Miniän laulu ja muita ajatuksia Kantelettaresta

Eepoksen kylkeen toimitettua ja sen sisarteokseksi luonnehdittua lyyristen laulujen kokoelmaa, Kanteletarta, pidetään yleensä suhteellisen autenttisena esityksenä kansanlyriikasta. Ajatusta ohjasi epäsuorasti Lönnrot itse kutsuen lyyristä laulua herkäksi kukaksi, joka turmeltuu, jos siihen koskee vieraalla kädellä. Toisaalta Kantelettaren suhdetta sen taustalla oleviin runoihin ja Lönnrotin toimitusperiaatteisiin ei ole tutkittu samassa määrin kuin Kalevalaa. Tyypillisesti runoja on luettu sovinnaisia kansanrunokäsityksiä vasten, vaikka, kuten Satu Apo on osoittanut, Kanteletar on yllättävän realistinen kuvaus kansankulttuurin ruumiillisista ja aggressiivisista teemoista.

Kanteletar valmistui hedelmällisessä työvaiheessa. Kalevalan ensimmäinen versio (1835) oli julkaistu ja se oli saanut innostuneen vastaanoton. Takana olivat suuret keruumatkat, joiden aikana oli kertynyt runsaasti lyyrisiä runoja. Lönnrot ihastui matkoillaan lyyrisen laulun kauneuteen, mutta henkilökohtaisilla kokemuksillakin lienee ollut merkitystä siinä, mitä paperille piirtyi, ja miten runomuistiinpanot muovautuivat edelleen kirjallisessa kokoelmassa. Lönnrot kohtasi matkoillaan vastoinkäymisiä, näki nälkää ja oli monin tavoin yksinäinen. Seitsemännellä keruumatkallaan vuosina 1836−1837 hän kuvasi matkatoverilleen J. F. Cajanille, kuinka kyyneleet tulivat silmiin ja apeus valtasi mielen heidän erottuaan toisistaan:

“Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti kamalalta. Sitä ikävätäni en voi “sanoilla sanoa, enkä virsillä veteä”. Olen usein enneki Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä en konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä veet silmihini.”

“Kuinka ovatki ystäviä toinen toisillensa surullinen mieli ja laulu”, totesi Lönnrot myöhemmin. Yksinäisyys ja surullisuus luonnehtivat hänen mukaansa parhaiten myös Kantelettaren lyyrisiä lauluja.

Huolimatta lukuisista huoli- ja valituslauluista kuuluu Kantelettaressa vieläkin kantavammin tyttöjen ja naisten ääni. Tyttöjen lauluissa on läsnä kepeä, moninainen ja positiivinen ääni. Laulut liittyvät yleensä nuoruuteen ja lemmentoiveisiin. Lauluissa esiintyy omaehtoinen, ylpeä minä, joka heiluu heinänä kesällä ja kukkuu käkenä ja tanssii taiten; minä, joka haluaa tasaista miestä, ja jota miehet jäävät mielimurtehilla kaipaamaan.

Tyttöjen laulujen vastakohtana piirtyvät naisten tummasävyiset laulut. Onni lepää menneessä, nykyisyys on raskas, pettymyksiä ja velvollisuuksia täynnä oleva todellisuus. Kantelettaren II kirjan Miniän laulujen runon “Heitän hempiät tupani” laulajaminä kuvaa onnellista aikaa lapsuudenkodissa, ja sitä, miten onni katoaa minän jouduttua toiseen taloon. Onnettoman mielen ulospääsynä esitetään pako todellisuudesta. Lönnrot on sommitellut runon häärunotekstien pohjalta, mutta kirjallisesti luoden etäännyttää tekstin kansanrunon malleista. Muutos tytöstä naiseksi merkitsee minätietoisuuden kasvua. Lönnrotin mallina olleissa häälauluissa kokemus on yhteisempi ja etäisempi, sinän kokemus: Olet kukkana kotona, menet toiseen taloon.

Vaikka huolet ja pettymykset ovat esillä myös kansanrunoissa, painottaa Lönnrot naineen naisen katkeria kokemuksia. Pettymysten ja negatiivisten ihmissuhteiden kärki löytyi häärunoista, joiden tarkoituksena oli valmistaa morsianta suureen muutokseen. Tämän vuoksi häälauluissa esitetään pahin mahdollinen: uusi perhe ikävässä valossa, nuorikon alentava kohtelu sekä muutokseen liittyviä negatiivisia tunteita. Häälaulujen symbolisen maailman Lönnrot sovitti osaksi naineen naisen minuuden kokemusta. Se mistä lauluissa varoitellaan, esitetään yhdeksi mahdolliseksi todellisuudeksi kansanrunojen kirjallisessa tulkinnassa.

”Niin neiti ison ko’issa, / Kun kuningas linna’ssansa; / Niin miniä miehelässä, / Kun vanki Venäehällä”. Lönnrotin kansanrunon pohjalta muovaamissa säkeissä kiteytyy mielikuva rahvaan naisen todellisuudesta. Sitäkin enemmän ne ilmentävät Kantelettareen sisäänkirjoitettuja merkityksiä, joiden emotionaalinen kipupiste ei välttämättä löydykään yksinäisyydestä, vaan naisen elämän kaksijakoisuudesta.

Kantelettaren tyttöjen ja naisten lauluja lukiessa ajatus kulkeutuu jälleen Lönnrotin omakohtaisiin kokemuksiin. Mille mahtoikaan Lönnrotin korva herkistyä ja mieli taipua tämän kuullessa lyyrisiä lauluja ja eläytyessä niiden viesteille? Naisen tunteet ja elämänkaari saattoivat aivan erityisesti kiehtoa Lönnrotia, joka Kantelettaren ilmestymisen aikoihin oli suhteellisen nuori, 38-vuotias, vielä naimaton mies. Ihastumisia Lönnrotilla oli ollut lukuisia (Aarne Anttila on löytänyt jopa 35 merkintää ihastumisista ennen tulevan vaimon, Maria Poppiuksen tapaamista), vaikkakin tuttavat moittivat miehen mieltyneen enemmän suomen kieleen ja runouteen kuin vastakkaiseen sukupuoleen.

Lisää Lönnrotin ajatuksista ja Kantelettaren tulkinnoista voit kuulla Kantelettaren 175-vuotisjuhlaseminaarissa ”Toisin ennen, toisin tänään − Kanteletar 2010-luvulla” torstaina 12.11. klo 14−16 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Tervetuloa!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.