Menneisyyden lume ja arvo

Voiko menneisyydestä oppia? Näyttää siltä, että toistamme sujuvasti aiempia virheitämme.

Ennen modernin maailmanjärjestyksen esiinmurtautumista länsimaisen perinteen piirissä ajateltiin, että inhimillisen todellisuuden keskeisimmät piirteet ovat muuttumattomia tai ainakin ne olennaisin osin toistuvat samankaltaisina. Valtakunnat nousevat ja tuhoutuvat, sotapäälliköt ja hallitsijat toimivat suunnilleen samoilla ehdoilla, eikä auringon alla ole mitään uutta. Yksittäisen ihmisen elämä toisti samaa sykliä. Jos imeväis- ja lapsikuolleisuus ei ihmisen alkua niittänyt, hänen elinkaarensa kuviteltiin seuraavan syntyperän määräämän säätyaseman mukaista uraa.

Menneisyydessä tapahtuneita tekoja tarkastelemalla voisi saada moraalisia tai poliittisia opetuksia. Antiikista lähtien on toisteltu Ciceron tokaisua historia magistra vitae, historia elämän opettaja. Yleisemmin historiankirjoitus ymmärrettiin moraalisena oppialana, joka opetti toimimaan oikein. Renessanssin aikaan moraalinen opetus muuntui poliittiseksi opiksi: koska samantapaisten asioiden uskottiin toistuvan, historia oli hyödyllinen oppi vallanpitäjille, kun he harjoittivat poliittista laskelmointia.

Näin julkisuudessa usein ajatellaan edelleen, vaikka modernin tieteen syntyyn liittyi myös uudenlainen aikakäsitys, jossa ei enää uskottu asioiden toistumiseen vaan edistykseen ja evoluutioon tai ainakin peruuttamattomaan muutokseen, jossa menneisyyden tapahtumat eivät sellaisenaan toistu. Menneisyys muuttui vieraaksi maaksi, jota oli syytä tutkia, jotta ymmärtäisimme miten tähän on tultu. Historian ei enää sellaisenaan uskottu antavan tietoa siitä, miten tulisi toimia vastaisuudessa.

Ovatko menneisyyden opetukset sittenkin vain lumetta, pahimmillaan nykyisyyden vääristämiä tarkoitushakuisia tarinoita ja parhaimmillaan mukavaa ajanvietettä?

Miksi sitten vakavasti otettavat keskustelijat toistuvasti palaavat historiasta haettuihin esimerkkeihin? Taloustieteen nobelisti Paul Krugman suomii nykyhetken talouspoliittisia päättäjiä vertaamalla heidän ratkaisujaan 1930-luvun suuren laman aikana tehtyihin virheisiin. Lisäksi hän analysoi onnistumisia ja kokoaa listan eri maailmankolkkia lähivuosikymmeninä koetelleista talouskriiseistä, jotta samoja virheitä ei toistettaisi.

Myös Jared Diamond, yhdysvaltalainen evoluutiobiologi, fysiologi ja eliömaantieteilijä on sitä mieltä, että meillä on opittavaa menneestä, erityisesti perinteisiltä esiteollisilta yhteisöiltä. Diamond on seurannut vuosikymmeniä Uuden Guinean eri ryhmien elämää tutkiessaan saaren linnustoa. Hän tietää hyvin, miten vaivalloista ja tukalaa elämä ilman modernin tieteen ja teollisuuden tuotteita on. Ilman lääkkeitä ja valtiota vain harva ennättää varttua aikuiseksi, eikä aikuisenkaan elo ole pitkä ja se päättyy usein väkivaltaisesti. Kokemukset Uudessa Guineassa näyttivät vahvistavan Thomas Hobbesin jo 1600-luvulla esittämän näkemyksen vailla valtiota elävien villien elämästä: ilman toisten turvaa ihmisen elämä oli lyhyt, surkea ja raaka. Diamondin kohtaamien Uuden Guinean asukkaiden oli usein vaikea löytää ryhmien välisiin erimielisyyksiin muita kuin väkivaltaisia ratkaisuja.

Jared Diamondin opetukset ovat ristiriitaisia. Hän ehdottaa, että omaksuisimme menneen maailman yhteisöllisen huolenpidon ja hyvät ravitsemustavat. Pitäisimme modernin elämäntavan edut  ja hylkäisimme sen mukanaan tuomat haitat. Hyvästä ravitsemuksesta seuraa pidempi ja terveempi elämä mutta myös elämäntapasairaudet. Lapsikuolleisuus on hallinnassa, mutta heitä ei kasvateta ruumiilliseen läheisyyteen, yhteisöllisyyteen ja ulkoilmaelämään. Vapauden ja yksilöllisyyden hintana on yksinäisyys ja yhteisöllisyyden puute. [Ks. Steven Mithen, A Passion for Jungle People and Birdsong, New York Review of Books. February 21, 2013, 60:3 ja Matti Mäkelä, Mitä oppisimme keräilijöiltä? HS 8.3.2013.)

Inhimillisen todellisuuden ainesosat ja toiminnan ehdot muuttuvat koko ajan, eikä osista muodostuva kokonaisuus ole sama kuin menneisyydessä. Vaikka ihmisen perusvaistot ovat muodostuneet evoluution myötä, ei ihminen enää elä pienyhteisöissä savanneilla ja viidakossa. Aiemmista elämänjärjestyksistä ja menneistä tapahtumista ei voi sellaisenaan johtaa ohjeita nykyisyyteen.  Silti menneisyys tarjoaa aineistoa inhimillisen toiminnan ymmärtämiseen. Mistäpä muualta ovat tietomme siitä, miten ihmiset ovat ongelmiaan ratkoneet ja miten elämäänsä järjestäneet? Tieto ei ole koskaan täydellistä eikä aukotonta. Uusi tutkimus muuttaa käsityksiä joko uusien lähteiden, tutkimusmenetelmien tai inhimillistä toimintaa koskevien teorioiden perusteella.

Tosiasiassa kaikki suunnitelmamme, pyrkimyksemme ja päätöksemme perustuvat tavalla tai toisella menneestä kootulle tiedolle ja kokemukselle. Ilman ihmisen menneisyyttä ja elämänmuotoja tutkivia aloja – mm. historiaa, antropologiaa, sosiologiaa, perinteen- ja taiteentutkimusta – emme kykenisi suunnistamaan nykyisyydessä senkään vertaa kuin nyt kykenemme.

Tosin teemme vanhojen virheiden lisäksi alati uusia.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.