Löytämisen iloa ja muistamisen kamppailua

Pyhimysten kunnioittamisen eli kultin tutkimus tuntuu juuri nyt olevan hyvin suosittua. Käynnissä on useita pyhimyskultteihin ja niiden kulttuurisiin merkityksiin ja vaikutuksiin paneutuvia tutkimuksia, julkaisuprojekteja ja opinnäytetöitä. Moni näistä tutkimuksista hyötyy monitieteisyydestä ja lähteiden luovasta käytössä: muun muassa pyhimyskulttiin kirjaimellisestikin “ruumiillisesti” liittyvä reliikkitutkimus on tuottanut kiinnostavia tuloksia luonnontieteellisten ajoitus- ja materiaalitutkimusten avulla.

Uudet löydöt ja niiden tieteelliset tulkinnat ovat mielenkiintoisia, mutta ne myös osoittavat, miten vähän oikeastaan vielä tiedämme keskiajan katolisesta uskosta ja sen harjoittamisen monista muodoista. Ja miten paljon tulkinnallista potentiaalia jo aikaisemmin tunnetussa, mutta nyt uusin menetelmin ja näkökulmin tarkastellussa ja yhdistellyssä aineistossa vielä on.

Pyhimyskultissa hyvin keskeisessä asemassa olleiden kuvien – maalausten, veistosten ja kuvallisten esineiden – tutkimus on Suomessa toistaiseksi ollut säilyneeseen aineistoon suhteutettuna melko vähäistä. Pyhimyksiä ja Kristusta esittäviä veistoksia tai niiden osia (tai niistä muodostettuja kokonaisuuksia) on arvioitu säilyneen noin 800-900. Taidehistorioitsija Elina Räsäsen tutkimukset ovat viime vuosina kuitenkin avanneet tätä ainutlaatuista aineistoa ja siihen liittyvää tutkimusta kansainväliseen tietoisuuteen. Räsänen on tarkastellut kriittisesti alan tutkimushistoriaa, uudistanut metodologiaa ja mm. Helena Edgrenin tavoin hyödyntäen suullista perinneaineistoa veistosten vastaanoton tutkimuksessa. Materiaalisuuden ja ruumiillisuuden käsitteet ovat “kuuminta hottia” esineellisen kulttuuriperinnön tutkimuksessa, kuten taidehistorioitsija Sofia Lahden tekeillä olevassa väitöstutkimuksessa ruumiinosarelikvaarioista sekä arkeologi Visa Immosen keskiajan ylellisyysesineitä koskevassa tutkimustyössä. Gettyn säätiön post-doc-tutkijana toiminut Immonen on käsitellyt tuoreeltaan keskiajan kristilliseen kuvakulttuuriin liittyviä maalöytöjä, kuvallisia metalliesineitä. Tahiti 2/2015

Monet pyhimysveistoksista ovat kokeneet kovia. Tuntematon naispyhimys, 1400-luku, Marttila. Kuva: Katri Vuola

Monet pyhimysveistoksista ovat kokeneet kovia. Tuntematon naispyhimys, 1400-luku, Marttila. Kuva: Katri Vuola

Kuten Immonen artikkelissaan toteaa, täysin uuden keskiajan kuvakulttuuriin liittyvän aineiston esiintulo on harvinaista, mutta edelleen mahdollista. Keskiaikaiseen taiteeseen, erityisesti veistoksiin, liittyy käsitys, että kaikki nurkat on jo koluttu. Keskiajalta säilyneen taiteen systemaattisuuteen pyrkivä kartoittaminen ja kerääminen tehostui 1870-luvulla Suomen Muinaismuistoyhdistyksen toiminnan käynnistyttyä. Talteenotetut polykromiveistokset (alkujaan moniväriset ja kullatut puuveistokset) tulivat muodostamaan kansallisten museokokoelmien ytimen. Tästä syystä toimintaa ohjasi arvoasetelma, jossa mm. jako “omaan” ja “vieraaseen” mutta myös “kauniiseen” ja “kömpelöön” olivat relevantteja. Ajan arvostukset näkyvät mielestäni edelleen siinä, miten ja missä keskiaikaisia veistoksia säilytetään (lämmittämättömät talousrakennukset) ja miten niistä puhutaan (“puupökkelöt”). Hyvinkin vaihtelevat fyysiset esittämiskontekstit ohjaavat uusien yleisöjen, vaikka museokäyntiin velvoitetun koululuokan, reaktioita ja asenteita tätä kansainvälisestikin ottaen merkittävää veistosten kokoelmaa kohtaan.

Neitsyt Maria -veistoksen taustalevy Perniön museossa (SAMU). Kuva: Katri Vuola

Neitsyt Maria -veistoksen taustalevy, 1300-luku, Perniön museo (SAMU). Kuva: Katri Vuola

Muutaman vuoden jatkuneen 1200―1300-luvuille ajoitettujen veistosten valmistusta, hankintaa ja käyttöä käsittelevän väitöskirjatyöni kenttätyössä olen käytännössä huomannut, että “uuden” aineiston löytäminen on edelleen mahdollista, ainakin jo kertaalleen unohdetun löytäminen tunnistamalla ja paikallistamalla: Tällaisia löytöjä ovat esimerkiksi Perniön kirkon Maria-veistoksesta joskus irronnut, taitavasti veistetty taustalevy Perniön museossa (Salon historiallinen museo) tai Kansallismuseolle yksityiskokoelmasta lahjoitettu Perniön Marian “kaksoissisar”, alunperin Hollolan kirkosta. Hauholla sakastin vintin sahanpurueristeestä 1950-luvulla esiin kaivettu ja nuoren Knut Draken dokumentoima istuimen sivupaneeli kuuluu nyt kotiseutumuseon kokoelmaan, mutta löytää ehkä vielä alkuperäisen paikkansa kirkossa esillä olevan Olavi-veistoksen osana. Tunnistamalla löytämistä tapahtuu siis niin vakiintuneissa museokokoelmissa, kuin pienissä paikallismuseoissa ja kirkoissakin.

Pyhä Olavi-veistoksen istuimen sivupaneeli Hauhon kotiseutumuseossa. Kuva: Katri Vuola

Pyhä Olavi-veistoksen istuimen sivupaneeli, 1300-luku, Hauhon kotiseutumuseo. Kuva: Katri Vuola

Teknistyvän yhteiskunnan hylkäämät maa- ja kotitaloustyökalut ovat entisissä maatalouteen liittyvissä varastorakennuksissa muodostaneet tärkeän osan kotiseutukokoelmia. Vaikka esineistö toistuu kovin saman tyyppisenä pitäjästä toiseen, sillä on paikallista arvoa. Tarvekalujen joukossa on kuitenkin myös kirkkojen modernisoinnin yhteydessä holvien päältä tai tapuleiden vinteiltä siirrettyjä, 1200―1500 -luvuilla valmistettuja veistoksia tai niiden osia. Keskustelu tämän marginaaliin jääneen kirkollisen taiteen ja esineistön säilymismahdollisuuksista on toistaiseksi ollut laimeaa (ks. kuitenkin HS Mielipide 3.4.2016 ja 11.4.2016). Osa näistäkin taide- ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaista esineistä on toki viime vuosina tapahtuneen museotoiminnan laajan uudelleenorganisoinnin myötä siirtynyt ammatillisten museoiden valvonnan piiriin.

Nyt alkanut valoisa ja lämmin vuodenaika innostaa uusille taidehistoriallisille tutkimusretkille. Toivottavasti tulen taas tutkijana kokemaan löytämisen ja tunnistamisen tuottamia elämyksiä.  Mutta kuten Michael Willis (2015) on sen osuvasti todennut, museoesine representoi muistamisen kamppailuamme ja aina uudelleen heräävää vuoropuheluamme menneisyyden kanssa. Ehkä “lopullisen” löytämisen sijaan olisikin siis tyydyttävä ajatukseen unohtamisen ja löytämisen alati jatkuvasta vuorottelusta. Puhuminen kannattaa kuitenkin aina.

Sureva Johannes, Hattulan kirkko, 1400-luvun puoliväli. Kuva: Katri Vuola

Sureva Johannes, Hattulan kirkko, 1400-luvun puoliväli. Kuva: Katri Vuola

Willis, Michael 2015. Detritus to Treasure. Memory, Metonymy and the Museum. Sacred Objects in secular Places. Exhibiting Asian Religions in Museums. Ed. by Bruce M. Sullivan. Bloomsbury.

FM Katri Vuola (Åbo Akademi) valmistelee keskiaikaisen Turun hiippakunnan kirkollisia puuveistoksia käsittelevää väitöskirjaansa SKS:n tutkimusosastolla. Tutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.