Makasiinin kätköistä tutkimusaineistoiksi

SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmasta löytyi 2000-luvun alkupuolella kaksi koteloa arkistoaineistoa, joiden kylkeen oli merkitty lyijykynällä Inkeri aineistoa 1 ja 2. Näitä aineistoja ei ollut merkitty arkistoluetteloihin eikä kortistoihin, ja hiljainen tieto aineiston olemassaolosta oli vuosien mittaan kadonnut. Mistä aineistosta oli siis oikeasti kyse?

Kollegani kertoman mukaan Inkeri aineistot olisi erotettu aikanaan muun muassa Martti Haavion arkistosta. Haavio työskenteli SKS:n palveluksessa vuosina 1931–1948, joten tieto voi pitää paikkansa. Aineistoja on kuitenkin koottu mahdollisesti myös muiden henkilöiden arkistoista. Kollegani mukaan nämä ”Inkeriä käsittelevät asiakirjat, kartat ja valokuvat olivat SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelman harvinaisuus – poliittisin syin sensuroitua arkistoaineistoa 2000-luvulle saakka.”

Toinen kollegani esitti kuitenkin hiljattain minulle kysymyksen, joka on jäänyt mielen päälle pyörimään: ”Onko kyse poliittisesta sensuurista, vai onko päätös aineiston sivuun laittamisesta ollut ihmisten suojelua?” Varmaksi tätä ei osaa sanoa enää kukaan, mutta todennäköisesti kyse on hieman molemmista. Aineisto on oletettavasti piilotettu tai aktiivisesti unohdettu, koska se on sisältänyt poliittisesti arkaluonteisia aineistoja eli henkilötietoja, joiden on arveltu tuolloisessa poliittisessa ilmapiirissä vaarantavan niissä mainittujen tai niistä tunnistettavien henkilöiden turvallisuuden. Syksyllä 1944 solmitun välirauhansopimuksen ehtojen mukaisestihan Suomi sitoutui luovuttamaan kaikki neuvostokansalaiset Neuvostoliitolle. Ehtojen tulkinnallisuuden vuoksi käytännöt vaihtelivat eri puolilla Suomea ja osa inkeriläisistä palautettiin, osa heistä palasi vapaaehtoisesti. Osa inkeriläisistä jäi Suomeen tai pakeni edelleen Ruotsiin.

Painimme arkistotyössä edelleenkin monimutkaisten ongelmien kanssa ja joudumme käsittelemään, kuvailemaan ja luetteloimaan myös arkaluonteisia tietoja sisältäviä aineistoja. Tavoitteena on saattaa aineistot asiakaspalvelussa tutkijoiden käyttöön ja sitä kautta mahdollisesti julkaistavaksi asti. Henkilötietojen tallentaminen arkistoissa on tärkeää nimenomaan siksi, että aineistot ovat hedelmällisiä lähteitä tieteellisen ja kulttuurihistoriallisen tutkimuksen kannalta. Tilatessaan aineistoja tutkittavakseen tutkijat vakuuttavat, etteivät he käytä aineistoja niitä luovuttaneiden tai niihin tietoja antaneiden henkilöiden tai heidän omaistensa vahingoksi tai halventamiseksi.

Arkistotyöhön on vaikuttanut keväällä 2018 voimaanastunut EU:n tietosuoja-asetus ja edelleen keskeneräinen kansallinen lainsäädäntö. Suuri osa edellä mainituista Inkeri aineistoista on toki jo edesmenneisiin henkilöihin liittyvää, eikä tietosuoja-asetus siten suoraan niiden käyttöä kosketa. Vaikka Inkerin ja inkeriläisten historiasta kiinnostuneiden kannalta olisi kiinnostavaa tietää nimenomaan juuri se, keiden inkeriläisten aineistoja meiltä löytyy, on arkistonmuodostajien etniseen taustaan perustuva arkistoluetteloiden teko edesmenneistäkin henkilöistä hankalaa ja kyseenalaista. Arkistoilla on ollut ja tullee olemaan erityislupa käsitellä sekä arkaluonteisia henkilötietoja että henkilöaineistoja ylipäätään, historian tutkimusta silmällä pitäen. Jos näin ei olisi, tulisi historiallisten tapahtumien tutkimisesta mahdotonta.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 400 vuotta siitä, kun Stolbovan rauha solmittiin. Vuotta 1617 voikin pitää inkerinsuomalaisuuden syntymävuotena, sillä Suomen luterilaista väestöä kannustettiin tuolloin muuttamaan Inkeriin. Inkerinmaan lopun alku käynnistyi puolestaan 100 vuotta sitten, kun yhteiskunnallinen elämä Venäjällä politisoitui, ja poliittinen vastakkainasettelu kärjistyi myös Inkerissä. Vuoden 1917 vallankumouksesta alkaneet levottomuudet, ilmapiirin kiristyminen ja inkeriläisten vainot käynnistivät pakolaisaallon, jonka mainingeissa Suomeen saapui 1920-luvun alussa 8000 inkeriläistä. Tämän jälkeen, erityisesti 1940- ja 1990-luvuilla, Suomeen saapui lisää inkeriläisiä, yhteensä kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Inkeriläisten paluumuutto Suomeen ja sulautuminen valtaväestöön on ollut osaltaan varmasti helpompaa ja nopeampaa kuin monilla muilla maahanmuuttajilla. Toisaalta monilla inkeriläisillä on voimakas kulttuurien väliin jäämisen kokemus. Keskustelin erään inkeriläisen paluumuuttajan kanssa keväällä 2018, ja hän kertoi paluumuutosta 1990-luvun alussa ja omista kokemuksistaan seuraavaa: ”Venäjällä olin nimeltäni ja kieleltäni suomalainen. Suomessa minua kohdeltiin kuitenkin venäläisenä.” Inkeriläiset ovat kuitenkin sukujuuriltaan suomalaisia, joten heidän etninen taustansa on sama kuin meidän niin kutsuttujen kantasuomalaisten. Inkeriläisille ehti kuitenkin noiden 400 vuoden aikana muodostua oma rikas kulttuuri, johon vaikutti Inkerinmaalla eri kansallisuuksien (mm. ruotsalaiset, venäläiset, virolaiset ja saksalaiset) kulttuuriset virtaukset ja poliittinen ristipaine.

Mitä tuo SKS:n arkistossa sijaitseva sensuroitu tai piilotettu Inkeriläisten aineisto sitten sisältää? Kirjeitä, siirtoväkeä koskevia asiakirjoja, valokuvia, lehtileikkeitä ja kertomuksia Inkerin oloista ja ihmiskohtaloista; aineistoja, joita ei enää tarvitse piilotella vaan jotka on saatu tutkimuskäyttöön. Inkeriläisten historian, kulttuurin ja kohtalon on aika tulla kaikille näkyväksi.

Maiju Putkonen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *