Metsä valtaa valtatien – Kuninkaantien kävelyhaaste 2

Kuninkaantien kävelyhaaste Turusta Helsinkiin on osa Syöpäsäätiön 70-vuotisjuhlaa ja keräystä. Tavoitteena on kerätä varoja tutkimukselle, jotta estäisimme ketään kuolemasta syöpään tulevaisuuden Suomessa.

Olemme saavuttaneet puolimatkan krouvin. Takana on kaksi erilaista päivää, vaikka molempina poikkeuksellinen korkea paine ja lämpöaalto helli Suomea. Olemme kulkeneet Varsinais-Suomen avarista ja loivista jokilaaksoista mäkisempään Uuteenmaahan yhteensä suunnilleen 130 km eli hiukan yli puolet tavoitteestamme. Eilen ja tänään taittui Salosta Perniön Latokartanoon (Nääs) noin 33 km ja tänään jatkoimme Fiskarsiin Pohjan pitäjään 32 km. Edellisellä kävelyllä meitä oli viisi kulkijaa: Sakari Karjalainen, Nea Malila, Juho Saari, Eero Vuorio ja minä. Kuljimme kevein päivärepuin, koska palasimme taksilla Saloon yöpymään. Matkan pituus ja toukokuun poikkeuksellinen lämpöaalto piti huolen, että päivästä tuli vaativa.

Kuljimme Salosta Perniön kirkonkylän kautta Nääsin Latokartanoon. Etelä-Suomi ei vielä tarjoa jalan kulkijalle parhaita mahdollisia reittejä, jotka yhdistäisivät inhimillisen toiminnan ja maaston parhaat puolet. Kukin meistä sai omalla tavallaan tuta ankaran asvaltin tavan syödä jalkapohjat ja säälimättömän auringon porotuksen. Olen vaeltanut monenlaisissa maastoissa eri puolilla Eurooppaa ja oppinut, että ei ole matkaa, joka ei yllättäisi tai jolla ei omia rajojaan koettelisi: pitkä suora asvalttitietä voi olla kovempi haaste kuin keikkuminen kapealla harjanteella ylävuoristossa. Jokaiseen reissuun liittyy itsensä voittaminen ja riemu siitä.

Tähän kävelyyn tulivat bonuksena monipuoliset keskustelut eri aloilla toimivien kanssakulkijoiden kanssa. Perniön kirkolla Salon Seudun Sanomat haastatteli meitä. Jokainen oli kai äänessä ja kommentoi päivän kulkemista ja patikoinnin ideaa. Söimme kovin myöhäisen lounaan Perniön kebab-pizzeriassa, joka perustellusti mainosti itseään Suomen parhaaksi. Saimme paikkaa pitävältä turkkilaiselta perheeltä iloisen ja lämpimän vastaanoton – ja olimme kiitollisia, että tulimme ravituiksi päivän viimeiselle taipaleelle.

Taksi haki meidät illan suussa ja toi takaisin samaan pisteeseen seuravana aamuna. Jatkoimme kauniista Nääsin tai Latokartanon 1700-luvun miljööstä vanhan myllyn rauniolle, ylitimme pitkän kosken kovin varhain parveilevan muurahaispilven läpi ja saimme aluksi kulkea metsäpoluilla ja -teillä. Ylitimme useaan otteeseen nykyisen Perniöstä itään vievän valtatien, tutkimme vielä 1970-luvun alussa toimineen tien kilometripylväitä ja näimme, miten metsä oli alkanut syödä vielä muutama vuosikymmen sitten vilkasta valtatietä. Tajusin, että olin istunut isän kyydissä joskus 1960- tai 70-luvulla nyt metsään kadonneella väylällä.

Olemme raapineet luontoon syvät jäljet itsestämme, mutta paikoin ne häviävät hämmentävän nopeasti. Kuka tietää, mitä nopeasti sykkivästä sivilisaatioistamme on vuosikymmenten tai -satojen jälkeen nähtävillä? Ylitimme seutuja, joita ihmiset ovat muokanneet vuosituhansia ja joille peltoviljelykin saapui jo esihistoriallisella, kirjallisia dokumentteja edeltävällä ajalla. Nyt saatoimme katsella, miten 1800-luvun jälkipuolella vanhakantainen maatalous oli korvautunut karjanhoidon ja peltoviljelyn yhdistelmällä, mutta vasta sitten, kun malthusilainen ekologinen ja demografinen lakipiste oli saavutettu 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. Talo toisensa jälkeen oli hankkinut karjaa ja rakennuttanut valtavan navetan. Perniön (Varsinais-Suomen) ja Tenholan ja Pohjan (Uusimaa) rajalla ylitimme myös kielirajan. Talot näyttivät isommilta ja eheämmiltä, mikä saattaa johtua 1940–50-lukujen jälleenasutuspolitiikasta: rintamamiestaloja näkyi vasta taajamien tuntumassa, koska täältä puuttuvat karjalaisevakkojen asutustilat. Yksityiskohta heijastelee suomalaisen kielinationalismin merkillisyyksiä: suomenruotsalaiset alueet haluttiin pitää ”puhtaina” suomea solkkaavista karjalaisista.

Kävelijä näkee kaikenlaista, verkkaisesti ja joskus hikipisaroiden sumentamin silmin. Kulkiessa Google ei laula – on mietittävä, muistettava ja kuunneltava kanssakulkijoita. Silloin tuntee usein sivistyvänsä. Samalla oppii sananmukaisesti kantapään kautta paljon – myös sen, että kipu ja vaiva ovat suhteellisia asioita.

Tuomas M. S. Lehtonen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.