La miä rupian tuulettelomaa niitä tulenpalavaisii tuskahuisii

Perinteisten itkuvirsien kieli on lumoavan kaunista ja nykysuomalaiselle käsittämätöntä. Loputtomat vieraat sanat ja kielikuvat seuraavat toistaan. ”Anna mie, vaimala vartuvuoni, rupielen vallan jälkimäisinä huomenesvarrekšien aikoina vallan nuorukkaista vuaklomarjua vualimaistani varšišijojen vieriltä valveuttelomah.

Läheisiä puhutellaan kiertonimityksillä, hellitellen. Kallis kantajani – äitini. Vallan nuori vuaklo-marja vaalimaiseni – tyttäreni. Itsensä itkijä nimeää vähätellen – mie vaimala vartuoni tai kurjainen itseni. Jos ei käsillä ole Aleksandra Stepanovan Itkukielen sanakirjaa, jää valtaosa sanoista käsittämättömiksi.

Itkut ovat eron ja jäähyväisten kieltä, jolla perheenjäsen, ystävä tai läheinen saatellaan matkaan: miehelään, sotaväkeen tai tuonilmaisiin. Yleistä itkujen rituaalien ulkopuolista käyttöä olivat vaikkapa omaelämäkerralliset itkut ja ystäville itkeminen pitkästä aikaa tavatessa. Yhtälailla niillä voitiin kiittää perinteenkerääjää. ”Kuin minuo kurjaista itseädäni kunnioittelitte kuumil kohvikuppisil” eli kun minua kunnioititte kuumilla kahvikupillisilla, improvisoi rajakarjalainen Elmi Tšokkinen Erkki Ala-Könnille.

Itkuissa yhdistyvät hämmentävällä tavalla monimutkainen runokieli ja ekspressiivinen esitystapa, rituaalinen ja arkinen, tarkka perinteinen muotokieli ja improvisaatio. Heikki Laitinen on todennut tuntuvan miltei tuhlaukselta, että kaunista, monimutkaista itkukieltä esitetään niin, että nyyhkytykset ja äänen katkeilu hukuttavat puolet sanoista.

Ekspressiivinen esitystapa ei herättänyt 1800-luvun itkujen tallentajissa ihastusta. Elias Lönnrot totesi, että ”itku käypi niin karkialla, oikein karvoille käyvällä, läpi ruumiin ja jäsenten vihlaisevalla äänellä, että vielä vuodenki päästä sitä muistellessani olen kun säykähyksissä.” Armas Launis taas kertoi, miten vaikea taloon kokoontuneilta naisilta oli kirjoittaa muistiin itkusävelmiä, kun yhden aloittaessa yhtyivät kaikki muutkin nyyhkytyksiin. Vaikka itkuvirret olivat soololaji, saattoivat kuulijat itkeä mukana ilman sanoja.

Omia suosikkejani on vatjalais-inkeroisen Darja Lehden kuvaus länsi-inkeriläisistä Jyrin päivän juhlista. Karja oli laskettu laitumelle paimenen hoiviin, ja kylän naiset pitivät joukolla juhlia kolme päivää. ”Kaik oltii parves. Tantsittii, itettii, laulettii, kiukaal oli ieslaulaja, toiset löivät tantsuu permannol.” Laidasta laitaan kulkevat tunteet olivat juhlissa sallittuja, ne jaettiin kaikki. Tanssittiin. Itkettiin. Laulettiin. Sama toistuu muissakin inkeriläisissä juhlien kuvauksissa.

Itkuvirsiin liittyviä merkittäviä tapahtumia on tänä syksynä kaksi. Laajasti itkuvirsien mennyttä ja nykyisyyttä kartoittaa Itku-seminaari 1.10. klo 10–16 SKS:n juhlasalissa. Seminaarissa kuullaan myös itkuesityksiä.

Karjalaisten itkujen tuntija Eila Stepanova väittelee 18.10. klo 10 Helsingin yliopistossa aiheenaan Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit – Tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä (Päärakennus, sali 5, Fabianinkatu 33). Väitöskirja käsittelee sitä, miten itkuja käytettiin ja luotiin, miten itkuvirsien myyttiset maailmankuvat rakentuivat ja miten itkuvirret saivat muotonsa erilaissa esitystilanteissa ja eri esittäjillä. Kirja ilmestyy Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran Kultaneito-sarjassa, jota myy Tiedekirja.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *