Maarit Hurmerinnan vantaalainen elämä

SKS:n arkistossa on käynnissä Vantaa50-hankkeen kanssa yhteistyössä järjestettävä Vantaalainen elämä -muistitietokeruu. Kutsuimme muusikko Maarit Hurmerinnan kertomaan omia kokemuksiaan musiikista, elämästä ja tietysti vantaalaisuudesta.

Vantaalaisuus

Maarit on juurtunut Vantaalle koko elämänsä ajan. Hän kertoo asuvansa noin 500 metrin päässä lapsuudenkodistaan. Oman perheen perustamisen yhteydessä tehtiin päätös Vantaalle jäämisestä, vaikka olisikin ollut ihanaa haistella maailman tuulia asuen esimerkiksi Ranskassa tai Italiassa, myös New Yorkin hän kertoo kiehtoneen ajatuksena. Siellä kun tapahtui, ja varmasti yhä tapahtuu, kamalasti kaikkea kiinnostavaa musiikkialalla. Hän kuitenkin kertoo, että vapaus toteuttaa itseään, ja tavat tehdä musiikkia ovat sopineet juuri heille hienosti myös Vantaalta käsin.

Hän kuvailee Vantaata sopivana yhdistelmänä kaupunkia ja maaseutua. Kotoa on 200 metriä juna-asemalle ja siitä 20 minuutin matka Helsingin keskustaan. Tikkurilasta löytyy kaikki kaupungissa tarvittavat palvelut ja esimerkiksi monipuolisesti ravintoloita. Klubeilla hän kertoo käyvänsä vain keikoilla, mutta perheen kanssa on mukavaa käydä syömässä. Kehuja saavat myös Tikkurilan hienot teatteri ja kirjasto, sekä turvallisuuden tunnetta luovat toimivat terveyspalvelut, kuten Peijaksen sairaala. Maaseutumainen puoli puolestaan luo mielenrauhaa kaiken uuden ja rakennetun ympäristön rinnalla. Oman kodin iso piha toimii puutarhatöiden kautta maadoittavana tekijänä muusikon hektisen työelämän keskellä. Pihan lisäksi omakotitalon etuna hän pitää myös sitä, että voi soittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Näkymä etelään Laila Pullisen veistospuistossa Vantaan Sotungissa. Etualalla Taivaan kaaren kannattaja (1999), Auringonkantaja III (1994) ja Castor (2000). Taustalla peruskokoelman sisältävä vanha Nissbackan kartanon viljamakasiini (1924). Kuva: Perttu Saksa, Laila Pullisen säätiö.

Maarit jakaa muutamia itselleen tärkeitä muistoja, joista yksi koskee kuvanveistäjä Laila Pullista. Pullisen veistoksiin voi tutustua esimerkiksi Hakunilassa sijaitsevassa veistospuistossa, mutta niitä on esillä laajalti ympäri Suomea ja myös muualla maailmalla.

”Hän vietti paljon aikaa Italiassa, Gianicolo-kukkulalla missä on Villa Lante, hänellä oli siellä oma ateljee, mutta hän tuli välillä Suomeen. Hän ajoi Vespalla, ja hänellä oli joskus myös boyfriend ajamassa sitä Vespaa. Lailalla oli aina sellaisia merkittäviä kaiken maailman metalliesineitä, mitä hän oli kerännyt varmaan ympäri maailmaa, varmaan siis dyykannut. Ja sitten hän tuli meille, ja me oltiin siskon kanssa kattomassa vieressä, kun isä hitsasi, sitähän ei saa katsoa, mutta sitä prosessia kun käytiin, että tämä pyörän tanko tulee nyt tähän kohtaan, esimerkkinä. Sitten meidän isä aina hitsasi niitä ja meistä se oli ihan älyttömän ihmeellistä. Me aina innoissaan katsottiin, että nyt Laila taas tulee ja se oli aina ihan sellainen merkkitapaus kun hän kävi. Ihana taiteilija ja ihana muisto, ja todella hienoja ne hänen työt. Hän oli todella originelli ihminen.”

Maarit muistelee lämmöllä myös Tikkurilan aseman seudulla sijainneita kauniita puurakennuksia ja niissä sijainneita liikkeitä. Niiden purkaminen surettaa, eivätkä uudet rakennukset voi korvata niiden luomaa tunnelmaa. Maarit kuvaa tätä kuitenkin hienoksi muistoksi ja kannustaa etsimään vanhoja valokuvia tästä alueesta.

Hiekkaharjulaisuus

Kaupunginosista Tikkurilan lisäksi esille nousee erityisesti Hiekkaharju, joka on Maaritin kotikaupunginosa. Hiekkaharjulaisuus on ollut etenkin nuorempana hänelle tärkeä osa identiteettiä ja siitä puhuminen vantaalaisuuden sijaan on aiheuttanut myös hieman närää. Nykyisin Maarit kertoo puhuvansa kuitenkin vantaalaisuudesta ja myöntää että on joskus saattanut myös provosoida hieman tarkoituksella puhumalla itsestään hiekkaharjulaisena. On kuitenkin ymmärrettävää, että oma kotikaupunginosa tuntuu tärkeältä, etenkin laajassa ja iältään nuoressa kaupunkikokonaisuudessa, jollainen Vantaa on. Hiekkaharjuun sijoittuvat myös monet Maaritin muistot lapsuudesta.

”Isovanhempanihan joutuivat lähtemään Karjalasta evakkona, ja vaiheiden jälkeen he päätyvät Hiekkaharjun asemalle, ostivat siitä talon. Heidän oma vastarakennettu talo poltettiin siellä Karjalassa, sotilaat tuli ja sanoi et teillä on nyt 15 minuuttia aikaa, keräätte lapset ja mitään ei oikein voi ottaa mukaan, että nyt on kiire. Mummo ja vaari sitten perusti sellaisen elintarvikekioskin sinne asemalle ja siitä on paljon muistoja kun olen ihan lapsena jo ollut siellä myymässä. Se on hauska, mutta tietysti raskas tarina. Me lapsethan ei sitä tajuttu, päinvastoin meillä oli sellainen tunne että voi ei taas mummo alkaa kertoo sitä Karjala-juttua, mihinhän lapsi ei pysty tietenkään samaistumaan. Siitä puhuttiin meille lapsillekin, ja siitä puhuttiin aina: ”silloku myö jou’uttii lähtee, tul sotilaat teil on 15 minuuttii”, ja äidin ruumis jäi hautaamatta saunaan. Sitä mummo suri aina.”

Monimuotoiset juuret

Omia juuriaan Maarit käsittelee isovanhempiensa kautta. Isän puolen karjalaisten juurten lisäksi Maarit avaa äitinsä vanhempien taustoja kertomalla, ettei hänen äitinsä suomenruotsalaisesta taustasta tiedetä juuri muuta kuin mummon äidin ja sisarusten nimet sekä asuinpaikka Eirassa. Maaritin vaari puolestaan oli italialainen muusikko Michele Orlando.

”Kaikista kulttuureista olen ammentanut jotain. Sellainen yhteisöllisyys ja seurallisuus tuntuu yhdistävän kaikkia. Tällaisena minun oma suomalaisuus saa voimakkaita sävyjä.”

Maaritin muistoissa on voimakkaana läsnä myös lapsuudessa koettu erilaisuus. Hän kertoo olleensa tarkka esimerkiksi siitä, ettei koulussa kukaan saisi tietää hänen kuuluvan katoliseen kirkkoon, vaan istui muiden mukana samoilla tunneilla. Julkisilla paikoilla hän vältti kulkemasta äitinsä kanssa, sillä äiti puhui kaikkien kanssa ja kovaan ääneen. Hän ei halunnut erottua joukosta tai joutua silmätikuksi.

Lauluntekijyys

Maarit toteaa kulttuurin olevan yhteen nivoutuva kokonaisuus. Se näkyy ihmisten puheessa, tavoissa ja luonteessa, mutta myös esimerkiksi musiikissa. Hän kertoo myös oppineensa paljon apinoinnin, jäljittelyn kautta.

”Kaikki se mitä on nähnyt ja elänyt, niin kyllähän se näkyy siinä mitä vaikka minä olen luonut tai Sami on luonut tai yhdessä luotu tai tehty bändin kanssa, niin kyllä ne sävyt aina on etsittävissä. Niitä vaikutteita löytyy edelliseltä polvelta ja ehkä kauempaakin, tai vastaavasti meistä eteenpäin. Onhan meistä eteenpäinkin näkyvissä myös ihan suoraa lainaa, ja se sallittakoon”

Lauluntekijöitä, ja taiteilijoita ylipäänsä hän kuvailee tahtomattaankin ympäristöstään kiinnostuneiksi tarkkailijoiksi. Taide syntyy elämästä, sieltä ne tarinat kaiken takana löytyvät. Ne voivat Maaritin mukaan olla naapurintyttöjä, luettuja hahmoja tai itse elettyä elämää. Spektri on hyvin laaja.

”Välillä tuntuu että vasta kirjoittamisen jälkeen ymmärtää mistä ajatus tekstiin on syntynyt, ikään kuin se tulisi piilotajunnasta. Ja tietysti paljon elämästä jää myös salaisuudeksi – ja hyvä niin. Se on jännää kuinka kuuntelijoille sama laulu voi merkitä lähestulkoon ääripäätunteita, riippuen siitä millaisessa elämäntilanteessa on ollut kun olet sen kuullut. Joku kertoo, että laulu on soinut synnytyssalissa ja joku toinen kertoo että se on soinut isän hautajaisissa. Se missä tilanteessa ne laulut on tulleet, niin se hetki voi siirtyä vaikka kuinka kauas, ja jollain toisella on taas toinen tarina.

Tällaisten tarinoiden kuuleminen on erittäin merkityksellistä, todella tärkeää ja ylipäänsä se kuuntelijoiden kohtaaminen on äärettömän tärkeää – muutenhan tämä työ olisi tosi yksinäistä.”

Maarit Hurmerinta. Kuva: Maarit ja Sami Hurmerinta.

Kerro elämästäsi Vantaalla ja osallistu Vantaalainen elämä -keruuseen!

Sakari Korpikallio

Sakari Korpikallio työskentelee arkistotutkijana SKS:n arkistossa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.