Matkakumppanuus – Kuninkaantien kävelyhaaste 3

Kuninkaantien kävelyhaaste Turusta Helsinkiin on osa Syöpäsäätiön 70-vuotisjuhlaa ja keräystä. Tavoitteena on kerätä varoja tutkimukselle, jotta estäisimme ketään kuolemasta syöpään tulevaisuuden Suomessa

Kuudes päivä kävelty, takana taas kaksi noin kolmenkymmenen kilometrin taivalta ensin Fiskarsista Pohjan pitäjästä Snappertunaan Raaseporin linnan tuntumaan ja sieltä seuraavana päivänä Westerby Gårdiin Inkooseen. Toukokuulle epätavallinen lämpö ja kirkas keli jatkuivat. Omenapuut, syreenit, tuomet, rypsit ja lukemattomat muuta kasvit kukkivat. Maailma ympärillä tuoksui. Aamuvarhain ja illalla käet, laulurastaat, satakielet ja monet minulle tuntemattomat linnut lauloivat. Kevään ja alkukesän tunnusmerkit olivat kaikki samanaikaisia, kun myöhäinen talvi oli vaihtunut lyhyen alkukevään jälkeen täyteen kesään. Osalle kulkijajoukostamme lämpö oli mieluisaa, mutta osa koki sen uuvuttavana. Iltapäivän kuumina hetkinä metrit ja kilometrit tuntuivat venyvän tavallista pitemmiksi ja silloin lämpöaalto saattoi tuntua kaikista liialliselta.

Länsi-Uusimaan maisemaa pilkkovat kirkot, kartanot ja yksittäinen linnakin. Peltoaukeat ovat Varsinais-Suomeen verrattuna kapeampia metsäkumpareiden reunustamia pitkänomaisia laaksoja, joet piskuisempia ja siellä täällä reittimme varrella pilkottaa järviä, joita lännessä ei juuri ollut. Fiskarsin, Åminnen, Billnäsin ja Fagervikin ruukit kertovat yrityksistä luoda vaurautta ja teollisuutta erioikeuksin ja kruunun mahtikäskyllä – nyt pienet varhaismodernit teollisuusyhdyskunnat näyttävät idyllin perikuvilta, vaikka aikanaan ne ovat olleet hierarkkisia yhdyskuntia, jotka ovat hyödyntäneet äärimmilleen lähiseutujen rahvasta ja luonnonvaroja. Vain osasta syntyi elinkelpoisia yrityksiä, kun erioikeudet raukesivat ja ne joutuivat maailmanmarkkinoiden kilpailun piiriin.

Hiukan vanhempaa kerrostumaa edustivat Grabbackan kartanon ja Raaseporin linnan myöhäiskeskiaikaiset rauniot. Kumpareille tai kallioiden päälle rakennetut kivivarustukset olivat yhtä aikaa puolustuksellisia ja lähiympäristön hallinnan välineitä. Linnoihin ja kartanoihin varastoitiin alueen tuotteita, jotka anastettiin joko veroina tai maanvuokrina. Meille kaunis ja viehättävä maisema ei ole aina syntynyt kaunein, eettisin tai oikeudenmukaisin keinoin.

Tiet olivat mutkaisempia ja maasto mäkisempää kuin aiempina päivinä. Välillä kulkijoiden letka venyi. Koko matkan ajan keskusteluparit vaihtuivat ja aina syntyi puhetta milloin kenenkin tuntemista asioista – työstä, tutkimuksesta tai harrastuksista. Tämä oli minulle uutta. Kun kulkee kahden puolisonsa tai ystävänsä kanssa monet asiat ovat jo ennalta tiedossa, ja kun reitillä tapaa ventovieraita vaeltajia, jakaa tietoja reitistä ja majapaikoista. Mutta tällaisessa kolmen, neljän tai viiden kävelijän joukossa aiheet vaihtuvat aina rinnalla kulkijan vaihtuessa. Näin oppii uskomattoman paljon varsinkin, kun seuralaiset ovat toiselta alalta.

Joskus letka venyi niin, että kuljin ohi sovitun risteyksen ja havahduin vasta, kun muut soittivat ja kysyivät olenko reitillä. Olin ajatuksissani puuskuttanut muutaman kilometrin harhaan ja johdattanut perässäni toisenkin kulkijan. Jäin odottamaan kannon nokkaan ja käännyimme Kuonotielle ja siltä tulosuuntaan Vanhalle rannikkotielle. En tiedä, mistä edellinen on nimensä saanut, mutta jälkimmäisen nimi jo lohdutti eksynyttä. Se veisi meidät raskain ja väsynein askelin oikeaan suuntaan. Vastaan tuli auto ja sain tarjouksen hypätä kyytiin. Epäröin, mutta tajusin, että olimme jo myöhässä mediatapaamisesta, ja kunnioituksesta toimittajiin nielin vaeltajan ylpeyteni. Olimmehan kuitenkin kävelleet päivälle lasketut rapiat 30 km. Heitin repun takakonttiin ja hyppäsin kyytiin.

Mikä sitten tekee patikoinnista niin houkuttelevaa? Mitä järkeä on väsyttää itseään, hankkia repun kalvamat hartiat tai rakkuloille menneet jalat? Olen pohtinut tätä kerta toisensa jälkeen ja vastannut siihen aina hiukan eri tavalla. Rasitus vapauttaa, se siirtää itsensä toiseen tilaan, jokapäiväiset huolet jäävät taka-alalle. Yhdessä jaettu rasitus luo tilapäisen pienyhteisön, jossa arkimaailman säännöt eivät päde. Keskustelut ovat paljaampia, vaikka kukaan ei vaadi eikä oleta keneltäkään tunnustuksellisuutta, eikä kai sitä haluakaan. Syntyy matkayhteisöllisyys tai matkakumppanuus – tässä kumppani tarkoittaa niitä, joiden kanssa jaan leivän (latinan cum panis – [jaetun] leivän kanssa). Jaan heidän kanssaan itsestäni jotain olennaista ja jotain yksityistä ilman ylenpalttista avautumista. Jakaminen on vaikeaa ja herkkää niin kuin se ihmisten välillä on. Jakaminen merkitsee myös oman heikkouden ja puutteellisuuden jakamista.

Matkakumppanuus on erityistä myös siksi, että rasitusten jakaminen ja joukkoon sopeutuminen vaativat kaikilta jotain. Matkan ajaksi syntyy oma yhteisönsä, jossa tyylilaji saattaa vaihdella vakavasta väsymyksen kirvoittamaan hihittelyyn. Kaikki lajit ovat olennaisia. Kerromme toisillemme niiden avulla itsestämme ja opimme toisista. Ne myös rakentavat luottamusta ja antavat tilaa: kävelijän on hyvä osata sanoa kumppaneilleen eleillä tai sanoilla, milloin hän tarvitsee tovin omaa rauhaa. Kovin itsekäs ei voi olla, silloin on erehtynyt väärälle reissulle.

Olen saanut suurenmoisia matkakumppaneita. Jokaisella on oma tahtinsa, omat tietonsa ja oma itsensä. Olemme yhdessä omasta vapaasta tahdostamme, myös uupuneina, hikisinä ja hetkinä, jotka olemme tottuneet olemaan itseksemme tai korkeintaan puolisomme tai jonkun muun lähimmän kanssa. Tämäkin on hyvä syy uskaltautua patikoimaan.

Jos onnistumme auttamaan työtä syvän ehkäisemiseksi ja parantamiseksi, olemme tehneet paljon. Samalla teemme vähän myös muun yleisen hyvinvoinnin eteen. Patikoidessa on tekemisissä elämisen mielekkyyden, hankaluuden ja suloisuuden kanssa – ja samalla ajatus uudesta patikoinnista (jonka suunnittelu käynnistyy jo matkalla) kannustaa pitämään huolta itsestä sen verran, että jaksaa lähteä seuraavalle kävelylle.

Tuomas M. S. Lehtonen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.