Lempeäksi pakotettu raparperi

Tiesitkö, että kaikkein maukkaimmat raparperinvarret kasvavat pilkkopimeässä ja ne kerätään kynttilänvalossa?

Englannin Yorkshiressa Carltonin kylän raparperitilalla saadaan jo helmi-maaliskuussa parasta mahdollista raparperisatoa, joka kasvaa suurissa vajoissa, ei avomaalla. Erityistä ei ole vuodenaika, joka kuulostaa meille aikaiselta, vaan kasvatushallien pimeys, jonka muuttaa hämäräksi vain korkeissa metallijaloissa palavat kynttilät. Eivätkä nekään valaise silloin, kun raparperit ovat yksin: sähkövalon sijaan perinteitä vaalivat kynttilät ovat satoa käsin keräämään tulleita ihmisiä varten. Hämärässä vajassa vallitsee rauhallinen, harras hiljaisuus.

Tämän jännittävän käsityöviljelyn taika on siinä, että kun raparperi kasvatetaan pimeässä, lehtiruotien happopitoisuus pysyy matalana. Näin saadaan ihanan lempeää, pehmeän makuista raparperia nautiskeltavaksi, tavallisen kirpsakan maun sijaan. Lehtiruotien sisus säilyy valkoisena ja makeampana kuin ulkona kasvatettujen, mikä tekee tästä runsaasti työtä vaativasta vaja-kasvatetusta raparperista arvostettua.

Sisällä pimeässä kasvatetun pakotetun raparperin (forced rhubarb, hyödetty raparperi) erinomaisuuden ja tämän kasvatusmenetelmän keksivät tarinan mukaan vahingossa maineikkaan lontoolaisen Chelsea Physic Gardenin puutarhurit vuonna 1817. Kasvin juurakot peitettiin sattumalta talvea vasten syvään multaan. Sen myötä maanalaisessa pimeydessä kasvoi lempeän herkullisia versoja, niin erityisiä aromiltaan ja laadultaan, ettei ennen oltu moisia maisteltu. Yorkshiressa pimeäraparperin kasvatus alkoi vuonna 1877 ja viljely siirrettiin sille omistettuihin vajoihin. Erityistaito erityisraparperille on edelleen hengissä kuuluisaksi ”raparperitriangeliksi” (Rhubarb Triangle) kehittyneellä alueella, Leedsin, Wakefieldin ja Bradfordin kolmiossa.

Jotta saadaan kasvatettua parhaita raparperin varsia tuottavat juurakot, monivuotisia kasviyksilöitä kasvatetaan ensin kaksi vuotta ulkona. Sinä aikana varsia ei korjata kertaakaan. Näin kaikki syntyvä energia varastoituu juurakkoon, josta se myöhemmin vapautuu optimaalisesti pimeissä vajoissa kasvaviin lempeisiin versoihin. Kolmantena ulkonakasvamistalvena, sopivan pakkasen jälkeen, juurakot siirretään sisätiloihin. Tässä vaiheessa juurakot ovat kasvaneet kooltaan valtaviksi: tarvitaan kolme miestä nostamaan yhtä juurakkoa, josta sitten karistellaan hellävaroen kaikki multa pois. Halleihin siirrettynä kasvit altistetaan pimeässä kasvamiselle. Pimeässä vajassa raparperikasveja ei istuteta multaan, vaan ne ikään kuin istuvat lattialla. Koska pimeässä kasvavaa raparperia kutsutaan nimellä forced rhubarb, pakotettu raparperi, tulee mieleen raparperiraukka, jota kohdellaan julmasti kuin tarhakettua, mutta koska kyse on kasvista, voinee liiallisen inhimillistämisen unohtaa. Silti, kun uudet nuoret herkulliset varret eli lehtien ruodit kerätään maaliskuussa, on se raparperiyksilöiden loppu. Juurakot eivät pääse enää takaisin maahan, muutoin kuin kompostin kautta. Mutta hei, ai niin – tämähän on syötävien kasvien normaali kiertokulku.

Aikanaan, viljelyn laajetessa Yorkshiren raparperitriangelissa, alueen savinen maaperä osoittautui kasville sopivaksi. Alue sijaitsee Penniini-kukkuloiden varjossa, pakkastaskussa. Se luo osin Siperialaista alkuperää olevalle kasville kotoisan pienilmaston ja tarjoaa kasvin tarvitseman talvipakkasen. Raparperitriangelin voittokululle kolmas oleellinen seikka oli kasvin vaatiman typen helppo saanti. Penniinien rinteille muodostunut paikallinen lampaankasvatus ja villantuotannon sivutuote, shoddy, tarjosi mainion lannoitteen. Shoddyn kuidut vapauttavat typen vähitellen hajotessaan kolmessa vuodessa, samassa ajassa, jonka raparperijuurakkoa kasvatetaan ulkona. Jotkut myös sanovat, että yorkshireläinen vesi, jolla pimeää raparperia yksinomaan kastellaan, antaa kasveille hienon aromin.

Yorkshiren raparperitriangeli sijaitsi myös alun alkaen mainiosti hyvien kulkuyhteyksien päässä, rautateiden risteyksessä. Pimeäraparperin tuotannon ollessa huipussaan Rhubarb Express -junat lähtivät öisin triangelista etelään Lontoon vanhan Covent Gardenin markkinoille, kyydissään vain erityisen hyvää raparperia.

Maaliskuun viimeisenä päivänä vuosi sitten söin ihanan jälkiruuan kevätviileällä terassilla Yorkissa, Ouse-joen rannalla, kaupunginmuurin kupeessa. Tuolloin ihastelin, kuinka onkaan tuoretta raparperia – maaliskuussa, Yorkshiressa! Nyt opin, että nimenomaan sillä seudulla kasvatetaan nämä parhaat, pimeällä maustetut varret.

Tarharaparperi (Rheum x hybridum) on ruokakasvina nuori. Ilmeisesti vasta 1700- tai 1800-luvulla Eurooppaan tuli ruokaraparperia, jonka jalostukseen panostettiin varsinkin Englannissa. Kasvin suuria lehtiä syötiin pinaatin tapaan Suomessakin vielä 1900-luvun alkupuolella, kunnes opittiin, että lehdissä on erityisen paljon haitallista oksaalihappoa. Suomessa kasvi on menestynyt Inaria myöten ja on nykyään yleinen vihannespuutarhoissa, mutta vielä 1800-luvun lopussa sitä kasvatti Suomessa vain herrasväki.

Alun perin, jo tuhansia vuosia sitten, raparperi oli kiinalainen rohtokasvi, ja rohdoksi se tuli ensin Eurooppaankin. Aasialaisen kallioraparperin (Rheum rhaponticum) juuresta valmistettiin lääkettä antiikin Kreikassa. Keskiajan Euroopassa arabialaiset lääketieteilijät tunsivat raparperin käytön, ja Marco Polo (1254–1324) toi rohdon myös uudestaan Aasiasta. Raparperista saatu lääke oli 1600-luvulla Englannissa niin suuressa arvossa, että vuonna 1657 se oli kolme kertaa kalliimpaa kuin oopiumi. Varsinainen rohtoraparperi (Rheum officinale) oli Euroopassa käytössä ainakin Ranskassa ehkä vasta 1867.

Lääketarkoitukseen raparperia kasvatettiin ilmeisesti myös Louhisaaren kartanolla 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Louhisaaren talousreseptikokoelmasta löytyy useita ohjeita raparperin käytöstä lääkkeenä muun muassa punatautiin, vilustumis-lääkesekoitukseen, peräpukama- ja kihtirohtoon, ruuansulatuspulveriin ja mahavaivoihin. Raparperi oli yksi ainesosa kreivi Nils Adam Bielken (1724–1792) eliksiirissä, jonka uskottiin suojaavan nauttijaansa myrkyltä 24 tunnin ajan tai parantavan myrkyllisestä sairaudesta, kunhan rohto nautittiin 24 tunnin sisällä tartunnasta.

Oldroydin yorkshireläisellä raparperitilalla Carltonin kylässä viljellään pimeää ruokaraparperia jo neljännessä polvessa, ja uusi sukupolvikin on kasvamassa. Edellisen sukupolven isäntä uskoi raparperinsa suurenmoisuuteen myös sodan jälkeisinä vaikeina vuosina, jolloin vihanneksen suosio himmeni. Tila selvisi uuteen nousuun, kun 1990-luvulta alkoi lempeänpimeän raparperin uusi buumi. Uutta kiinnostusta lajia kohtaan on herättänyt myös sen lääkeominaisuuksien uudelleen löytyminen. Kasvi on todettu jälleen terveelliseksi, kalsium- ja antioksidanttipitoiseksi ja jopa mahdolliseksi syöpälääkkeen lähteeksi. Muinaiset kiinalaiset olivat siis oikeassa.

Tietokirjailija FT Helena Pilke kirjoitti taannoin tässä blogissa, kuinka tietokirjailijaa, siinä missä romaanin kirjoittajaa, lähtevät tutkittavat henkilöt viemään. Tämä kuulostaa varsin tutulta.

Kun kirjoittaa tietokirjaa tai blogitekstiä kasveista, myös kasvit voivat lähteä viemään, ja usein lähtevätkin. Kasviarkeologille riittää, että löytää kauniin tai mielenkiintoisen näköisen siemenen, ja jo tuo laji lähtee viemään, vaikkei olisi edes eksoottinen. Raparperi ei napannut otteeseensa mikroskoopin alta siemenenä, vaan yorkshireläiseltä jälkiruokalautaselta ja lähdeteosten sivujen välistä.

Tarinan pimeänlempeästä raparperista luin brittilehdestä Country Living (UK British Edition Feb 2018: 134–144) sekä Oldroydin tilan verkkosivuilta (E. Oldroyd & Sons, Hopefield Farm), joiden myötä tämä kasvi onnistui kietomaan kiinnostukseni juurakkoihinsa.

Muut lähteet: Elfving, F. 1906. Viljelyskasvit. Niitten historia, leviäminen ja käyttäminen. Vanamo-seuran toimittama suomennos. WSOY, Porvoo. – Häkkinen, K. & Lempiäinen, T. 2007. Agricolan yrtit. Mikael Agricolan Rucouskirian terveyttä tuovat kasvit, niiden esiintyminen ja käyttö 1500-luvulla. Kirja-Aurora, Turku. – Kuurne, J. 2008. Louhisaaren linnan talousreseptit. SKS, Helsinki. – Rousi, A. 1997. Auringonkukasta viiniköynnökseen. Ravintokasvit. WSOY, Helsinki. – Tolvanen, M. (toim.) 1995. Toivo Rautavaaran terveyskasvikirja. WSOY, Helsinki.

Teija Alanko

FT Teija Alanko on kasviarkeologi ja -biologi, joka tutkii hyötykasvien ja puutarhojen historiaa. Hänen uutuuskirjansa Malva ja mulperi – Poimintoja entisajan puutarhoista kertoo entisajan suomalaisista puutarhoista linnoista luostareihin ja apteekkarien yrttitarhoista kartanoiden puistoihin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *