Luokittelukriteerit vaikuttavat kohteeseensa

Perinteenkerääjät olivat omana aikanaan valta-asemassa siinä, miten he pystyivät määrittelemään ja arvottamaan perinnettä. Tämä valta-asema näkyi myös arkistoitavien aineistojen luokittelussa: se toteutettiin pikemminkin kerääjän näkökulmasta käsin, ylhäältä alas -liikkeenä, kuin niin, että itse esittäjät tai perinteenharjoittajat olisivat saaneet päättää omien esitystensä luokittelusta tai määritellä niiden genrejä.

Väitöskirjani Kansanmusiikin keruu ja kansallinen katse: Erkki Ala-Könnin tallennustyö toisen tasavallan Suomessa vuosina 1941–1974 julkaistiin viime maaliskuussa. Siinä tarkastelin kansanmusiikin tallentamiseen ja keräämiseen liittyneitä ideologioita ja arvovalintoja. Käsittelin samalla myös kerättyjen aineistojen luokittelutapoja. Luokittelun tuloksena aineistoa on jaettu useissa arkistokokoelmissa eri genreihin, perinnelajeihin tai lyhyemmin vain eri lajeihin. Eri nimitykset tarkoittavat samaa asiaa, ja luokittelutapojen osalta pohdinkin sitä, mitä niissä painotettiin ja mitä rajattiin pois.

Oma aineistoni koostui pääasiassa kansanmusiikin kerääjän ja tutkijan Erkki Ala-Könnin (1911–1996) tallentamista arkistoäänitteistä, jotka löytyvät Tampereen Kansanperinteen arkistosta. Mielenkiintoni luokitteluihin heräsi kuitenkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa, jossa Erkki Ala-Könnin keräämät nuotinnokset oli järjestetty kahdella eri luokittelutavalla. Ensimmäisen luokittelutavan Ala-Könni oli muotoillut itse, ja toinen luokittelu perinnelajeihin ja perinnealueisiin oli SKS:n arkiston käyttämä tapa.

SKS:n arkiston perinnelajikortistoista itseäni kiinnosti erityisesti musiikkiin viittaava kortisto kansanlaulut ja ‑sävelmät, jossa ensiksi mainitut kansanlaulut on järjestetty aiheenmukaisessa kortistossa 13 pääryhmään: I välimuotoiset laulut, II rekilaulut, III työhön ja ammattiin liittyvät laulut, IV seremonialaulut, V seksuaalilaulut, VI arkkiveisut ja muut kirjallisperäiset laulut, VII vieraskieliset laulut, VIII lauluparodiat, IX pyrkimäluvut, X karjankutsut, XI muistosäkeet, XII muita lauluja ja XIII saamelaisten laulut (suomeksi).

Käsikirjoituksiin sisältyneet sävelmät on SKS:n arkistossa järjestetty sävelmäkortistoon. Ennen Ala-Könnin keruutyön alkua sävelmät-kortisto järjestettiin seuraavien pääryhmien mukaan: 1) hengelliset sävelmät, 2) laulusävelmät (riimilliset rekilaulut), 3) tanssisävelmät (pelimannimusiikki), 4) runosävelmät, 5) joiut, 6) itkuvirret ja 7) sarvi-, kantele- ja jouhikkosävelmät. Pääryhmistä vain kaksi viittasi ilman sanoja oleviin sävelmiin, ja Ala-Könnin keruutyön osalta sävelmiä ei enää erotettu kortiston sisällä eri pääryhmiin, vaan ne merkittiin perinnelajikoodilla s sävelmät, eli yhteen genreen.

Ala-Könni puolestaan määritteli eri genreiksi vuosina 1941–1947 keräämänsä aineiston osalta runo- ja laulusävelmät, polskat, marssit, valssit, muut tanssisävelmät ja karjankutsut. Vuonna 1948 keräämänsä aineiston luokittelussa hän lisäsi muitakin genrejä: hengelliset sävelmät, piirileikkilaulut ja muut laulusävelmät sekä polkat.

Ala-Könnin oma luokittelutapa siis huomioi yksityiskohtaisemmin juuri ne soittoperinteen lajit tai musiikkigenret, joista hän itse oli kiinnostunut erityisesti keruutyönsä alkuvaiheessa. SKS:n arkiston perinnelajit puolestaan keskittyivät pikemminkin lauluihin ja kertomuksiin, sillä Ala-Könnin nuotintamista kappaleista luokiteltiin erikseen joiut ja karjankutsut, riimillinen kansanlaulu, kalevalamittaiset runot tai laulut ja uskomustarinat sekä memoraatit. SKS:n arkiston luokittelussa korostuivat kielelliset ja tekstiä sekä tekstuaalisuutta korostavat ilmaisut, mihin tietysti jo Suomalaisen Kirjallisuuden Seura nimenäkin viittaa.

Kuvat 1 ja 2. Sama aineisto eri luokittelutapojen mukaan järjestettynä.

Ala-Könni ja hänen aikalaisensa puhuivat aineellisen ja henkisen kansankulttuurin tallennuksesta ja tutkimuksesta. Samantyyppinen kahtiajako näkyy mielestäni myös Unescon maailmanperintöluettelon (ns. fyysisten tai aineellisten perintökohteiden luettelo) ja aineettoman kulttuuriperinnön luetteloissa. Näistä jälkimmäinen korostaa vahvasti pikemminkin yhteisöjen kuin akateemisesti koulutettujen asiantuntijoiden roolia kulttuuriperinnön määrittelyssä, ja samalla esiin nousee myös kulttuuriperinnön suojelu tärkeämpänä kuin sen tallentaminen tai ”pelastaminen”.

Vastaavaan tapaan on myös noussut esiin uusia luokittelutapoja, jotka pyrkivät pikemminkin yhteisön äänten esiintuomiseen (”alhaalta ylös -liikkeenä”). Tästä hyvänä esimerkkinä on Traditional Knowlegde Labels, joita käyttämällä esimerkiksi alkuperäiskansat ovat itse voineet määritellä sitä, miten heidän aineistojaan tuodaan arkistoissa esiin ja miten niitä käytetään. Saavatko aineistoja käyttää esimerkiksi yhteisöön kuulumattomat jäsenet, tai onko aineiston käytölle muita erityisiä suosituksia?

Omassa väitöskirjassani kiinnitin huomiota juuri siihen, että vähemmistöjen asema ei ollut keruuaineistoja tai niiden luokittelutapoja tarkastellessa tasa-arvoinen valtaväestöön verrattuna. Sama koski alkuperäiskansoja ja naisten perinnettä. Pohdin muun muassa sitä, miten Ala-Könnin keruukokoelmissa valtaväestön perinne sai ensimmäisenä edustaa ”elävää perintöä” uusine sävellyksineen, kun taas saamelaisten parissa tehty tallennustyö sai edustaa ”musiikin alkumuotoja”. Tosiasiassa kerääjien arvostama duuri-mollitonaliteetti tai soinnutus ei tehnyt musiikista sen kehittyneempää, vaan se edusti lähinnä vain tuon ajan kerääjien ihannekuvaa ”kehittyvästä musiikkikulttuurista”.

Luokitteluista on keruuaineistojen analyysissa välillä apua, mutta samalla niihin on syytä suhtautua kriittisesti, sillä ne ovat omalta osaltaan keruutyön jatke: se, mitä kerääjä piti keskeisenä kerätyssä aineistoissa, korostui myös kerättyjen aineistojen luokitteluissa. Luokittelutavatkin kertovat usein samoista keruuihanteista eli siitä, millaista perinnettä haluttiin tallentaa ja millainen perinne jättää arkistokokoelmien ulkopuolelle.

Outi Valo

FT Outi Valo työskentelee Kansanmusiikki-instituutissa vastaavana arkistonhoitajana ja apurahatutkijana. Häntä kiinnostaviin tutkimuskohteisiin lukeutuvat arkistokokoelmien ja metadatan tutkimus, keruutyön ideologiat ja ihanteet sekä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelusopimus.

Lähteet:

KTK 1965. Kansallisten tieteiden kehittämisohjelma 1966–1980. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Laaksonen, Pekka & Saarinen, Jukka (toim.) 2004. Arkiston avain: Kansanrunousarkiston kortistot, hakemistot, luettelot, lyhenteet. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Valo, Outi 2022. Kansanmusiikin keruu ja kansallinen katse: Erkki Ala-Könnin tallennustyö toisen tasavallan Suomessa vuosina 1941–1974. Tampere: Tampereen yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-2318-9

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.