Miksi olen kiinnostunut tutun tutun mummon naapurista?

Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hanke on ollut nyt käynnissä vuoden ja yhden kuukauden. Hankkeen lähtökohtana on kerätä arkistoaineistoja, tallentaa muistitietohaastatteluita sekä – ennen kaikkea – levittää tietoisuutta Inkeristä ja inkerinsuomalaisten kohtalosta. Inkeriläisiä aineistoja ja haastateltavia on löytynyt vuoden mittaan hyvää tahtia, mutta varsinainen yhteydenottojen aalto iski, kun inkerinsuomalaisia käsiteltiin kahdesti lyhyen ajan sisällä valtakunnan laajalevikkisimmässä lehdessä. Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 20.2.2019 Lea Pakkasen koskettavan artikkelin Mummoni, Siperiaan karkotettu ja kaksi päivää myöhemmin meidän hankkeestamme kertovan uutisen Inkerinsuomalaisten muistoja kerätään talteen kovaa vauhtia. Aiheen ja hankkeen saaman julkisuuden myötä tuntuu hanke nyt saaneen uutta tuulta alleen.

Haastateltavien kanssa katsotaan usein karttoja ja etsitään niistä karkotuspaikkoja. Tässä kuvassa tutkitaan Arkangelin aluetta Vienanmeren rannalla. Kuva: Maiju Putkonen.

Vielä vuosi sitten mietin pääni puhki, mistä löytäisimme tarpeeksi haastateltavia ja kuinka varmistamme, että sana hankkeemme olemassaolosta kantautuu oikeisiin korviin. Ilman tiedon välittämistä tämä ei tietenkään onnistu, joten olen vuoden mittaan sekä kirjoittanut erilaisia artikkeleita Inkeriläisten viestiin ja SKS:n blogiin (Makasiinin kätköistä tutkimusaineistoiksi ja Aineisto, joka aukaisee uusia teitä) että jalkautunut Inkeri-kerhojen tapaamisiin. Olemmekin tavoittaneet hyvin Suomen Inkeri-Liiton toiminnan piirissä olevia ihmisiä ja saaneet kontakteja myös naapurimaiden inkerinsuomalaisiin aktiiveihin. Samanaikaisesti olen kuitenkin pohtinut, kuinka tavoittaisimme myös ne, jotka eivät ole mukana inkerinsuomalaisten yhteisöissä – ne, jotka eivät ole vielä kuulleet koko projektista.

Olen ehtinyt vuoden kuluessa uppoutua hankkeeseen niin, että missä ikinä liikunkin havainnoin maailmaa aivan erityisten Inkeri-lasien lävitse. Ajattelen Inkeriä, luen inkeriläisyyteen liittyvää kirjallisuutta ja juttelen inkerinsuomalaisuudesta. Ja uskokaa pois – se kannattaa! Uusia haastateltavia voi löytyä niin uuden vuoden juhlista kuin pilatestunniltakin. Tutulla saattaa olla tuttu, jonka mummon naapuri paljastuu inkeriläiseksi. Asia saattaa olla monille myös herkkä. Kun ventovieras ihminen alkaa udella heidän taustoistaan, saattaa se herättää ihmetystä ja epäluuloa. Ja ymmärrän sen täysin, sillä inkeriläisten kokemien vainojen johdosta, heillä onkin hyvä syy epäillä, miksi olen niin tavattoman kiinnostunut juuri heistä?

Arkistoaineistoa voidaan saada missä tahansa muodossa, kuten esim. nämä lähes 70 VHS-kasettia suuressa kassissa. Kuva: Maiju Putkonen.

Tästäkin syystä viimeaikaisen julkisuuden takia tulleet lähes sata uutta yhteydenottoa ovat kullan arvoisia. Olemme kiinnostuneita kaikkien inkerinsuomalaisten tarinoista, kaikista niistä tarinoista, joita meille halutaan kertoa ja arkistoaineistoista, jotka tukevat näitä tarinoita. Muistitietohaastattelut ovat aina yksilön omia subjektiivisia kokemuksia, ja yksittäisenä kertomuksena jokaisen tarina on erilainen, vaikka tietyt teemat saattaisivat elämäntarinoissa toistua. Yhdessä tarinat alkavat kuitenkin resonoida, ne muodostavat kokonaiskuvaa historian tapahtumista. Rinnakkain yksilöiden tarinat ovat todistusvoimaisempia.

Useissa yhteydenotoissa on korostunut se, että hankkeemme koetaan tärkeäksi ja jo vuosia on toivottu, että inkerinsuomalaisten historiaa tehtäisiin näkyvämmäksi. Emme toki ole hankkeinemme ensimmäisiä tässä rintamassa, vaan meitä ennen ovat monet tehneet ja tekevät parhaillaankin kullanarvoista työtä. Yhdessä tehden myös meidän työmme tulee helpommin nähdyksi ja inkerinsuomalaisten asia kuulluksi.

Maiju Putkonen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.