurooppalaisia poeettisia termejä on dominoinut klassinen perinne. Niin kauan on viitattu vain suppeaan pääosin kirjalliseen perinteeseen, ovat tekniset usein tavulukuun tai muihin rakenteellisiin piirteisiin viittaavat nimitykset olleet riittävän selkeitä (heksametri, pentametri, jambi, trokee, daktyyli jne.). Kun keskustelu on laventunut koskemaan ei-klassista kontekstia, on mukaan kelpuutettu muitakin kuin rakennepiirteitä korostavia nimityksiä (aleksandriini, goliardinen mitta), jotka ovat viitanneet mm. aihepiiriin ja klassisista mitoista poikkeavaan tapaan määrittää runomitta.

    Vanhan itämerensuomalaisen suullisen mitan ja laveammin ilmaisutavan nimityksen kohdalla on kai kyse siitä, kenelle puhutaan ja miten yksiselitteisesti asia halutaan ilmaista. Kaikki teknisiin poettisiiin piirteisiin viittaavat tavat (trokee, tetrametri) pyrkivät poistamaan kontekstuaaliset sivumerkitykset matkimalla klassisen poetiikan tapaa muodostaa terminsä. Kontekstittomuus on järkevää, jos keskustelupiiri on mahdollisimman suppea ja samanmielinen. Kapealle akateemiselle yleisölle tarkoitetussa suomenkielisessä yhteydessä tämä voi toimia. Heti kun yleisö on laveampi (muut oppialat, ei-akateeminen yleisö, vieraat kielet), on perusteltua käyttää yleisesti tunnettua ja tavallisesti kontekstuaalisesti ja ideologisesti ladattua ilmaisua ja selittää se sitten niin selkeästi kuin mahdollista. Tällä perusteella olen itse valinnut termit ’kalevalainen runous’ ja ’kalevalaic poetry’ tai ’kalevalaic (poetic) idiom’.

  10. Soveltuvin termi riippuu yleisöstä. Tuolla jo sanottiinkin, että suurelle yleisölle Kalevala-johdannaisten käyttö pönkittää sitkeää käsitystä siitä, että Kalevala voidaan samastaa sen kansanrunolähteisiin – silloin kannattaa puhua kansanrunoudesta ja täsmentää tarpeen tullen alueella, ajallisilla ym. määreillä.

    Tutkimustekstissä käytän sanaa kalevalamittainen runo – silloin pitää luonnollisesti määritellä mitä sillä tarkoitetaan, ja viitata myös anakronismikeskusteluun – joillain foorumeilla tämä määrittely on mielestäni turhaa, jos voidaan olettaa, että yleisö tietää termin historian. Sen sijaan termiä kalevalaisuus kaihdan. Uskoisin että sitä käytetään lyhyyden vuoksi, mutta se on kauttaaltaan Kalevalaan liittyvän ideologisen keskustelun läpäisemä – se viittaa siihen tulkintakehykseen, jossa Kalevala todella edusti suomalaisuuden historiaa, mytologiaa ja kansanrunoutta. KalevalaMITTA on vakiintunut näiden kyseisten runojen määreeksi prosessissa, jossa kirjallinen kulttuuri yritti ottaa haltuun niiden säännönmukaisuuksia – itse asiassa on luonnollista, että kirjallinen kulttuuri nimesi tämän mitan sen tunnetuimman kirjallisen edustajan eli Kalevalan kautta. [Hei muuten: onko wellerismi-termistä käyty vastaavaa keskustelua?)

    Olisihan riemukasta, jos voisimme käyttää jotain kotoperäistä termiä – mutta niitä on niin moneksi ja niiten käytöstä ja merkitykistä on liian vähän dokumentoitua tietoa – poikkeuksena tietysti Senni Timosen briljantista avaama Larin Parasken runousoppi. Tämä sama keskustelu voidaan ulottaa koskemaan ihan kaikkia akateemisia perinnelajitermejä (enkä nyt tässä ota kantaa siihen, onko kalevalamittainen runo perinnelaji). Lyriikka? Epiikka? Balladi?

    Sanojen historiassa niihin kasautuu erilaisia merkityskerrostumia (nationalismi, kirjallisen sanan logiikka jne.) mutta ne myös vakiintuvat sovituiksi merkeiksi asioille, jotka puheyhteisö tunnistaa. Kirjoittaessa on myös syytä armahtaa lausetta ja käyttää suhteellisen lyhyitä termejä (nopella hakutoiminnolla laskin kirjastani n. 250 esiintymää km-johdannaisille…) – kalevalamittaisen korvaaminen puolen virkkeen mittaisilla selosteilla tukkii tekstin eikä edesauta viestin perillemenoa.

    Kuten tässäkin keskustelussa on käynut ilmi, kaikissa ehdotetuissa termeissä on epätäsmällisyyttä ja vääriä konnotaatioita. Pitäisikö sitten keksiä ihan uusi uudissana – puhdas, historiaton, painolastiton? Toivottavasti ei – humanistinen tutkimus elää juuri näistä historiallisista merkityskerrostumista, niiden kontekstualisoinnista ja ikuisesta kriittisestä uudelleenarvioinnista.

  11. Jos sallitte..ihan ummikkomaallikon kommentti. Sana kalevalamitta, kalevalamittainen runo kertoo minulle heti millaisesta runosta on kyse. Se on runo jossa asia kerrotaan kahteen kertaan siis kahdella peräkkäisellä kahdeksantavuisella lauseella. Esim. Oli kerran tyttö pieni Pikku tytöntylleröinen Hänpä tuossa laulun lauloi Värssyn siinä luikahutti Se on helposti laulettavissa oleva ja korva kertoo jos mitta ”särkyy”. Siinä mielessä ”lauluruno ” on sopiva mutta sanana yksin se ei kerro millaisesta laulettavasta runosta on kyse. Itse käsitän että runon ei tarvitse olla vanha vaan hyvinkin uusi niinkuin yllä. Vaikka ajattelen tuollaista runoa nimenomaan ”kalevalaisen ” mitan kautta en ajattele kaapanneeni itse Kalevalaa maantieteellisesti, vaan ajattelen muinaisen Kalevalan aika laajaksi alueeksi nykyisen Suomen Karjalan ja Venäjän Vienan karjalan aluetta. Mielenkiintoista pohdintaa teillä.

  12. Suurkiitos kaikille kommentoijille! Lupasin referoida tähän näkyviin myös Facebook-linkkien yhteydessä käytyä keskustelua, aikataulu vain valitettavasti venähti.

    Ilmeisen hämmentävää on se, että tässä keskustelussa pohditaan oikeastaan kahta erillistä, mutta toisiinsa liittyvää kysymystä: miten toisaalta nimetä runoutta (ilmiönä tai lajina) ja miten toisaalta nimetä sen käyttämää runomittaa tai runomittaperhettä.

    Anna-Leena Siikala totesi, että kyseessä ”on hyvin vanha kysymys. Kalevalainen laulu ja kalevalamittainen laulu tulivat tunnetuiksi Kalevalan ilmestymisen jälkeen. Vanhat laulut oli käsite, jonka itse opin peruskurssilla 1960-luvulla, sitten englanniksi ilmestyneisiin teoksiin kirjoitettiin taas kalevala-alkuisia nimityksiä, koska ne ymmärrettiin muualla helposti. Runolaulu-nimityksen asema vahvistui esityskeskeisen folkloristiikan yleistyttyä. Merkittävää näissä nimityksissä on se, mistä näkökulmasta kirjoittajat lähestyvät runolaulua.” Hän myös muistutti, että runolaulu-termillä tosiaan voidaan nimetä myös muuta laulettua runoutta (kuten nykyisin on esimerkiksi sanomalehdissä tapana), ja toisaalta kaikki kalevalamittainen runous ei ollut laulettua.

    Runolaulu-peräisiä nimityksiä kuitenkin suositaan usein silloin, kun halutaan korostaa suullisen runon esitettyä, laulettua luonnetta, ja tarvittaessa sitä täydennetään muilla määreillä. Tietyissä keskusteluyhteyksissä se on sangen vakiintunut tarkoittamaan kalevalamittaista runoutta.

    Ilkka Leskelä totesi, että tieteellisessä keskustelussa monitermisyys voi olla myös etu: joskus on hyvä kyetä tekemään hienovireisiä näkökulman ja aiheen erotteluita. Sama näkökulma oli esillä myös Anna-Leena Siikalalla ja monilla muilla. Mari Sarv esitti kuitenkin toiveen, johon on helppo yhtyä: olisi käytännöllistä, jos olisi joku laajasti hyväksytty, koko itämerensuomalaista vanhakantaista alueittain varioivaa runoperinnettä kuvaava termi: ”It would be nice to have a common and generally accepted term for the Finnic alliterative-parallelistic, trochaic, approximately eight-syllabic poetic and song tradition, which has a lot of common (besides of the regional, genre and other differences). I would welcome it.”

    Frog ehdotti sähköpostikeskustelussa Common Finnic tetrameter -tyyppistä termiä. Tuntuu siltä, että tämänkaltaisen termin voi luoda, jälleen osin eri tarpeisiin, melko monista vaihtoehdoista, joissa toistuu kielellinen määre ’itämerensuomalainen’ eli Finnic: common/traditional Finnic tetrameter/oral meter/song culture/oral poetry.

    Taive Särg totesi, että “The most neutral Estonian term for the whole song tradition is ‘läänemeresoome vana rahvalaul’, translated as ‘old Balto-Finnic folk song (tradition)’. Some of Estonian folklorists would call this tradition ‘runolaul‘ (this term was also favoured by the grand old man of Estonian ethnomusicology Herbert Tampere), saving the term ‘regilaul’ only for the older Estonian folk songs. But others among us prefer to use the term ‘regilaul’ throughout the ancient Balto-Finnic folksong. My personal opinion is that no ‘regilaul’ nor ‘runolaul(u)’ should be translated into English, German, etc. (no “runosong”, no “reigenlied”). The old Balto-Finnic song can be called ‘runolaul(u)’ and its meter ’runolaul(u) meter’. In this case, however, people should always make clear whether the term ‘runolaul(u)’ stands in a more general meaning for the whole song tradition or only for the Finnish-Karelian tradition in a narrower meaning.“

    Mari Sarv taas edustaa osin toista kantaa: ”In Estonian I prefer to use regilaul, läänemeresoome regilaulutraditsioon, and to specify the location or subtradition when needed (e.g. soome regilaulutraditsioon, soome regilauludes), and not to divide the tradition to ”regilaul” (Estonian) and ”runolaul” (Baltic-Finnic) (as Taive prefers). Kalevala-metric does not apply for Estonian branch of tradition, which (depending of the region) may deviate from the set of rules of Kalevala meter and have different norms. Therefore I am used to use Kalevala meter (Kalevala-metric) to denote the abstract (or real) form that corresponds to the RULES. In English, I would prefer the term runosong (partly un-translated, and partly understandable) to denote the whole complex of poetic, musical and traditional features. When speaking of Estonian tradition I sometimes use un-translated regilaul.”

    Janika Oras kertoi käyttävänsä viroksi termiä regilaul tarkoittamaan koko itämerensuomalaista vanhakantaista lauluperinnettä, englanniksi termejä Kalevala-metric tai runosong, usein molemmat nimeten. ”Sõnas laul (song) on koos sõnad, muusika ja keha-ruum-liikumine” (Sana ‘laulu’ pitää sisällään sekä sanat, musiikin että kehollisen ja tilallisen liikkeen.)

    Jukka Saarinen totesi joka termissä olevan “ongelmansa, niin ’kalevalassa’, ’mitassa’ kuin ’laulussakin’. Paremman puutteessa olen käyttänyt ”kalevalaista runoa” tarkoittamassa koko laajaa perinnelajia, ”runolaulua” silloin kun todella tarkoitan laulettua runoutta. ”Kalevalamittainen” määrittää minusta liikaa ko. lajin vain yhden tekstuaalisen ominaisuuden kautta.” Jukka Timonen totesi, että nimitykset vaihtelevat tilanteen mukaan ja pohti, missä oikeastaan menee raja eriaikaisten perinteiden välillä: mitä on itse luotu kalevalamittainen runo facebook-päivityksissä?

    Ehkä tässä on vielä syytä todeta, että termi ’itämerensuomalainenkin’ on osin ristiriitainen. Kielten tutkimushistoriasta johtuen kaikki kielialueeseen viittaavat termit pohjautuvat suomenkieleen viittaaviin termeihin. Englanniksi kirjoitusasuja on useita: Baltic/Balto-Finnish/Finnic sekä lyhyimpänä ja melko yleisesti hyväksyttynä Finnic, joka oikeastaan taitaa alkujaan viitata itämerensuomalaisten kielten kielitieteellisesti rekonstruoituun kantamuotoon. Tämä taas toki on siinä mielessä sovelias, historiallisine konnotaatioineenkin, että ajatukset kalevalamitan historiasta suhteutetaan yleensä kielitieteen piirissä kulloinkin vallitseviin käsityksiin itämerensuomalaisten kielten varhaisista yhteisistä muodoista. – Suomeksihan muuten Itämeri on ruotsista käännetty Östersjö, vaikka täältä katsoen meri on lännessä, kuten vironkielinen Läänemeri.

Vastaa käyttäjälle Leena Joutsenlahti Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *