Meri, mitä teit? – Estonian onnettomuuden kaunokirjalliset kuvaukset

Viron Hiidenmaan pohjoiskärjessä, Tahkunan niemellä seisoo taiteilija Mati Karminin suunnittelema pronssikello, joka on rakennettu matkustajalaiva m/s Estonian lapsiuhrien muistoksi. Tuosta paikasta Estonian onnettomuuspaikalle on matkaa viitisenkymmentä kilometriä, vähemmän kuin mistään muualta Virosta.

Estonian onnettomuus 28.9.1994 muistetaan rauhanajan pahimpana merionnettomuutena Euroopassa. Kovassa merenkäynnissä uponnut risteilyalus vei mukanaan yli 850 ihmistä, joista enemmistö oli ruotsalaisia ja virolaisia.

Turmasta on vuosien mittaan syntynyt myös joukko kaunokirjallisia tulkintoja. Osa niistä kirjoitettiin pian onnettomuuden jälkeen, osa vasta 2010-luvulla.

Titanicin myyttisiin mittoihin kasvanut haaksirikko poiki aikanaan joukon arkkiveisuja, jotka kertoivat kansanomaisesti, yksityiskohtia kaihtamatta onnettomuuden kulusta, syistä ja syyllisistä. Vaikka arkkiveisujen suosio hiipui jo 1900-luvun ensi puoliskolla, myös Estonian onnettomuudesta syntyi ainakin yksi arkkiveisu – tai ainakin arkkiveisugenreä läheisesti jäljittelevä teksti. Antropologi, runoilija Jöns Carlsonin Lohduttava laulu m/s Estonian hirveästä tuhosta on kymmensivuinen vihkonen, joka kertaa Ruotsia, Suomea ja Viroa toisiinsa sitovaa maansurua ja kehottaa etsimään lohtua jumalilta, riippumatta siitä, nimittääkö näitä Allahiksi vai Kristukseksi. Titanicin haaksirikko, suomalaisten arkkiveisujen suosikkiaihe, häilyy myös tämän modernin arkkiveisun taustalla. ”Heidät meri nieli, kylmä ja öinen vesi / velloi sydänverensä kylmyyteen, pian, äkkiä, / nopeammin kuin Titanicin ihmisluokat / virsineen, rahoineen, pistooleineen ja / kamferitippoineen” (Jönsson 1994, 3).

Katja Ketun Hitsaaja (2008) kertoo miehestä, joka on hitsannut Estonian surullisenkuuluisan keulaportin ja vajoaa onnettomuuden tapahduttua oman syyllisyytensä upottavaan mereen. Samalla romaani kertoo surevista omaisista, jotka turmauutinen tavoittaa valloilleen päässeen meriveden lailla: ”Ja yhtäkkiä tulvahtaa keittiö täyteen merivettä. Uponnut laiva. Käsi kurkottaa kohti verhoja vetääkseen ne eteen, piilottaakseen siellä näkyvän meren tai suojellakseen taloa siltä. Käden tiellä ollut kuppi kaatuu, vierii pöydän kulmalle ja räsähtää rikki. [– –] Istun keittiönlattialla meriveden levitessä nivusiin ja kerään posliininsirpaleita. Kahlaan reisiä myöten vedessä olohuoneeseen.” (Kettu 2008, 35.)

Moni suomalainen muistaa Estonian paremmin Viking Sallyna, joka seilasi Turun ja Tukholman väliä läpi 1980-luvun. Robert Åsbackan romaani Urkujenrakentaja (alk. Orgelbyggaren, molemmat 2018) luotaa Estonian vaiheita laivan alkuvaiheista asti. Vastikään telakalta laskettu Viking Sally piirtyy lähes Titanicin veroiseksi ihmelaivaksi:  ”Viking Sally oli suurin alus joka oli koskaan kulkenut reittiliikenteessä Suomen ja Viron välillä. Kelluva hotelli. Kaikki sen nähneet sanoivat että nyt laivoista ei enää voi tulla isompia. Silti niistä tuli. Vain kymmenen vuotta myöhemmin Sally oli kulunut alus joka oli alkanut liikennöidä Vaasan ja Uumajan välillä Wasa King -nimisenä. Vielä parin vuoden päästä oli uuden reitin aika. Silloin se alkoi kulkea Tukholman ja Tallinnan välistä reittiä Estonia-nimisenä. [– –] Sally oli merkillinen rakennelma: monien mielestä se ei ollut edes laiva vaan jotakin muuta; hotelli, kelluva huvipalatsi. Jotakin vähän sinnepäin. Jäljitelmä kuten baaritiskiä kiertävät messinkitangot. [– –] Pimeässä ja myrskyssä siitä tuli se mikä sen oikeastaan olisi pitänyt olla, laiva.” (Åsbacka 2008, 64, 71)

Estonia upposi vain kolme vuotta Viron itsenäisyyden palauttamisen jälkeen ja kantoi tasavallan itsensä nimeä. Oliko laivan kohtalo synkkä vertauskuva koko tasavallan tulevaisuudesta? Tätä ajatusta pyöritellään virolaiskirjailija Mari Saatin romaanissa Sinikõrguste tuultes ”[M]inähän olin matkustanut sillä laivalla, melko myrskyisällä merellä, ja se vaikutti oikein suurelta ja varmalta, joukon varmemmalta kuin meidän pieni valtiomme, jonka yli Venäjän tankit voivat jälleen ajaa milloin niitä vain sattuu huvittamaan…”.  Virolainen runoilija Kalju Lepik puolestaan asettaa runossaan ”Kaks sügist” (”kaksi syksyä”) vastatuksin Estonian onnettomuussyksyn 1994 sekä syksyn 1944, jolloin lukuisat virolaiset pakenivat neuvostomiehitystä – monet samaa merireittiä, jota Estonia uppoamisyönään kulki, Virosta Ruotsiin.

Meri, mitä teit? Tämä kysymys toistuu virolaisrunoilija Jaan Pehkin runossa ”1994”. Runon nimi viittaa paitsi Estonian turmavuoteen, myös George Orwellin klassikkodystopiaan 1984. Runo kertoo maailmasta, jossa yhä vallitsee neuvostoajan mielivaltainen kontrolli ja jonka odottamaton, käsittämätön merionnettomuus syöksee kaaokseen. Runo vaatii selityksekseen tiettyä taustatietoa: yksi Estonian tunnetuista virolaisuhreista oli triathlonisti Jaan Pehk, runoilija Jaan Pehkin täyskaima, mikä runossa saa aikaan tragikoomisia sekaannuksia.  Poliisit hakevat väärän Jaan Pehkin kuulusteluihin koulunpenkiltä eivätkä ota kuuleviin korviinsa tämän vakuutteluja siitä, ettei hän ole Estoniassa matkustanutkaan: ”meie ütleme kas te seal olite või ei olnud”  (”me sanomme, olitteko te siellä vai ette”). Runossa toistuu monitulkintainen kysymys ”meri, mida sa tegid?” (”meri, mitä teit?”), joka runon lopussa muuntuu kysymykseksi ”meri, mida sa nendega tegid?” (”meri, mitä teit heille?”)

Pronssikello Tahkunan niemellä muistuttaa käsittämättömän suuresta merionnettomuudesta, joka järkytti eri puolilla maailmaa, tiukensi merenkulun säädöksiä ja poiki vaihtoehtoisia selityksiä aina salaliittoteorioita myöten. Kello soi rannassa harvoin – ainoastaan hetkinä, joina merellä tuulee yhtä myrskyisästi kuin Estonian uppoamisyönä.

Kaunokirjallisuus rakentaa omat muistomerkkinsä. Onnettomuusuutinen on mahdollista kääntää vuosienkin päästä runon kielelle, kuten Saara Metsäranta tekee tuoreessa Estonia-aiheisessa runokokoelmassaan Meitä vasten hukkuneet (2018, 9):

Saara Metsaranta, Meitä vasten hukkuneet (2018)

Estonian onnettomuudesta tulee 28.9.2019 kuluneeksi 25 vuotta.

Silja Vuorikuru

Virolaisen kaunokirjallisuuden suomennokset: Silja Vuorikuru

Tekstissä viitattu kaunokirjallisuus

  • Carlson, Jöns 1994: Lohduttava laulu m / s Estonian hirveästä tuhosta. Helsinki: J. Carlson.
  • Kettu, Katja 2008: Hitsaaja. Helsinki: WSOY.
  • Lepik, Kalju 1994: ”Kaks sügist.”
  • Metsäranta, Saara 2018: Meitä vasten hukkuneet. Turku: Kolera-kollektiivi.
  • Pehk, Jaan 2011: ”1994”. Teoksessa 100% Jaan Pehk. Pärnu: Kirjastus JI.
  • Saat, Mari 2000: Sinikõrguste tuultes… Tallinn: Varrak.
  • Åsbacka, Robert 2008: Orgelbyggaren. [Suom. Urkujenrakentaja.] Helsinki: Schildts.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *