Materiaalista runosyksyä

Syksy yltää ihmisyyden sydämeen. Syysmyrskyjen myrkyttämä iäisyys sykähdyttää, syysmyrskyjen myrkky syövyttää: jylhinä syysyöt vyöryvät ihmisyyden ylitse.

Tyrskyjen väristykset, värillisyyden silmäily, myrkyllisyys: sävyjen törmäykset räiskyvät, myötäilevät, syvenevät. Sävyt syöksyvät iäisyyden syöksyissä, syystaivas peittyy värisävyjen näyttelyyn.

Harry Salmenniemen runo kokoelmasta Runojä (siis tosiaan Runojä, 2011) vyöryttää sivukaupalla sanoja, joissa kaikissa on y-kirjain. Runossa pöyhitään tarmokkaasti syyskuvastoa pateettisista myrskyistä värikylläiseen ruskaan: Myrskyjen nyrkkeily, sävyjen pöyhkeily: lehteily, säteily, väreily, syksyn syleily, pöyhkeiden syyslehtien väriviettely.

Yhtä ylenpalttista on rakkauskuvasto: lemmittyjä yhdistävät yöttömät yöt, hyväilyjen lemmenöljy, sängyllä syötetyt rypäleet, lyyran mystiset sävellykset, myskintuoksuiset parfyymit. Kunnes vastapainona [y]ksinäinen kyllästyy ihmisyyteen: köysi, pyssy, yliannostus, myrkyt, sydänkäyrän yhtäkkinen äänettömyys tai [s]ympaattiset köyhät lyllertävät köyhyydessään nälkiintyneinä.

Vaikutelma on hengästyttävä ja hilpeä – sitä hilpeämpi, mitä kauemmin runo jatkuu. Pitkät substantiiviketjut käyvät yhä koomisemmiksi akkumuloidessaan y-sanoja pakkomielteisellä vimmalla. Tunteet ovat äärimmäisiä, sävy pateettinen. Runo mässäilee kaikella yltiöpäisellä: se panee y-kirjaimen ikään kuin edustamaan kaikkea äärimmäistä, suuria tunteita – yksinäisyyden, köyhyyden tai työttömyyden kärsimystä siinä missä lemmittyjen hellyyttäkin.

Salmenniemen runo voisi olla esimerkki kielen materiaalisuudesta. Opin tämän termin jokin aika sitten, kun editoin runoudentutkimuksen uusia suuntauksia esittelevää teosta Työmaana runous. Kielen materiaalisuudella tarkoitetaan kielen aistein havaittavia piirteitä, sen äänteitä, merkkejä paperilla, sanojen hahmoja, myös rytmiä.

Salmenniemen y-vyörytys kiinnittää huomion yhteen vokaaliin: silmä erottaa kokoelman sivuilla tiuhaan toistuvat mustat merkit ja korva oppii odottamaan etisiä, suppeita äänteitä. Runoa tekee mieli lukea ääneen, tekee mieli ottaa ilo irti sen soinnista. Sen kielessä on jotain, miksi siihen tekee mieli tarttua ikään kuin yyt tosiaan olisivat materiaa, jota voi koskettaa.

Kielen materiaalisuus on esimerkki lähestymistavasta, joka pysyttelee runouden sisäisessä maailmassa ja korostaa kieltä itseään. Jos taas ulkomaailma kiinnostaa, Työmaana runous antaa vinkkejä siihenkin. Se esittelee muun muassa, miten runous voi ilmaista inhimillistä myötätuntoa tai ympäristöhuolta ja ottaa kantaa maailman asioihin ylimalkaan. Palaan runouden yhteiskunnallisuuteen, kunhan syksy tästä vielä vähän yltyy ja synkistyy.

Yksi vastaus artikkeliin ”Materiaalista runosyksyä

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *